Bruttokansan­tuote pelkistää talouden nousuiksi ja laskuiksi – nämä kolme mittaria piirtävät maailmasta täysin toisen kuvan

HS:n haastatteleman asiantuntijan mukaan valtioiden pitäisi tarkastella kehitystään yhä enemmän vaihtoehtoisen talous­mittareiden avulla, jotka sisällyttävät laskemiin myös talouskasvusta aiheutuvat kustannukset ja haitat.

4.9. 2:00 | Päivitetty 4.9. 11:59

Uuden-Seelannin päättäjät eivät voineet enää ummistaa silmiään ongelmilta, jotka olivat jäytäneet maata koko 2010-luvun.

Yksi kolmesta uusseelantilaisesta lapsesta eli köyhyysrajan alapuolella, kodittomien määrä oli huipussaan ja nuorten itsemurhakuolleisuus oli hälyttävän suurta.

Vuonna 2019 pääministeri Jacinda Ardern ryhtyi kääntämään suuntaa. Hallitus sopi hänen johdollaan budjetista, joka edistäisi pelkkien talouden tarpeiden sijaan myös kansalaisten hyvinvointia.

Samalla Ardernin hallitus teki päätöksen, joka nousi maailmalla nopeasti otsikoihin.

Se ilmoitti Uuden-Seelannin luopuvan bruttokansantuotteen käytöstä talousmittarina. Maa korvaisi sen useilla eri indekseillä, jotka mittaisivat niin kansalaisten koulutusta ja terveyttä kuin luottamusta yhteiskuntaan ja tyytyväisyyttä ympäristöön.

Uuden-Seelannin ulkopuolella maailma kulki toiseen suuntaan. Huoli taloudesta ylitti huolen muusta.

Kiinan ja Yhdysvaltojen välisen kauppasodan pelättiin hidastavan taloutta kaikkialla.

Euroopan keskuspankin EKP:n silloinen johtaja Mario Draghi vakuutti pankin olevan valmis antamaan raharuiskeen, jos euroalueen talouskasvu alkaisi sakata.

Suomessa talousennusteet povasivat juuri aloittaneelle Antti Rinteen (sd) hallitukselle vaikeaa taivalta. Kasvu jäisi edellisvuoden tasosta, eikä hallitus sen takia välttämättä yltäisi työllisyystavoitteeseensa.

Sitten koronaviruspandemia pääsi yllättämään. Taloudet sukelsivat, kävivät taantumassa ja elpyivät kasvuun.

Ja nyt edessä näyttää olevan taas äkkijarrutus. Huoli taloudesta nostaa jälleen päätään, kun keskuspankit jäähdyttävät sen koronnostoillaan ja Euroopan energiakriisi kaataa lisää kylmää vettä päälle.

Bruttokansantuotteen kasvua on sadan viime vuoden aikana totuttu pitämään eräänlaisena korvikemuuttujana edistykselle, vaikka mittarin antamat luvut kuvaavat lähinnä sitä, kuinka tehokkaasti valtiot kasvattavat taloudellista tuotantoaan.

Käytännössä siis bruttokansantuote mittaa valtion rajojen sisällä vuoden aikana tuotettujen hyödykkeiden ja palvelujen arvoa. Mittarin ongelmallisuus piileekin siinä, että mikä tahansa taloudellista toimeliaisuutta lisäävä tekijä, olipa se hyödyllinen tai haitallinen, kasvattaa bruttokansantuotetta.

Tästä syystä huoli talouden kasvuvauhdin hidastumisesta on aina hieman paradoksaalista. Vauhdin kiihtymisestä pitäisi olla yhtä lailla huolissaan, sillä sen taustalla vaikuttavat syyt ovat tuskin koskaan pelkästään toivottavia.

Esimerkiksi maailman reaalisen bruttokansan­tuotteen monin­kertaistuminen on merkinnyt suunnatonta luonnonvarojen kulutuksen ja kasvihuone­kaasupäästöjen kasvua. Ympäristön tilan kurjistuminen ja ilmakehän hiilidioksidi­pitoisuuden kohoaminen vaaralliselle yli 410 miljoonasosan tasolle muodostavat talouskasvun nurjan kääntöpuolen.

Bruttokansantuote voi myös kasvaa, vaikka työttömyys, köyhyys ja kodittomuus lisääntyisivät sen rinnalla. Niinpä se on tässäkin mielessä hatara indikaattori hyvinvoinnille, elleivät kasvun hedelmät lankea yhteiskunnassa tasaisesti kaikille. Tällaista ei ole viime aikoina tapahtunut merkittävästi missään, vaan taloudellinen eriarvoisuus on enemmänkin lisääntynyt.

Miltä Suomi ja muu maailma näyttäisivätkään, jos kehitystä viimeisen 40 vuoden ajalta tarkasteltaisiin bruttokansantuotteen sijasta jollakin muulla mittarilla? Näiden kolmen alla olevan vaihtoehtoisen mittarin maalaama kuva voi hätkähdyttää.

ISEW eli kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari

Talousekologien Herman Dalyn ja John B. Cobbin 1980-luvun lopulla kehittämän ISEW:n lähtökohtana on oletus siitä, että tulonjaon tasaisuus lisää yhteiskunnan hyvinvointia.

Tulonjaon huomioimisen lisäksi ISEW pyrkii erottamaan taloudellisen toiminnan myönteiset vaikutukset yhteiskunnan ja ympäristön tilaa heikentävistä vaikutuksista.

ISEW:n perusteella bruttokansantuotteen kasvu ei ole enää aikapäiviin lisännyt ihmisten hyvinvointia monessakaan maassa. Tällaisen tuloksen mittari antaa myös Suomelle. Tuotannon kasvu lisäsi suomalaisten hyvinvointia tarkalleen vuoteen 1983 asti, mutta sen jälkeen kasvun aikaansaamat hyvinvointivaikutukset ovat hiipuneet.

GPI eli aidon kehityksen mittari

1990-luvun puolivälissä kehitetty GPI kuvaa yhteiskunnallisia olosuhteita ja talouskasvun lieveilmiöitä ISEW:tä kokonais­valtaisemmin. Etenkin ympäristöhaitat se huomioi ISEW:tä paremmin.

GPI vähentää bruttokansan­tuotteesta ympäristö­ongelmista ja sosiaalisista ongelmista aiheutuvia kustannuksia. Samalla se laskee mukaan esimerkiksi kotitalous- tai vapaaehtoistöiden kaltaisten vastikkeettomien toimintojen arvon, jonka bruttokansantuote jättää huomiotta.

Australian kansallisen yliopiston tutkimusryhmän tekemän GPI-vertailun mukaan maailman aito kehitys saavutti huippunsa vuonna 1978. Siitä lähtien maailman GPI-arvo on laskenut tasaisesti, kun taas samaan aikaan bruttokansan­tuote henkeä kohti on kasvanut.

Tutkimusryhmä katsoo tämän ristiriidan osoittavan, että yhteiskunnalliset ongelmat ja ympäristöhaitat ovat lisääntyneet maailmalla nopeammin kuin rahassa mitattava vauraus.

Suomen GPI-arvo kasvoi vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se kääntyi laskuun.

HPI eli onnellisen planeetan indeksi

Brittiläisen ajatushautomon The New Economics Foundationin luoman HPI:n perusajatus on korjata taloudellisten mittareiden puutteita siinä, miten ne kuvaavat yhteiskuntien kehitystä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin osalta. Indeksissä maat pisteytetään kolmen osatekijän mukaan: ihmisten tyytyväisyys omaan elämäänsä, eliniänodote ja henkeä kohden laskettu ekologinen jalanjälki.

HPI mittaa kansallisen tason tehokkuutta tuottaa mahdollisimman suurta hyvinvointia mahdollisimman pienillä luonnonvaroilla. Käytännössä siis indeksi kertoo, kuinka ekotehokkaasti maat lisäävät kansalaistensa hyvinvointia. Tästä syystä se asettaa maailman maat hyvin erilaiseen järjestykseen kuin perinteiset talousmittarit.

Listan kärjessä on monena vuotena peräkkäin ollut väliamerikkalainen maa Costa Rica. Kärkikymmenikköön on muutenkin noussut useita Väli- ja Etelä-Amerikan valtioita, kuten Kolumbia, Ecuador, Guatemala ja Uruguay.

Näiden maiden maine ei ole mitenkään mairitteleva esimerkiksi ihmisoikeuksiin liittyvissä kysymyksissä, mutta niiden korkeaa sijoitusta selittää nimenomaan ekologisen jalanjäljen pienuus verrattuna vauraisiin länsimaihin.

Vuonna 2019 vertailussa oli mukana yli 150 maata. Suomi oli sijalla 33. Suomalaiset elävät pitkään ja ovat verrattain tyytyväisiä elämäänsä, mutta heidän ekologinen jalanjälkensä on niin suuri, että sijoitus listalla jää kauas kärjestä.

Bruttokansantuote juontaa juurensa bruttokansantulosta.

Se oli taloustieteilijä Simon Kuznetsin laatima mittari, jonka avulla Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt saattoi tarkastella New Deal -politiikkansa vaikutuksia 1930-luvun suuresta lamasta toipuvaan talouteen.

”Kun vaaditaan enemmän kasvua, pitäisi määritellä tarkemmin, että miksi ja mitä tarkoitusta varten.”

Idän ja lännen välisen järjestelmäkilpailun myötä bruttokansan­tuotteen kasvattamisesta muodostui politiikan tärkein päämäärä 1950-luvulla. Yleiseksi uskomukseksi vakiintui, että ihmisten elintasoa voitiin nostaa parhaiten tuotannon kasvattamiseen perustuvan talouskasvun kautta.

Bruttokansantuotteella oli jo tuolloin kriitikkonsa, ja heistä äänekkäin oli Kuznets itse. Hänen huomautuksensa mittarin epätäydellisyydestä kaikuivat kuitenkin aikakauden kasvuhuumassa kuuroille korville.

“Kansankunnan hyvinvointia tuskin on mahdollista päätellä kansantuotteen koosta”, Kuznets valisti jo vuonna 1934.

Noin 30 vuotta myöhemmin hän asetteli sanansa entistä painokkaammin.

“Kasvun määrä, laatu ja sen tuottamat hyödyt on kyettävä erottamaan toisistaan niin pitkällä kuin lyhyellä aikavälillä. Kun vaaditaan enemmän kasvua, pitäisi määritellä tarkemmin, että miksi ja mitä tarkoitusta varten.”

Saksalainen sosiologi Ulrich Beck kirjoitti 1980-luvun lopulla tulevaisuudessa häämöttävästä riskiyhteiskunnasta, jossa tuotannon lisäämisen ikävät sivuvaikutukset ovat kasvaneet siitä siinnyttä hyvinvointia suuremmiksi.

Niin tarkasti kuin bruttokansantuote mittaakin yhteiskunnan kokonaistuotannon arvoa, se voi samalla estää näkemästä juuri niitä tuotannon kasvattamisesta johtuvia ikäviä sivuvaikutuksia, joista Beck varoitti.

Tällä hetkellä lieveilmiöistä ilmeisimpiä ovat ilmaston ja ympäristön muuttuminen ihmiselämälle vihamielisempään suuntaan.

Helsingin yliopiston soveltavan tilastotieteen dosentin Jukka Hoffrénin mukaan näistä syistä valtioiden pitäisi tarkastella kehitystään yhä enemmän sellaisten mittareiden avulla, jotka sisällyttävät laskemiin myös talouskasvusta aiheutuvat kustannukset ja haitat.

“Nykyisellään tilanne on sellainen, että bruttokansantuote on kuin yritysten liikevaihto. Se kertoo toiminnan laajuudesta, ja talouskasvuhan on suureksi osaksi talouden laajentumista. Talouden tasolla mikään mittari ei kuitenkaan kerro siitä, kuinka hyödyllistä tämä laajentuminen on.”

Jutussa esiteltyjen vaihtoehtoisten mittareiden perusajatus on kokonaisvaltaisen kuvan tuottaminen taloudesta siten, että sen laajentumisesta saatujen hyötyjen lisäksi mitataan myös kustannuksia ja haittoja.

“Kun otamme huomioon syntyvät haitat, pystymme tehokkaasti myös vähentämään niitä”, Hoffrén sanoo.

Uuden-Seelannin hallitus on tarkastellut hyvinvointipolitiikkansa tuloksia yli kolmen vuoden ajan vaihtoehtoisten mittareiden avulla.

Millaisia tulokset ovat olleet?

Ainakaan toistaiseksi kansalaisten hyvinvointi ei vaikuta lisääntyneen merkittävissä määrin. Kohtuuhintaisia asuntoja ei ole vieläkään riittävästi tarjolla. Vaikka nuorten itsemurha-aste on hieman laskenut, jonot mielenterveys­palveluihin ovat pidentyneet. Lapsiköyhyys on ollut laskussa kolme viime vuotta, mutta köyhyysrajan alapuolella elävien lapsiperheiden määrä on yhä suuri.

Kuluneen vuoden aikana Uusi-Seelanti on ottanut isoja askelia ilmastopolitiikassaan. Maalla on silti paljon tehtävää, että se saisi käännettyä päästönsä laskuun. Uuden-Seelannin kasvihuonekaasu­päästöjen kasvu oli 1990-luvun alusta 2010-luvun loppuun toisiksi suurinta teollistuneissa maissa. Päästöjen kasvu on jatkunut edelleen viime vuosina.

Uuden-Seelannin hyvinvointibudjetin laihojen tulosten syyksi on arveltu valtiontalouden menokehyksiä. Ne ovat estäneet hallitusta käyttämästä rahaa hyvinvointimenoihin niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Arvostelijoiden mielestä budjetti onkin edistänyt hyvinvointia pelkän eetoksen tasolla.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vaihtoehtoisia mittareita tarvittaisi. Uuden-Seelannin hallitus olisi tuskin saanut kattavaa tietoa hyvinvointihankkeensa etenemisestä, jos se olisi jatkanut bruttokansan­tuotteen käyttöä ainoana talousmittarina.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita