Suomen hyvin kasvavista metsistä on talouskäytössä noin 90 prosenttia. Siksi luonnon kannalta on iso merkitys sillä, miten talousmetsiä kohdellaan.
Puuta ostavan ja jalostavan teollisuuden vastaus luontohuoliin on luonnonhoito.
Luonnonhoito tarkoittaa muita tavoitteita kuin saada metsästä vain puuta tai rahaa.
Käytännössä se on usein sitä, että kaikkea puuta ei viedä pois: jätetään eläviä säästöpuita, jätetään kuolleita puita pystyyn, jätetään maassa makaavaa lahopuuta tai jätetään lehtipuita. Paikoin rauhaan jätetään kokonaisia pieniä alueita kuten puronvarsia.
Luonnonhoitoa on tehty 1990-luvulta lähtien.
Matalalla kasvavat kuusenoksat läimivät naamaan. Sitten taimikko väljenee ja tiheän istutuskuusikon keskelle aukeaa pikkuruinen metsäsaareke. Puita ei ole kuin kymmenkunta, mutta joukkoon mahtuu useampi koivu sekä muutama mänty ja kuusi. On tilaa, valoa ja ehjä varvikko.
Olemme metsäyhtiö UPM:n mailla Janakkalan Harvialassa. Tämä metsäkuvio on hakattu ehkä 15 vuotta sitten, ja hakkuuaukolle on silloin jätetty pienehkö säästöpuuryhmä.
Alle 15 vuotta sitten jätetty säästöpuuryhmä kuusitaimikon keskellä Harvialassa Janakkalassa. Säästöpuiden olisi tarkoitus jäädä paikoilleen seuraavissakin hakkuissa.
Tämä juuri on sitä luonnonhoitoa. Ja tätä metsäteollisuus haluaa esitellä toimittajille.
Metsäteollisuus ry ja Sahateollisuus ry laativat parhaillaan monimuotoisuussuunnitelmaa, jonka avulla metsätaloutta on tarkoitus harjoittaa seuraavat vuosikymmenet niin, ettei luontoa ajeta liian ahtaalle.
Toimittajille esitellään Harvialassa metsään jätettyjä haapoja, erilaisia lahopuita, suojeltu korpikuusikko, hakkuuaukolla hennosti vihertäviä koivuja ja kalasääksen tekopesä.
Mutta jos metsä joka tapauksessa hakataan, onko väliä muutamalla lehti-, laho- tai säästöpuulla? Onko kyseessä vain pipertely, jolla hakkuita kaunistellaan?
Pelkästä koristelusta ei ole kyse. Koska valtaosa taantuneista ja vaarantuneista metsälajeista on riippuvaisia juuri vanhoista puista ja vanhoista metsistä, lahopuusta tai lehtipuustosta, näitä lajeja todella auttaa se, jos tällaisia puita jätetään hakkuissa paikoilleen.
”Moni näistä lajeista on sopeutunut erilaisiin häiriöihin, kuten myrsky- tai hyönteisvaurioihin, joten niitä ei välttämättä haittaa, että suljetun metsän olosuhteet menetetään hakkuissa”, sanoo tutkija Juha Siitonen Luonnonvarakeskuksesta.
Siitonen on erikoistunut metsälajiston monimuotoisuuteen ja luonnonmetsiin. Hän arvioi, että jopa puolta uhanalaisesta metsälajistosta voidaan auttaa huomioimalla luonnonhoito hakkuissa. Luonnonhoidolla siis todella on iso merkitys.
Ainakin jos se tehdään kunnolla.
Haavat ovat saaneet jäädä kasvamaan UPM:n talousmetsään Harvialassa.
Etualan hakkuuaukko on mätästetty, ja sille on istutettu kuusta. Taimikon takana näkyy vaaleana ennallistettavana oleva suo, ja oikealla kulmassa on säästöpuuryhmä.
Kantokääpä kasvaa hakkuukannossa Harvialassa.
Tämä ojittamaton korpi on suojeltu osana Suurisuon Natura-aluetta. Suon suojeli jo 1960-luvulla UPM:n edeltäjä Rosenlew.
Luonnonhoidon vaatimukset ja suositukset tulevat monesta paikasta: luonnonsuojelulaista, metsälaista, lakia tiukemmista metsäsertifikaateista (PEFC ja FSC) sekä nämäkin ylittävistä suosituksista, joita on vaikkapa isojen yhtiöiden ympäristöohjelmissa.
Laajimmin käytössä oleva PEFC-sertifikaatti (93 prosenttia talousmetsistä) esimerkiksi määrää jättämään hakkuissa 10 elävää ja 10 kuollutta säästöpuuta hehtaaria kohden.
UPM:n ympäristöpäällikkö Tuomas Kara esittelee noin neljän hehtaarin hakkuuaukolle jätettyä säästöpuuryhmää. Se erottuu jo kauas: iso ryhmä kuusia ja joukossa muutama punertavarunkoinen mänty.
”Käytännöt ovat kirjavia.
Metsätalousmaallikkokin näkee heti, että säästöpuiden määrässä on ylitetty sertifikaatin minimivaatimukset. Nyt ollaankin esimerkkikohteessa. Suomessa on kuitenkin noin 600 000 metsänomistajaa, ja heidän metsissään käytännöt ovat kirjavia.
Yksi säästöpuiden ongelma on se, että mikään ei takaa niiden pysyvän hakkuuaukolla hakkuiden jälkeen.
Parista kyselystä ja tutkimuksesta selviää, että osa metsänomistajista käy hakemassa säästöpuita myöhemmin pois – etenkin, jos tuuli kaataa ne. Niitä otetaan polttopuuksi tai pois taimettumista haittaamasta.
Yksi syy on ymmärtämättömyys säästöpuiden merkityksestä. Toki elävät säästöpuut tuovat suojaa ja pienen sirpaleen suljetun metsän tuntua, mutta ennen kaikkea niiden on tarkoitus kuolla ja varmistaa metsään lahopuujatkumoa. Ei siis ole ongelma, jos tuuli kaataa säästöpuut, päinvastoin.
UPM:n ympäristöpäällikkö Tuomas Kara esittelee Harvialan metsiä.
Metsäteollisuus ry:n metsäjohtajan Karoliina Niemen mukaan ala pohtii nyt, mihin suuntaan monimuotoisuustyötä on jatkossa vietävä. Suunnitelma valmistuu ensi kesänä.
Luonnonhoitoa arvioidaan yleensä tarkistamalla tilanne hakkuiden jälkeen: onko aukolla vaaditut elävät ja kuolleet säästöpuut. Jätettyjä puita ei verrata siihen, millainen metsä oli ennen hakkuita.
Lähtötilanteen ja lopputuloksen vertailusta on parhaillaan tekeillä yksi tutkimus, jossa leimikoilla käytiin jo ennen hakkuita laskemassa arvokkaimmat säästöpuut.
Tärkein havainto vielä julkaisemattomassa tutkimuksessa on, että säästöpuiden valinnassa ei aina onnistuta. Tutkituilla metsäkuvioilla järeistä haavoista menetettiin hakkuissa lähes 90 prosenttia ja raidoista ja pihlajista 70 prosenttia. Kuolleista puista menetettiin 70–80 prosenttia.
”Säästöpuiden valinnassa ei aina onnistuta.
Haapa on luonnon kannalta aivan avainlajeja. Haavalla tiedetään elävän noin 50 uhanalaista lajia: sieniä, jäkäliä ja hyönteisiä. Myös sertifikaatit kehottavat jättämään haapoja säästöpuiksi.
Tutkituissa hakkuissa oli kuitenkin jätetty säästöpuiksi lähinnä keskikokoista kuusta, mäntyä ja koivua.
”Näissä paikoissa säästöpuiden valinta oli epäonnistunut paitsi ekologisesti myös taloudellisesti, sillä haavat menevät lähinnä energiapuuksi, josta saa huonomman hinnan, ja metsään oli jätetty havupuita, joista olisi saanut arvokkaampaa kuitupuuta ja jopa tukkia”, Siitonen sanoo.
Siitosen ja kahden muun tutkijan tutkimuksessa oli mukana vain parikymmentä hakkuualaa Uudeltamaalta ja Pohjois-Savosta. Siksi sen tuloksia ei voi yleistää koko Suomeen tai kaikkiin hakkuisiin.
”Prosentteja ei voi yleistää muualle, mutta selvää on, että tällaista tapahtuu, haapoja ja muita lehtipuita sekä kuollutta puuta menetetään hakkuissa”, Siitonen sanoo.
Hakkuilta säästetty haapa Harvialassa.
Laajempi kuva siitä, mitä Suomen metsissä tapahtuu, selviää valtakunnan metsien inventoinnista, joka nimensäkin mukaisesti tehdään koko Suomeen.
Luonnonhoidolla on saatu aikaan tuloksia, jotka näkyvät näissä laajoissa inventoinneissa.
”Ja osin nopeastikin. Kun säästöpuita alettiin 1990-luvun puolivälissä jättää, näkyi heti, että avohakkuilla olikin puuta 10 kuutiota hehtaarilla, kun aikaisemmin oli ollut kaksi, kolme kuutiota”, tutkimuspäällikkö Kari Korhonen Luonnonvarakeskuksesta kertoo.
Lehtipuuston määrä on lisääntynyt selvästi Etelä-Suomessa. Koivua on 1980-lukuun verrattuna enemmän sekä Etelä- että Pohjois-Suomessa.
Etelä-Suomessa haavan määrä on lähes kaksinkertaistunut. Myös luonnolle tärkeää pihlajaa ja raitaa on nyt enemmän. Sen sijaan harmaaleppä on vähentynyt.
Haavan lisäys on tullut olemassa olevien haapojen järeytymisestä. Niitä ei enää ole poistettu talousmetsistä entiseen malliin. Järeitä eli yli 30-senttiä leveitä haapoja on nyt kuusinkertaisesti 1980-lukuun verrattuna.
Sen sijaan pikkuisten haapojen määrä on vähentynyt. Uusien haapojen kasvamista haittaa se, että hirviä, valkohäntäkauriita ja metsäkauriita on nyt niin paljon.
Vanhat haavat ovat tikkojen ja liito-oravan tärkeitä pesäpuita, lisäksi niiden uurteisessa pinnassa elää paljon muuta lajistoa.
Myös hakkuita seuraavalla metsän uudistamistavalla on merkitystä.
Yksi pitkäaikainen huolenaihe on ollut mustikka, jonka peittävyys väheni 1990-luvulle tultaessa noin puoleen 1950-luvun tasosta. Sen on pelätty taantuneen edelleen.
Operaatio Mustikan tiedoista kuitenkin selviää, että mustikka on jälleen runsastunut 1990-luvun alhosta. Sama on käynyt puolukalle ja esimerkiksi metsäkerrossammalelle.
Metsäkerrossammal on alkanut elpyä vuoden 1995 jälkeen taannuttuaan sitä ennen voimakkaasti.
Tutkimusprofessori Raisa Mäkipää Luonnonvarakeskuksesta arvioi, että pääsyy mustikan elpymiseen on metsänpohjan muokkauksen keventyminen.
Jos vielä 1980-luvulla myllättiin päätehakkuualan koko pinta, nyt suositaan pistemäisempää mätästystä. Tämä on auttanut mustikkaa, joka kärsii siitä, jos sen maavarret katkotaan maanmuokkauksessa.
Kaikessa yhtä hyvää kehitystä ei ole saatu aikaan näin nopeasti.
Esimerkiksi vanhojen metsien määrä on 2000-luvulla vähentynyt. Tosin 1980-luvusta tilanne on Etelä-Suomessa parantunut. Tässä vanhalla tarkoitetaan Etelä-Suomessa yli 120-vuotiasta metsää ja Pohjois-Suomessa yli 160-vuotiasta.
Uhanalaisista ja silmälläpidettävistä metsälajeista runsas kolmannes on riippuvainen vanhoista metsistä ja puista.
Myös lahopuun määrä talousmetsissä on junnannut paikoillaan 2000-luvun. Kuolleen puun määrä on kyllä kasvanut selvästi Etelä-Suomen talousmetsissä, mutta Pohjois-Suomessa sen määrä on puolestaan laskenut.
Parhaillaan tehtävässä inventoinnissa näkyy kuitenkin jo viitteitä, että talousmetsien lahopuumäärät voisivat olla kasvussa myös Pohjois-Suomessa.
Kolmannes uhanalaisesta tai silmälläpidettävästä metsälajistosta on riippuvainen lahopuusta.
Myöskään sekametsiä ei ole saatu lisättyä. Vaikka lehtipuun määrä on 1980-luvusta lisääntynyt, niin on tehnyt myös havupuun määrä.
Sekametsät ovat Korhosen mukaan asia, johon on nyt alettava kiinnittää huomiota. Ilman uusia toimia sekametsiä ei saada lisättyä. Ne ovat luonnon monimuotoisuuden lisäksi tärkeä keinoa varautua ilmastonmuutokseen.
Metsäteollisuus ja Sahateollisuus odottavat, että niiden tilaama laaja tutkimushanke valmistuu kesäkuun lopussa, ja sen jälkeen ne pääsevät laatimaan monimuotoisuussuunnitelmansa tutkitun tiedon varaan.
Suojeltu Suurisuo jää UPM:n noin 8 000 hehtaarin tuhannen metsäalueen sisään.
