Suomen eliitti sulki silmänsä nolosti todellisuudelta vuoden 2014 jälkeen

Fortumin ja Uniperin kriisi pakottaa näkemään, miten Suomi katsoi vuosia pimeään tarpovan Venäjän rikosten ohi, koska tarjolla oli rahaa. Kiinan ja muiden autokratioiden edessä on pohdittava, oliko tämä väärin vai järkevää asioiden hoitoa, kirjoittaa talouden ja politiikan toimituksen esihenkilö Jussi Pullinen.

Presidentti Sauli Niinistö tapasi Venäjän presidentin Vladimir Putinin Kultarannassa heinäkuussa 2016. Krimin valtauksesta oli tuolloin kulunut runsaat kaksi vuotta.

17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 6:26

Vuonna 2014 kaikki Euroopassa muuttui. Mutta vain melkein, sillä harva sitä halusi myöntää. Oli liikaa pelissä.

Tuon vuoden helmikuussa Ukrainassa tehtiin vallankumous. Se oli iso uutinen: Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan kokoontuneet mielenosoittajat ajoivat kaoottisissa tunnelmissa Venäjän-mielisen presidentin Viktor Janukovytšin maasta ja vallasta.

Ehkä Ukraina pääsisi kammottavasta korruptiostaan ja Venäjän ikeestä. Ehkä Ukraina kääntyisi länteen.

Sitten alkoi tapahtua Krimillä, itsenäiseen Ukrainaan Neuvostoliiton hajoamisesta asti kuuluneella niemimaalla. Siellä heräsi levottomuuksia venäjää puhuvien ja ukrainalaista kulttuuria kannattavien välille.

Niemimaa ja erityisesti sen kärjessä sijaitseva Sevastopolin venäläinen laivastotukikohta ovat alue, josta käsin voi hallita suurta osaa Mustastamerestä.

Pian Krimille ilmestyikin tunnuksettomia sotilaita, ”pieniä vihreitä miehiä”. He alkoivat ottaa niemimaan tärkeimpiä kohteita haltuunsa. Kyse oli hämäyksestä: sotilaat olivat venäläisiä, ja tarkoituksena oli liittää strategisesti tärkeä Krim osaksi Venäjää.

Tunnuksettomia sotilaita seisoi vartioimassa sotilastukikohtaa Belbekissä Krimillä lähellä Sevastopolia 22. maaliskuuta 2014.

Krim liitettiin, ja pian ”separatisteja” oli ilmestynyt jo Itä-Ukrainaan asti. Siellä hiljainen sotiminen jatkui kahdeksan vuotta. Sitten Moskovassa tehtiin päätös: aloitetaan silmitön tappaminen.

Ukraina syöksyi kuiluun.

Moskovassa tehtiin päätös: aloitetaan silmitön tappaminen.

Suomessa on viime viikkoina toisteltu yhä uudelleen, että Venäjän hyökkäystä ei voinut ennustaa – niin järjetön se oli.

Viimeksi tätä on kuultu suomalaisen Fortumin ja saksalaisen Uniperin kohdalla. Valtion pääosin omistaman energiayhtiön Saksasta vuonna 2018 hankkima venäläisen kaasun välittäjä Uniper on ajautunut vaikeuksiin. Syynä on se, että totalitaristinen Venäjä käy Euroopassa tuhoamissotaa, ja koko kaasubisnes on vaakalaudalla.

Mutta tämähän oli musta joutsen. Etäinen riski, joka toteutui. Eihän kukaan olisi voinut arvata, että Venäjä käyttää energiaa aseena. Olivathan siellä muutkin, emme vain me. Elämä nyt vain ei ole sellaista, että aina voisi olla puhtoinen.

Ennustamattomuutta ovat toistelleet kuitenkin niin johtavat poliitikot, turvallisuuspolitiikan tutkijat kuin yritysjohtajatkin. HS:n talouden ja politiikan toimituksessa haastattelemme kesän aikana vaikuttajia, joilla on tiivis suhde Venäjään. Puhe yllätyksestä toistuu.

Paula Lehtomäki

”En olisi koskaan uskonut, että tällaiseen hankkeeseen Venäjä lähtisi. Se oli täydellinen yllätys ja ehkä juuri siksi niin hirveä järkytys”, Suomen vallan ytimessä ministerinä ja valtiosihteerinä 2000-luvulla toiminut Paula Lehtomäki sanoi.

Niinkö? Olivatko hyökkäys ja kaasukiristys todella yllätys?

Vai yrittävätkö Fortumin johtajat ja poliitikot vain pelastaa maineensa ja pyristellä irti katastrofaalisista virhearvioinneista?

On pohdittava, miten pimeyteen tarponeeseen Venäjään on Suomessa suhtauduttu.

Jälkiviisaus on helppoa, mutta joskus se on tarpeellista. Ilman sitä eilisen virheistä ei koskaan kantautuisi mitään oppeja huomiselle. Siksi on pohdittava, miten pimeyteen tarponeeseen Venäjään on Suomessa suhtauduttu.

Tehtävä on sikäli helppo, että Venäjän johto ei ole juuri piilotellut tietään nykyiseen sortovaltioon – päin vastoin.

Maan oppositiota pamputettiin avoimesti kansainvälisen median edessä vuosien ajan. Sen kaikki näkivät ja tiesivät – ja jatkoivat bisnestä. Opposition johtajia vangittiin näytösluonteisissa oikeudenkäynneissä ja liike-elämästä politiikkaan vaikuttaneita liikemiehiä ajettiin maanpakoon, telkien taa tai tapettiin.

Sotia syttyi taajaan. Vuonna 2008 Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja jatkoi avoimesti Krimillä 2014. Maailmalle näytettiin peräti kahdesti, että presidentti Vladimir Putin siirtelee rajoja voimalla.

Sitten siviilejä täynnä oleva Malaysia Airlinesin matkustajakone MH-17 ammuttiin alas Itä-Ukrainassa heinäkuussa 2014, tutkimusten mukaan ”separatistialueilta” venäläisellä ohjuksella. Ei sanottavia seurauksia.

Lento-onnettomuustutkijat tutkivat Malaysia Airlinesin matkustajakone MH-17:n putoamispaikkaa Rozsypnen kylän lähellä Donetskin alueella 22. heinäkuuta 2014.

Vähemmistöjä sorrettiin. Vuonna 2017 Putinille uskollinen Tšetšenian johto oli kiihdyttänyt seksuaalivähemmistöjen vainot jo niin koviksi, että Saksan liittokansleri Angela Merkel pyysi Putinia lopettamaan ne. Merkel tiesi, ja niin myös suomalaiset.

Maaliskuussa 2018 Venäjän agentit yrittivät tappaa Britannian hyväksi työskennelleen venäläisen entisen vakoojan Sergei Skripalin hermomyrkyllä Salisburyssä Englannissa. Kolme poliisiakin sai myrkystä. Tulos oli diplomaattinen selkkaus. Elämä jatkui.

Suomessa eliitti ei juuri näistä hetkahtanut.

Esimerkiksi heinäkuussa 2016 – yli kaksi vuotta Krimin valtauksen jälkeen – Vladimir Putin oli presidentti Sauli Niinistön vieraana kesäisessä Kultarannassa. Presidentit kättelivät ja kävivät läpi ajankohtaisia asioita, Ukrainaakin.

Tässä tilaisuudessa Niinistö esitti noiden vuosien näkyvimmän turvallisuuspoliittisen avauksensa. Sen sisältö oli, että lentokoneiden pitäisi lentää Itämerellä ”transponderit” eli tunnistinmajakat päällä. Näin lentokoneet eivät törmäisi vahingossa toisiinsa.

Järkevän kuuloinen idea, mutta Krimin rinnalla minimaalisen pieni.

Kovin suuresti ei ollut horjunut myöskään noiden vuosien pääministerin Juha Sipilän (kesk) käsitys Venäjästä. Syksyllä 2017 Sipilältä kysyttiin MTV:n haastattelussa Fortumin aikeista ostaa Uniper – ja ottaa iso Venäjä-riski.

”Tähän kauppaan ei liity ulko- ja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia. Se lähtee ihan yhtiön omista tarpeista, ja yhtiön hallitus on katsonut tämän tarpeelliseksi”, Sipilä vastasi.

Turvallisuus, miten höpsö toimittajan kysymys!

Myös liike-elämä jatkoi entisellään, kauppaa käytiin ja tytäryhtiöt pyörivät. Itse asiassa tällainen Suomen ”taloudellinen diplomatia” näytti Krimin jälkeen vain kiihtyvän. Se oli kätevää, kun politiikassa EU-maan piti ainakin pinnallisesti vierastaa Venäjää.

Esko Aho

Yritysten Venäjä-suhteita jo aiemmin junaillut entinen pääministeri Esko Aho (kesk) nimitettiin toukokuussa 2016 Venäjän suurimman pankin hallitukseen. Sberbank oli jo tuolloin EU:n ja Yhdysvaltain sektoripakotteiden piirissä.

”Vaikka pakotteet ovat voimassa, Suomella ja Venäjällä on paljon kanssakäymistä, joka jatkuu normaalisti. Naapuruus jatkuu, vaikka eletään vaikeita aikoja. Se on erittäin tärkeätä molempien kannalta”, Aho sanoi tuolloin HS:lle.

Hän myös arveli, että ”näköalapaikasta” olisi hyötyä suomalaisille yrityksille.

Suomessa vallitsi tästä jonkinlainen ääneenlausumaton konsensus: kun politiikka kiristyi, talous voisi olla tie kahdenvälisten suhteiden ylläpitoon. Fortumin aiemmin, vuonna 2008 hankkimaa Venäjän liiketoimintaa ei nähty riskinä, kuten ei Uniper-kauppaakaan.

”Johtopäätös oli yksiselitteinen. Tämä tehtävä tarjoaa paljon mahdollisuuksia”, Aho tiivisti hallituspaikkaa vastaanottaessaan HS:lle.

Sitä Venäjä tarkoitti, mahdollisuuksia. Tehtaita, kauppaa, energiaa – ja ennen kaikkea voittoja. Onhan jo pelkkä Pietari Suomen kokoinen markkina-alue, on tapana sanoa.

Tässä kohtaa myös huomautetaan, että eiväthän muidenkaan maiden yhtiöt Venäjältä lähteneet. Miksi Nokian tai Fazerin olisi pitänyt, jos Ericsson tai McDonald’s eivät lähde?

Olisiko voitot pitänyt moraalin nimissä muka jättää niille?

Vuorineuvos Ilpo Kokkila

Ehkä tähän viittasi HS:n haastattelussa tänä kesänä vuorineuvos Ilpo Kokkila. Häntä tämän kirjoituksen jälkiviisaus ehkä sapettaa.

”Kaikki ne, joilla ei ole ollut koskaan mitään tekemistä venäläisten kanssa, antavat asiantuntevia lausuntoja siitä, mitä menneinä vuosina olisi pitänyt tehdä”, Kokkila sanoi.

Olisi väärin väittää, että silmät suljettiin Krimin jälkeen vain ahneudesta. Ahneus oli yksi syy, mutta ei läheskään ainoa. Lännessä ahneus oli välineellistetty.

Myös 1960-luvulla Eurooppaa järkytti itäinen voimapolitiikka. Neuvostoliitto kukisti Tšekkoslovakian uudistusmielisen hallinnon voimalla elokuussa 1968. Noihin päiviin särkyivät monen läntisen kommunistin käsitykset Neuvostoliitosta, muita ne pelottivat. Miten sosialistimaat saataisiin integroitumaan länteen?

Ratkaisu löytyi läheltä. Eurooppaa oli alettu sitoa yhteen hiili- ja teräsyhteistyöllä, joista kasvoi myöhemmin yhteinen markkina-alue ja poliittinen Euroopan unioni. Talous sitoisi vanhat viholliset Saksan ja Ranskan yhteen.

Jos myös Neuvostoliitto olisi fyysisesti ja taloudellisesti riippuvainen lännestä, ehkä sen halu sotia vähenisi. Lokakuussa 1973 Tšekkoslovakian ja silloisen Länsi-Saksan rajalla avautuikin kaasuhana – lämpö alkoi virrata rautaesiripun läpi. Riippuvuus oli valmis. Samoin Putinin ase.

Tätä unelmaa talouden ja yhteistyön kautta rakennettavasta yhteydestä vaalittiin lännessä katkeraan loppuun saakka. Esko Aho erosi Sberbankin hallituksesta 24. helmikuuta, kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli jo käynnissä.

”Halusin olla tukemassa talouden kehitystä ja suhteita länteen, niin kuin moni muukin suomalainen. Vaikka pessimismi vähitellen kasvoi, ajattelin, että on hyvä yrittää pitää Venäjä mukana kansainvälisessä taloudessa ja kehityksessä”, Aho sanoi HS:n haastattelussa maaliskuussa.

Usko kesti liian pitkään. Venäjän myötäily sai Esko Ahon kasvot, vaikka mukana oli koko Suomen eliitti. Moraalisesti vähintään yhtä syvällä kuin Aho rypivät Putinin kaasudiileriksi ryhtyneet Fortumin johtajat. Ja moni muukin.

Yhteys Venäjään on nyt mennyt, ehkä vuosikymmeniksi.

Venäjän todennettujen sotarikosten – esimerkiksi tavallisten aktiivisten kansalaisten teloittamisen – jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatella, että länsi solmisi Putinin hallintoon tai sen ideologisiin seuraajiin mitään laajaa suhdetta. Jos joku yritysjohtaja kohta yrittää, hänelle kannattaa näyttää kuvia Butšasta.

Ranskan kansallisen santarmiston oikeuslääketieteen osasto tutki joukkohautaa Butšassa 14. huhtikuuta.

Kaupan katkaisu Venäjään herättää kuitenkin myös kiusallisia, syvälle länsimaiden ja Suomen olemukseen meneviä kysymyksiä. Jos Venäjä meni sodallaan kanssakäymisen oikeuttavan moraalisen rajan yli, missä tuo moraalin raja oikeastaan kulkee?

Lännen arvojen ytimessä ovat yksilön oikeuksien kunnioitus eli ihmisoikeudet, sananvapaus, vapaat vaalit ja vähemmistöjen suojelu.

Samalla esimerkiksi Saudi-Arabia on öljynsä vuoksi yhä lännen liittolainen, vaikka se talloo näistä kaikkia. Yhdysvaltain presidentti Joe Biden tapasi tällä viikolla saudikuninkaallisia, pääosin puhuakseen sodan nostamaa öljyn hintaa alas.

Entä sitten Turkki, jonka kanssa Suomi on pian sotilasliitossa? Tai vasemmistopopulismin tuhoama öljymaa Venezuela, jota Yhdysvallat on myös lähestynyt energiakriisin pahetessa?

Eikö pieni sorto haittaa?

Kuinka monta vielä voi kuolla, jotta raja ei ylity?

Eikö juuri Venäjän kohdalla pikkusormen antaminen ole nyt viemässä puolet kädestä?

Kansainvälisessä politiikassa on Venäjän hyökkäyksen jälkeen puhuttu paljon kylmän sodan aikaan muodikkaaksi nousseesta voimapolitiikkaan perustuvasta teoriasta, jota kutsutaan ”realismiksi”. Ajattelusuunnan kummisedäksi mainitaan usein amerikkalaisdiplomaatti George Kennan, eräs tunnetuimmista ”kylmistä sotureista”.

George Frost Kennan vuonna 1938.

Teorian mukaan etenkin suurvallat pyrkivät aina maksimoimaan oman ja (joskus) kansalaistensa edun. Tässä pelissä arvot ja periaatteet voivat olla ehkä hidasteita, mutta pohjimmiltaan ne ovat vain etukamppailun kosmetiikkaa.

Realismin piirteitä onkin ollut erityisesti valtioiden välisessä kaupassa. Vaihtoa on tehty myös vastenmielisten valtioiden kanssa, sillä monimutkaisessa maailmantaloudessa juuri kukaan ei pärjää ilman toisia – eivät edes Yhdysvallat tai Kiina. Täydelliset kauppasaarrot ovat tästä syystä harvinaisia, eikä sellaisessa ole edes Venäjä. Sama näkyy myös yhteistyössä Saudi-Arabian kanssa.

Paradoksaalista on, että länsimaissa voidaan korostaa yhtä aikaa sekä maiden itsekkyyden perimmäistä voimaluonnetta että yhteistä yksilökeskeistä arvopohjaa, kuten ihmisoikeuksia.

Kuinka paljon sortoa tällaisen ”realismin” nimissä sitten länsimainen valtio tai suuryritys voi sietää? Ilmeisesti ainakin sen verran kuin Saudi-Arabiassa tai Krimin valtauksen jälkeisellä Venäjällä, mutta vähemmän kuin Ukrainaa runtelevassa valloitussodassa.

Mutta kun suuryritykset nyt Venäjän kohdalla aloittivat rajan piirtämisen, pitäisikö niiden viedä se loppuun?

Jos Venäjän jälkiviisaudesta jokin oppi on otettavissa, tuota oppia on luultavasti sovellettava kauemmas itään, Kiinaan. Kiinaa johtaa yhä yksin kommunistinen puolue ja puoluetta ja maata Xi Jinping.

Jos länsi oli talouspoliittisine komplekseineen kietoutunut syvästi Venäjään, Kiinaan se on käytännössä sulautunut. Digitaalinen laite, jolla luet tätä juttua, on luultavasti koottu Kiinassa. Tarkista myös kodinkoneesi, kenkäsi, vaatteidesi puuvilla ja mahdollisten lastesi reput. Länsi on hyvin riippuvainen Kiinasta myös esimerkiksi harvinaisissa maametalleissa.

Jos Kiina ja sen teollisuus sulkeutuisivat länneltä huomenna, tulos olisi kaaos. Mutta eihän niin voi käydä, koska myös Kiina kärsisi. Eihän siinä olisi järkeä.

Venäjän tapaan Kiina on sulkeutunut autoritaarinen maa. Kiina sensuroi, tukahduttaa kommunistista puoluetta uhkaavan opposition ja polkee vähemmistöjä, kuten Xinjiangin maakunnan uiguureja. Viime vuoden lopulla Yhdysvallat kielsi lähes kaiken tuonnin Kiinan uiguurialueilta.

Kiina myös uhkaa jatkuvasti Taiwania, jonka erillisyyttä kommunistivallasta se pitää historian jäänteenä. Mutta eihän Kiina Yhdysvaltain suojaamaan Taiwaniin hyökkää – sehän olisi järjetöntä. Venäjän hyökkäystä Kiina ei ole tuominnut.

Lännen yritysten pako Venäjältä kertoo niiden korostuneesta arvo- ja vastuullisuus­näkökulmasta. Kun yritykset julkaisevat vuosittain tietoja sosiaalisesta vastuustaan, olisi läsnäolo siviilejä teloittavassa maassa ollut vaikea perustella.

Samalla läsnäolo Kiinan kaltaisissa autokratioissa on yhä monimutkaisempi kysymys. Kuinka paljon sortoa niiltä voi sietää, jos kauppa kuitenkin käy? Onko parempi yrittää vuorovaikutusta loppuun saakka kuin kääntää selkänsä maailmalle naiivien arvojen vuoksi?

Vastaus on vaikea, mutta Fortumin, Uniperin ja koko Venäjä-katastrofin opetus on, että yhtälö on länsimaissakin pakko avata. Se on pakko käydä läpi niin yritysten hallituksissa kuin tulevissa eduskunta- ja presidentinvaaleissakin.

Mitä tarkoittaa olla demokratia? Mitä se tarkoittaa suhteille itsevaltaisiin maihin?

Kun Krim oli jo vallattu ja Venäjä harppoi pimeään, näihin kysymyksiin annettiin yksi vastaus. Sen lopputulos oli ruma.

Jos siitä voi jotakin oppia, opin aika on nyt.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita