Ei voi sanoa, että mitään ei olisi tehty. Suomen yritykset yrittävät jo torjua luontokatoa.
Valio palkitsee maidontuottajiaan luontoa rikastuttavista käytännöistä, kuten laiduntamisesta.
Kaivosyhtiö Sakatti Mining osti 10 miljoonalla eurolla Inarin yhteismetsää suojeluun korvatakseen kaivoksensa luontohaittaa.
Rakennusmateriaaleja valmistava Rudus muutti soranottoalueensa Hausjärvellä jälkihoidon avulla suojelualueeksi. Nyt siellä viihtyy uhanalaisia hyönteislajeja.
S-ryhmä kehittää luontojalanjäljen laskentamallia yhdessä Jyväskylän yliopiston kanssa. Kesko kunnostaa vaelluskaloille kutusoraikkoja ja käy läpi esimerkiksi kahvin, teen ja kaakaon hankintaketjujensa kestävyyttä.
Metsäalan luontohaittojen vähentämisestä saatiin äskettäin hyviä uutisia, kun Luonnonvarakeskuksen kartoituksen alustavat tulokset näyttivät, että mustikan peittävyys on kasvanut verrattuna 1990-lukuun.
Syynä on metsänhoidon maanmuokkausmenetelmien keveneminen.
Oikein hyvä, mutta parempaan pitää pysyä, sanoo Mari Pantsar.
”Kyllähän kaikki tekevät joitakin toimia, mutta ne eivät ole vielä riittäviä”, Pantsar kertoo Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran tiloissa Helsingin Ruoholahdessa.
Sävy on toteava, mutta ilme iloinen. Ei hän ainakaan masentuneelta näytä.
Pantsarilla on Suomen yritysten luontotoimista tuore tilannekuva.
Hän puhui yli viidenkymmenen elinkeinoelämän edustajan kanssa ympäristöministeriön tilaamaa raporttia varten. Mukana oli yrityksiä, rahoittajia ja toimialajärjestöjä.
Montrealin sopimuksessa Suomi sitoutui pysäyttämään luontokadon vuoteen 2030 mennessä. Sillä polulla ei olla vielä.
”Toimet ovat usein irrallaan siitä ydinliiketoiminnasta.”
Pantsarin mielestä yritysten kannattaa kyllä ylpeästi kertoa kaikista luontotoimistaan.
Samalla pitäisi kuitenkin käydä läpi liiketoiminnan kova ydin: mitä olisi tehtävissä, että se kuormittaisi luontoa nykyistä vähemmän?
”Metsäteollisuuden arvonlisän kasvatus olisi tästä yksi hyvä esimerkki.”
Pantsar on johtanut yhdeksän vuoden ajan Sitran kestävyysratkaisuiden osastoa.
Nyt Pantsar on jättämässä Sitran, mutta viime viikot hän on vielä ahertanut näissä tiloissa. Ympäristöministeriö tilasi Panstarilta loppuvuodesta raportin Suomen elinkeinoelämän kyvystä ja halusta torjua luontokatoa.
Raportti julkaistiin keskiviikkona.
Välittääkö suomalainen elinkeinoelämä luonnosta?
”Uskon, että välittää paljon”, Pantsar sanoo.
”Elinkeinoelämähän olisi voinut yhdessä päättää, että me emme tätä noteeraa millään tavalla ja lähdemme jarruttamaan.”
Siitä ei ollut merkkejä. Pääosin asenne oli utelias. Lähes kaikilla aloilla tehdään biodiversiteettitiekarttoja ja hahmotetaan, mitä oman alan toimet voisivat olla.
””En ollut ajatellut aiemmin, että biologit tulisivat olemaan elinkeinoelämän ytimessä, mutta tulevaisuudessa heistä tulee tosi kova kilpailu.”
Rakennusalalta suorastaan toivottiin, että julkinen valta asettaisi rakennushankkeissaan enemmän luontokriteereitä.
Kemianteollisuus puolestaan otti tavoitteekseen olla hiilineutraali ja luontopositiivinen – siis luonnon tilaa parantava – vuoteen 2045 mennessä. Ala toteaa raportin mukaan itsekin, että ”polku sinne on vielä tuntematon”.
Yleiskuva on joka tapauksessa se, että vaatimukset luonnon huomioimisesta tulevat kasvamaan: EU:lta, kansallisesta lainsäädännöstä, kuluttajilta...
Silloin on parempi olla etu- kuin takakenossa.
Lähes kaikki haastateltavat mainitsivat, että rahoituslaitoksetkin ovat alkaneet kysellä luontoriskien huomioimisen perään.
Riskejä on ainakin kolmenlaisia:
1. Ekosysteemien heikkeneminen vaikeuttaa raaka-aineen saantia.
2. Kestävyyssiirtymään liittyvä uusi sääntely haastaa liiketoimintaa.
3. Luonnon tuhoamisesta koituvat mainehaitat kasvavat.
Toivomisen varaa on yhä käytännön toimissa.
Pantsar viittaa raportissaan Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n kyselyyn, jonka mukaan 13 prosenttia työnantajayrityksistä on asettanut luontokadon torjunnalle mitattavia tavoitteita ja 10 prosenttia on osoittanut työhön merkittäviä resursseja.
Miksi tärkeäksi koettu aihe ei näy enemmän rahankäytössä?
”Varmasti yksi syy on se, että ei vielä aina tiedetä, mitä tehtäisiin. Luontokadon mittaaminenhan on aika vaikeaa”, Pantsar sanoo.
Se on totta. Mittareita kehitetään, mutta luontokadolle tuskin koskaan löydetään yhtä niin yksioikoista mittaria, joka hiilidioksidiekvivalentti on ilmastopuolella.
Tieto kuitenkin karttuu. Pantsar kertoo, että rahoituslaitoksiin on jo alettu palkkaamaan metsänhoitajia, ekologeja ja biologeja. He arvioivat luontoriskejä.
Pantsar uskoo, että tulevaisuudessa heitä tullaan palkkaamaan liki kaikkiin suuriin yrityksiin.
”En ollut ajatellut aiemmin, että biologit tulisivat olemaan elinkeinoelämän ytimessä, mutta tulevaisuudessa heistä tulee tosi kova kilpailu.”
Epätietoisuutta on myös investointikohteista. Elinkeinoelämällä on tapana innostua, jos jokin suuri murros luo sauman uudelle liiketoiminnalle.
”Ilmastopuolella se on selvää. Kaikki toiminnot pitää muuttaa vähähiilisiksi. Mutta mitä olisivat luonnon monimuotoisuuteen liittyvät investoinnit?” Panstar kysyy.
Hän vastaa itse:
”Minä en keksinyt oikeastaan muuta kuin kiertotalousinvestoinnit ja kaikki, mikä parantaa tuottavuutta, kaikki materiaalitehokkuusinvestoinnit, ehkä vaihtoehtoiset proteiininlähteet.”
Seuraavaksi Pantsarin listalla tulevatkin sitten jo ekologiset kompensaatiot ja suojelualueet.
Niihinkin yritykset voisivat käyttää rahaa, jos niille olisi olemassa läpinäkyvät markkinat.
Ekologinen kompensaatio tarkoittaa aiheutetun luontohaitan korvaamista parantamalla luonnon tilaa muualla.
Suomen uudessa luonnonsuojelulaissa on mukana vapaaehtoisen ekologisen kompensaation käsite.
Nimenomaan vapaaehtoisuutta elinkeinoelämä Pantsarille painotti. Toisaalta se korosti myös kustannustehokasta luontokadon torjuntaa.
Tässä on tietty ristiriita: kustannustehokkain tapa suojella vaikkapa tiettyjä luontotyyppejä tai lajeja vaatii usein ylätason suunnittelua. Esimerkiksi tehokkain suojeluverkko harvoin toteutuu pistemäisin vapaaehtoisin toimin.
Pantsar haluaisi kuitenkin antaa liike-elämälle mahdollisuuden.
”Katsotaan nyt muutama vuosi, kuinka pitkälle päästään vapaaehtoisin toimin ja asetetaan sitten perälauta. Minä olen hyvin innostunut perälaudoista.”
Perälauta tarkoittaa julkisen vallan puuttumista peliin, jos vuoden 2030 tavoite ei muuten näytä toteutuvan.
Sellaiseksi kelpaisi Pantsarin mukaan ekologisen kompensaation tekeminen pakolliseksi tai luonnonvaravero, joka kannustaisi kierrättämiseen ja neitseellisten luonnonvarojen käytön minimointiin.
Pantsar kysyi yrityksiltä myös niiden omia toiveita siitä, miten valtiovalta voisi luontotyössä auttaa.
Yksi keino olisi tiedon jako. Pantsar näkisi mielellään ”yhden luukun periaatteella” toimivan keskuksen, josta yritykset saisivat tietoa tulevasta sääntelystä ja ehdotuksia itselle sopivista toimista.
Pantsar on huolissaan etenkin pienistä ja keskisuurista yrityksistä. Niille oman ekologin palkkaaminen tuskin on realistinen vaihtoehto.
Toinen suuri toive oli, että seuraava hallitus todella katsoisi läpi, mikä on luontoon ja ilmastoon liittyvän uuden säätelyn yhteisvaikutus. Joskus ilmasto- ja luontovaatimusten välillä voi olla myös ristivetoa, ja nekin konfliktit pitäisi ratkaista.
Pääsääntö seuraavalle hallitukselle on Pantsarin mukaan kuitenkin tämä:
”Hallituksen pitää ymmärtää, että luontokato ja ilmastokriisi kulkevat käsi kädessä. Jos yrität ratkaista vain toisen, epäonnistut molemmissa.”
Mari Pantsar uskoo Suomen yritysten haluavan tehdä luontotoimia, kunhan tietoa on saatavilla.
Kuka?
Mari Pantsar
Johti Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran kestävyysratkaisuiden osastoa vuodesta 2014 asti, mutta jätti juuri tehtävänsä.
Työskennellyt aiemmin cleantech-yritysten parissa työ- ja elinkeinoministeriössä ja Suomen cleantech-klusterin johtajana sekä metsäyhtiö UPM:n ympäristöpäällikkönä.
Koulutukseltaan kemian tohtori.
