Antakaa lasten käyttää kännyköitä niin paljon kuin he haluavat ja lopettakaa diginatiiveista puhuminen, sanoo 77-vuotias viestintä­teknologian ja tulevaisuuden tutkija

Missä vaiheessa vanhempien pitäisi rajoittaa lastensa kännyköiden käyttöä?

Marja-Liisa Viheränhttps://www.hs.fi/haku/?query=marja-liisa+viheran, 77, mielestä kysymys on hassu. Hän on tutkinut viestintäteknologiaa 1960-luvun ­lopulta asti ja vetänyt nuorille suunnattua Viestintäleiriä kolmekymmentä vuotta.

Sillä kokemuksella Viherä sanoo, että kännyköiden käyttöä ei pidä­ rajoittaa. Jos vanhemmat ryhtyvät siihen, heidän pitäisi samalla logiikalla rajoittaa myös esimerkiksi kirjojen lukemista, piirtämistä ja musiikin kuuntelua.

”Älypuhelin on laitteena niin monipuolinen. Se on televisio, kirja, kamera, kirjoituskone, musiikkisoitin, laskin, viestintäväline ja paljon muuta”, hän sanoo.

Viherällä itsellään on koko ajan kännykkä käden ulottuvilla, eikä häntä häiritse jos muillakin on.

Kun Viherä on jonkun kanssa syömässä ja tämän täytyy käyttää puhelinta, se on Viherän mielestä täysin sopivaa. Kunhan ensin kertoo toiselle, mitä varten tarttuu kännykkään.

”Toisia ihmisiä häiritsee hirveästi, kun bussissa tai ratikassa ei katsota ympärille, vaan kännykkää. En ymmärrä, miksi kaikkien pitäisi katsoa niitä samoja taloja?”

Kun Viherän nuorimmat lapsenlapset, 9-vuotias Pihlahttps://www.hs.fi/haku/?query=pihla ja 7-vuotias Ilmohttps://www.hs.fi/haku/?query=ilmo vierailevat hänen luonaan, he saavat käyttää kännykkää niin paljon kuin haluavat.

”Pelaan heidän kanssaan koko ajan”, Viherä kertoo. ”Ilmo on niin innostunut Pokémon Gosta, että minusta olisi sääli, jos en jakaisi sitä innostusta. Pelaamme sitä ainakin kahdesti viikossa.”

Tämä ei tarkoita, että lapset saisivat pelata puhelimella mitä tahansa. Esimerkiksi räiskintäpelit on ehdottomasti kielletty. Viherän mukaan tärkeintä on tietää, mitä lapset puhelimella tekevät, eli olla mukana aivan kuin muussakin tekemisessä lapsien kanssa.

Se rakentaa samalla luottamusta lapsen ja aikuisen välille.

Viherän ajatus on, että aikuinen ei opeta lapsille vaan antaa heidän itse kokeilla. Aikuisen tehtävä on auttaa tarvittaessa. Niin hän pyrkii itse toimimaan.

Maatilapeli Hay Dayssa saa pelissä tarvittavia timantteja, kun katsoo mainoksen. Viherä kertoo, kuinka Ilmo on oppinut kääntämään mainoksen ajaksi puhelimen ylösalaisin.

”Hän oppii itse karsimaan sisältöä. Se on paljon tärkeämpää kuin se, että minä karsisin sitä hänen puolestaan.”

Jutun lopussa voit tehdä testin, jossa selviää oletko teknologiasta ja sen käytöstä samaa mieltä kuin muut lukijat ja mitä Viherä erilaisiin väittämiin kommentoi.

Viherä järjesti ensimmäisen ­Viestintäleirin Etelä-Karjalan Taipalsaarella kesällä 1987. Hän halusi, että nuoret oppivat käyttämään uutta viestintäteknologiaa ja huomaamaan, mitä hyötyä siitä on heidän omassa arjessaan.

Leirille osallistui kolmisen­kymmentä nuorta, Viherä ja muu­tama muu aikuinen. He saivat lainaan muun muassa Minitel­päätelaitteita. Niissä oli näppäi­mistö ja näyttö ja ne olivat suurin piirtein samankokoisia kuin ­nykypäivän kannettavat tietokoneet, vain paksumpia ja painavampia.

Mutta ennen kaikkea Minitel-laitteilla pystyi lähettämään viestejä ja käymään ryhmäkeskusteluja, koska ne olivat tietoverkolla yhteydessä toisiinsa. Kyseessä oli vaatimaton tekstipohjainen palvelu ennen ­internetiä.

Viherälle tekniikka oli tuttu, koska hänen työpaikkansa Posti- ja telelaitos oli rakentanut Suomeen tällaista tietoverkkoa. Hänen täytyi kuitenkin erikseen keksiä, mitä käyttöä leiriläisillä voisi olla laitteille.

Niinpä hän lainasi yhden Minitelin lähellä sijainneen maatalon 12-vuotiaalle pojalle. Leiriläiset pystyivät kysymään pojalta omalla Minitelillään, voivatko he ostaa perunoita leirin keittiöön.

Seuraavalla vuosikymmenellä vastaavanlaisesta viestinnästä tuli arkipäivää, kun kännyköillä pystyi lähettämään tekstiviestejä ja kotiin ostamaan oman internet-yhteyden.

Tänä kesänä leiriläiset harjoittelivat muun muassa virtuaalilasien ja tekoälyn käyttöä, 3d-tulostus tuli tutuksi jo useampi vuosi sitten.

”En pysyisi mitenkään kärryillä tekniikan kanssa ilman leiriä”, Viherä sanoo ja naurahtaa.

Diginatiivi. Se on Viherän mielestä sana, jonka käytön voisimme lopettaa. Diginatiiveiksi voi laskea ­periaatteessa kaikki nuoret, jotka eivät muista aikaa ennen kännyköitä.

Puhe diginatiiveista sisältää Viherän mielestä ajatuksen, että lapset ja nuoret oppivat hetkessä ja osaavat luonnostaan lähes kaiken tietotekniikkaan liittyvän.

”En halveksi lapsia ja nuoria, mutta eivät he kaikkea osaa. He ovat sorminäppäriä laitteiden kanssa, ja sitä voi harjoitella kuka tahansa.”

Viherä sanoo, että diginatiivi-puheessa aikuiset sysäävät vastuun pois itseltään. Hän on huomannut, että monet lukiolaisetkaan eivät osaa vielä kunnolla käyttää esimerkiksi tavallisia tekstinkäsittelyohjelmia.

”Nuoret tarvitsevat usein apua erityisesti siinä, miten yhteiskunnalliset asiat toimivat.”

Aikuinen voisi esimerkiksi olla apuna, kun nuori täyttää hakulomakkeita opiskelu- tai kesätyöpaikkoihin. Nuori ehkä tietää, miten lomakkeet täytetään, mutta tarvitsee todennäköisesti aikuista siihen, mitä hän lomakkeeseen täyttää.

Vuonna 1999 Viherä teki väitöskirjan aiheesta Ihminen tietoyhteiskunnassa – Kansalaisten viestintävalmiudet kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana.

Väitöskirjassa hänen suurin huolensa oli, että osa ihmisistä syrjäytyy, koska heillä ei ole riittäviä viestintävalmiuksia. Hän sanoi jo tuolloin, että kyseessä on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.

”En huolehdi asiasta enää niin paljon kuin aiemmin, koska sama huoli on levinnyt laajalle.”

Viherän väitöskirjan tieteenala oli tulevaisuudentutkimus. Tulevaisuudentutkimuksessa pyritään kartoittamaan erilaisia mahdollisia tulevaisuuksia, mutta ei pyritäkään ennustamaan yhtä ainoaa näkemystä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Viherä itse on työstänyt 1980-luvun alusta asti menetelmää, jota hän kutsuu tulevaisuuden taulukoksi.

Menetelmässä taulukon riveille listataan ilmiöitä ja asioita. Sarakkeisiin taas kirjataan ajatuksia siitä, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua, ja järjestetään nämä ajatukset ryhmiksi. Sitten ilmiöitä ja asioita sijoitetaan näihin ryhmiin ja kirjoitetaan mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja.

Esimerkiksi kaksi vuotta sitten hän hyödynsi menetelmää syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kanssa. Heitä pelotti, löytävätkö he tulevaisuudessa työpaikan.

Lopuksi ryhmäläiset tekivät kuunnelmia, joissa he seikkailevat omassa tulevaisuudessaan, jotta ”tulevaisuus tulisi iholle” ja he huomaisivat, millaisia mahdollisuuksia heille voi olla tarjolla.

pari viikkoa sitten Viherä kävi puhumassa Tulevaisuuden tutkimuksen seuran edustajana Hengen ja Tiedon messuilla siitä, miltä tulevaisuutemme näyttää vuoden 2020 jälkeen. Messuilla esiintyivät muiden muassa ”ufokontaktihenkilö” ja meedio.

”Pitkään mietin, kehtaanko mennä, koska rajatieto on minun mielestäni pitkälti huuhaata, taikauskoa”, Viherä sanoo.

Sitten hän ryhtyi pohtimaan, että paikalla on varmasti paljon ihmisiä, joita tulevaisuus huolettaa ja ehkä ahdistaakin. Siksi Viherä päätti, että hänen pitää käydä puhumassa.

”Nyt pelätään robotteja, tekoälyä ja ties mitä. Eivät ne ole pelottavia asioita, jos ymmärtää, mitä ne ovat.”

Viherän viesti on aina ollut se, että teknologia ei ole uhka. Eikä se muuta maailmaa hetkessä, vaikka usein siltä tuntuukin.

Kymmenen vuoden päästä käytämme paljon uudenlaista tekniikkaa arjessa, mutta myös me ihmiset olemme silloin erilaisia. Siitä Viherä on vakuuttunut.

”Emme hyppää tästä kymmenen vuoden päähän, vaan kehitymme siihen ja opimme uusia asioita pikku hiljaa.”

Annan Viherälle luettavaksi Helsingin Sanomien jutun keväältä 1993. Voit lukea jutun tästä linkistä.https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000003218973.html Siinä hän kertoo, että on suuri erehdys pitää kännykkää juppien kerskailuvälineenä tai sähköposteja pienten piirien harrastuksena.

Jutussa Viherän ”elämäntehtävänä on saada ihmiset toimimaan aktiivisesti omassa lähiympäristössään välineinään hyvät viestinvaihtovehkeet”.

”Olen edelleen samaa mieltä”, hän sanoo. ”Tärkeintä on, että itsellä on tavoite ja tarkoitus elämässä ja että pitää huolta ihmisistä ympärillään. Sen jälkeen yrittää ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu.”

Entä ne ihmiset, joilla nämä tavoitteet ovat hukassa?

”Juuri heidän puolestaan yritän saarnata viestintävalmiuksista, koska niitä tarvitaan, jotta pärjää tässä maailmassa.”

Kuka?

Marja-Liisa Viherä on 77-vuotias tulevaisuuden tutkimuksen tohtori. Työskenteli tutkijana Soneralla (nyk. Telia) vuoteen 2008. Työura alkoi 1960-luvulla Soneraa edeltäneessä Posti- ja lennätinlaitoksessa. Asuu Helsingin Kalliossa. Kolme lasta, kuusi lastenlasta ja kaksi lapsenlapsenlasta.

Mistä tunnetaan?

Tulevaisuuden tutkimuksen seuran puheenjohtaja vuosina 2004–2009. Nykyään seuran kunniajäsen sekä sen hallituksen jäsen. Jatkaa työntekoa sisarensa kanssa perustamassaan tulevaisuus­menetelmien koulutusyksikkö Viherverstas oy:ssä.

Mistä ei tunneta?

Nauttii maalaamisesta ystävien seurassa sekä neulomisesta televisiota katsellessa. ”Käsillä tekeminen rentouttaa, ja neuloessa huonokaan tv-ohjelma ei niin haittaa”. Aloitti kaksi vuotta sitten myös ompelemisen.

Näistä en luovu

Lehtien lukeminen

”Siihen kuluu vähintään kaksi tuntia aamupäivällä. Päivä alkaa kivasti omalla tempollaan ja pysyn maailman menossa mukana.”

Kännykkä

”Kännykkä yhdistää, auttaa ja rentouttaa. Sillä hoituvat myös arkiset asiat, kuten laskujen maksaminen.”

Kirjat

”Vaikka joka puolelta kuulee, kuinka pitäisi hävittää osa kirjoista, niin niistä on vaikea luopua. Jo kirjan selkiä katsoessa niistä tulee muistoja mieleen.”