Venäjällä on ollut Rosa Liksomin elämässä iso rooli. Hän on kirjoittanut kolme Venäjälle sijoittuvaa kirjaa, joissa hän on ammentanut paljon omista kokemuksistaan maassa.

Harras toive rauhasta

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan torppasi kirjailija Rosa Liksomin Venäjälle sijoittuvan kirjaprojektin. Nyt hän kertoo, miksi sota ei ollut yllätys ja kuinka sen ennusmerkit olivat ilmassa jo vuonna 1991.


17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 11:08

Kirjailija Rosa Liksom oli työn touhussa.

Hän oli viimeiset kolme vuotta etsinyt moskovalaisen ystävänsä Aleksanderin kanssa henkilöitä, joiden tarinoita hän oli kerännyt Venäjällä 1980-luvun lopulla. Tarinat oli julkaistu Liksomin ja valokuvaaja Jukka Uotilan vuonna 1988 ilmestyneessä yhteisteoksessa Go Moskova go.

Liksomin tarkoituksena oli palata näiden ihmisten elämään 35 vuoden jälkeen. Hän aikoi tehdä jälleennäkemisistä videodokumentin ja kirjoittaa Go Moskova gon henkilöistä uuden kirjan.

“Ystäväni oli ollut Moskovassa etsimässä kirjassa esiintyneitä ihmisiä ja hän oli löytänyt heitä aika hyvin. Yksi pariskunta oli kuollut pienkoneonnettomuudessa, mutta suurin osa ihmisistä oli yhä elossa”, Liksom kertoo.

Kaikki oli valmista. Haastatteluita varten oli palkattu Venäjällä asunut suomalainen tulkki. Koronarajoitusten purkauduttua projekti saattoi viimein alkaa.

Sitten koitti torstai, helmikuun 24. päivä. Venäjä hyökkäisi Ukrainaan ja aloitti sodan.

Asiat alkoivat edetä vauhdilla. Länsimaat sopivat talouspakotteista Venäjää vastaan. Venäläisdiplomaatit saivat lähtöpassit Euroopasta. Suomi päätti liittyä Natoon. Julkinen rautatieyhteys Venäjältä länteen umpeutui, kun viimeinen Allegro-juna saapui Pietarista Helsinkiin.

Liksomin kirja- ja dokumenttihanke meni jäihin. Sodan alkamisen jälkeen itänaapuriin ei ole ollut asiaa.

“Tämä projekti on nyt vaikeassa tilanteessa. En tiedä, pääsenkö tekemään sitä ollenkaan Venäjälle. Ulkoministeriö suosittelee tällä hetkellä kaiken matkustamisen välttämistä sinne.”

“Tämä projekti on nyt vaikeassa tilanteessa. En tiedä, pääsenkö tekemään sitä ollenkaan Venäjälle.”

Rosa Liksomin elämässä Venäjällä on ollut merkittävä rooli.

Hän on asunut ja opiskellut Moskovassa. Hän on matkustanut junalla entisen Neuvostoliiton halki. Hän on kirjoittanut kolme Venäjälle sijoittuvaa kirjaa, joissa hän on ammentanut paljon omista kokemuksistaan maassa.

Lisäksi hän ollut vieraana useilla kirjajuhlilla Venäjällä ja kiertänyt maan yliopistoissa puhumassa ammatistaan kirjailijana.

Viime syksynä ensi-iltansa sai myös Juha Kuosmasen ohjaama filmatisointi Liksomin Finlandia-palkitusta romaanista Hytti nro 6. Teos perustuu edellä mainittuun kirjailijan 1980-luvulla tekemään matkaan Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin ja takaisin.

Vuonna 2017 Liksom teki tuon reissun uudelleen tyttärensä kanssa ja kirjoitti matkasta Helsingin Sanomiin.

”Olen hirveän onnellinen siitä, että tyttäreni ehti käydä Venäjällä ja nähdä maata kanssani. On hyvin todennäköistä, ettei hän tule pääsemään sinne pitkään aikaan.”

Rosa Liksomin oli tarkoitus lähteä Venäjälle tekemään videodokumenttia ja kirjaa, mutta Ukrainan sota ja sen seuraukset ajoivat projektin jäihin. ”En tiedä, pääsenkö tekemään sitä ollenkaan Venäjälle”, hän sanoo.

Voisi kuvitella, että kirjailija on seurannut Venäjän ja lännen välien luhistumista murheellisena.

Liksom sanoo kuitenkin olleensa valmistautunut, että näin saattaa ennen pitkää käydä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei tullut hänelle yllätyksenä.

“Ei se ollut minulle yllätys lainkaan. Eikä se herättänyt minussa mitään yllättäviä tunteita. Jos on yhtään pidempään seurannut Venäjän politiikkaa ja kehitystä, sota oli ihan odotettavissa. Niinpä olin osannut valmistautua siihen.”

Tämän sanottuaan Liksom huomauttaa, että hänen näkökulmastaan Ukrainan sota alkoi jo vuonna 2014, kun Venäjän miehitti Krimin niemimaan. Sitten hän tuumaa hetken ja korjaa ajatustaan:

“Oikeastaan sota alkoi jo vuonna 1991.”

”Jos on yhtään pidempään seurannut Venäjän politiikkaa ja kehitystä, sota oli ihan odotettavissa. Niinpä olin osannut valmistautua siihen.”

Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi. Itäblokin mureneminen oli alkanut jo vuotta aiemmin, ja kylmää sotaa symboloineen Berliinin muurin kaatumisesta oli kulunut kaksi vuotta.

1990-luvun alussa vallitsi toiveikas tunnelma. Yhdysvaltalainen filosofi Francis Fukuyama julisti historian loppua, ja monien mielestä edellinen vuosikymmen oli päättynyt läntisen liberalismin voittoon.

Tältä myös Rosa Liksomista tuntui hetken aikaa.

“Kun Berliinin muuri murtui vuonna 1989, minä ja muut juhlimme sitä, että kahtiajako hyvään länteen ja pahaan itään oli kadonnut. Odotimme kovasti, että pääsemme tapaamaan muurin toisella puolella eläneitä ihmisiä ja opimme viimein tuntemaan heidät. Olimme tovin oikeasti hyvällä tiellä.”

Huuma haihtui nopeasti. Neuvostoliiton raunioille perustettu Venäjän federaatio ei muistuttanut länsimaista demokratiaa.

Boris Jeltsin nousi valtaan ja ryöstökapitalismi pääsi valloilleen. Jos käveli Moskovan kaduilla 1990-luvun alussa, ei tarvinnut kauaa katsella ympärilleen, kun ymmärsi, että Venäjällä oli aika hurja meno päällä”, Liksom sanoo.

Hurja meno jatkui Venäjällä kokonaisen vuosikymmenen. Sitten juuri ennen vuosituhannen vaihdetta presidentti Jeltsin ilmoitti äkisti siirtyvänsä syrjään.

Seuraajakseen hän nimitti Vladimir Putinin.

“Monien aikalaisten silmissä Putin on entinen KGB:n kenraali, joka sai tolkkua asioihin ja teki lopun siitä pitkään jatkuneesta kaaoksesta ja ryöstötaloudesta Venäjällä. En ihmettele, että venäläiset ovat pitäneet hänet sen jälkeen vallassa”, Liksom sanoo.

Liksom pohtii, olisivatko asiat Venäjällä toisin, jos maa olisi otettu Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen aktiivisemmin mukaan uuden Euroopan rakentamiseen.

Mitä Liksom siis tarkoittaa, kun hän sanoo sodan alkaneen jo vuonna 1991?

Hän uskoo, että asiat Venäjällä olisivat voineet mennä toisin, jos maa olisi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen otettu aktiivisemmin mukaan rakentamaan uutta Eurooppaa.

Venäläiset kuitenkin jätettiin oman onnensa nojaan.

“Venäjällä oli liian villi meno, eikä länsi välittänyt puuttua siihen. Tästä seurasi se, että venäläiset ovat kokeneet olevansa toisen luokan kansalaisia Euroopassa.”

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on Ukrainan sodan aikana sanonut useasti, ettei sodassa voida saavuttaa rauhaa, jos tarkoituksena on vain tuhota Venäjä.

Macronia on toistuvasti arvosteltu tällaisista lausunnoista, mutta Liksom sanoo ymmärtävänsä, mitä presidentti tarkoittaa.

“Suomessa kuulee tällä hetkellä paljon sellaista puhetta, että Venäjä on saatava polvilleen. Minäkin toivon maan hallinnon kaatumista, mutta mietin myös tavallisia venäläisiä. Käykö taas niin, että heidät jätetään onnensa nojaan?”

Lue lisää: Macronin puheet Putinin ymmärtämisestä herättivät kitkeriä kommentteja

Liksom pohtii, reagoiko ahtaalle joutunut kansa tilanteeseen lopulta niin, että he antavat Putinin jatkaa vallassa tai valitsevat hänen tilalleen vain toisen hirmuhallitsijan.

“Tavallisten ihmisten asema Venäjällä on sellainen, etteivät he voi ääneen arvostella maan hallintoa. Jos he taas osallistuvat sodanvastaiseen mielenosoitukseen, niin he voivat joutua siitä vuosiksi vankilaan”, hän sanoo.

“Minusta lännen pitäisi olla nyt todella aktiivinen Venäjällä ja tukea siellä voimia, jotka ajavat niin sodan lopettamista kuin demokratiaa. Jos venäläiset vain suljetaan Putinin vaikutuspiiriin, maassa voi pahimmillaan tapahtua sama, mikä tapahtui Weimarin tasavallassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen.”

”Minusta lännen pitäisi olla nyt todella aktiivinen Venäjällä ja tukea siellä voimia, jotka ajavat niin sodan lopettamista kuin demokratiaa.”

Tavallisen ihmisten asema Venäjällä huolettaa Rosa Liksomia. Hänen mielestään lännen pitäisi aktiivisemmin tukea Venäjällä sellaisia voimia, jotka ajavat Ukrainan sodan lopettamista ja puolustavat demokratiaa

Haastattelu on kestänyt tunnin, ja Liksom on puhunut paljon.

“Sanon yhden jutun vielä.”

Liksomin mukaan hänen palkittu romaaninsa Hytti nro 6 ei ole pelkkä matkakertomus entisen Neuvostoliiton halki. Se on myös kertomus toiseudesta.

”Sekä kirja että Kuosmasen elokuva kertovat siitä, kuinka ihmisten välinen yhteys on kulttuurista, peloista ja vastenmielisyyksistä huolimatta mahdollinen. Tarina lähtee siitä, että kaksi ihmistä kohtaavat eikä heillä ole mitään yhteistä. Itse asiassa he inhoavat toisiaan. Mutta kun he pääsevät dialogiin keskenään, he alkavat lopulta lähentyä toisiaan.”

Liksom sanoo toivovansa vuoropuhelun syntymistä yhtä lailla Venäjän, Ukrainan ja länsimaiden välille.

”Toivon, että päästäisiin dialogiin ja aloittamaan rauhanneuvottelut.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita