Kulttiteoksen varoitus on vuosi vuodelta ajankohtaisempi – nykymaailma on orwellilaisempi kuin edes George Orwell osasi kuvitella

Isoveli valvoo sinua.

Brittikirjailija George Orwellin https://www.hs.fi/haku/?query=george+orwellin(1903–1950) suurteoksen kuuluisin sanarimpsu löytyy jo ensimmäisiltä sivuilta, ja siihen tiivistyy kirjailijan alakuloinen varoitus jälkipolville: näin voi käydä, jos ette pidä varaanne – tiedosta hyökkäyksiä henkilökohtaista vapauttanne ja perusoikeuksianne vastaan.

Vuonna 1984 on fiktiivinen kertomus maailmasta, jossa ääritotalitaarinen valtio pitää ikeessään jopa ihmisten mielenliikkeitä ajatuspoliisin rautaisella otteella. Isoveli valvoo, eikä kameroiden, mikrofonien, ilmiantajien ja vakoojien kyllästämässä maailmassa ole enää yksityisyyttä.

Teknologia on valjastettu sortamiseen, ei elämänlaadun tai tuottavuuden parantamiseen.

Kertomus on kestänyt aikaa hyvin.

Itse asiassa 69 vuotta sitten julkaistu teos on vuosi vuodelta ajankohtaisempi, sillä nykymaailma on monella tapaa orwellilaisempi kuin mitä Orwell itse edes osasi tarinoida.

Orwellilaisuus on tosin määritelmänä epätäsmällinen, ja sitä käytetään yleisesti kuvaamaan mitä tahansa ihmisten yksityisyyttä kaventavaa sekä sanan- ja mielipiteen vapautta rajoittavaa toimintaa. Sitä voi myös käyttää kuvaamaan teknologiaa, joka mahdollistaa ihmisten valvonnan.

Teos julkais­tiin vuonna 1949, jolloin teknisin tavallisen ihmisen omistama esine oli radio. Sen vuoksi Orwellin kuvailut ihmisiä kaikkialla vahtivista ”teleruuduista” tuntui aikalaisista varmasti futuristiselta ja ahdistavalta.

Nykytelevisioista, verkkokameroista ja internetistä ei ollut vielä tietoakaan puhumattakaan siitä, kuinka ihmisten valvonnan voi automatisoida. Olisi kiintoisaa tietää, mitä Orwell ajattelisi vaikkapa ihmisiä profiloivista tekoälyistä ja tavastamme hyväksyä sosiaalisen median käyttöehtoja lukematta niitä.

Otetaanpa esimerkiksi teleruutu:

Orwell käytti varsin vähän vaivaa selostaakseen, mikä teleruutu oikeastaan on tai miten se toimii. Yksinkertaistaen se on kapistus, joka lähettää ja vastaanottaa kuvaa ja ääntä. Ruutu on niin herkkä, että se havaitsee jopa sydämenlyönnit.

Ruutujen toisella puolella päivystävät vakoojat etsivät väsymättä viitteitä kapinamielisyydestä, johon saattaa viitata väärä ilme ja jopa liian pitkä katsekontakti. Kaikki poikkeava on niin epäilyttävää, että niiden tunnistamiseen on valjastettu lähes kaikki maailmanajan teknologinen ja inhimillinen pääoma.

Kirjan päähenkilö, totuusministeriön väärentäjänä työskentelevä Winston Smith, onkin opetellut pitämään naamansa ilmeettömänä ja ajatuksensa piilossa.

Älä koskaan näytä pelkoasi! Älä koskaan harmistustasi! Yksi ainoa silmäys voi olla paljastava.

Nykypäivänä ilmeiden seulomiseen ei edes tarvita ruudun takana päivystävää ihmistä.

Videokuvaa lukeva algoritmi kykenee perkaamaan ihmisjoukkojen ja niissä piileskelevien yksilöitten tunnetiloja. Tällaista on kokeiltu Suomessakinhttps://www.hs.fi/teknologia/art-2000005392883.html: viime vuoden Ruisrockissa järjestäjät pyrkivät koneellisesti arvioimaan, viihtyykö yleisö.

Samalla kasvojentunnistuksen mahdollistava teknologia harppoo eteenpäin. Kiinassa algoritmit seulovat jo ilkeämielisiksi epäiltyjä juna- ja lentoasemilta. Venäjällä jalkapallon MM-kisakaupunkeihin on myös asennettu satoja valvontakameroita, joihin liitetty kasvojentunnistusohjelmisto vertaa kävijöitä poliisin rekistereihin.

Kasvojentunnistuksen edut esimerkiksi valvonnassa ovat niin ilmeiset, että teknologian yleistymistä ei voi estää.

Sen vuoksi VTT:n vanhempi tutkija Kimmo Halunenhttps://www.hs.fi/haku/?query=kimmo+halunen sanoi vastikään HS:n kasvojentunnistusta käsittelevässä jutussahttps://www.hs.fi/teknologia/art-2000005720920.html, että ihmisten pitäisi päättää, missä määrin he ovat valmiita luopumaan yksityisyydestään. Yksityisyys on nimittäin valuutta, jolla me maksamme paremmasta turvallisuudesta ja kohdennetummista mainoksista.

Halusen mukaan pessimisti voisi ajatella, että Orwell oli kauhukuvissaankin liian optimistinen. Yksityisyyden ja turvallisuuden tasapainottaminen on usein nollasummapeliä, jossa jälkimmäinen voittaa.

Vuonna 1984 valtiota ei kuitenkaan kiinnosta ihmisten turvallisuus. Sitä kiinnostaa valta, jota se haalii jatkuvasti lisää. Hintana on kansalaisten vapaus ja sitä myötä yksityisyys.

Orwellin teoksen kuuluisimpiin iskulauseisiin lukeutuu vapaus on orjuutta. Sen voi kääntää toisinkin päin: orjuus on vapautta. Kansalainen saa olla huoleton, kun hän antautuu valtiolle sielunsa sopukoita myöten.

Ihmissuku saattoi valita vapauden ja onnen väliltä, ja onni oli parempi vaihtoehto suurelle enemmistölle.

Orwellin maailman erottaa oikeasta maailmasta se, että täällä meitä valvotaan usein huomaamatta. Me myös jaamme vapaaehtoisesti itsestämme enemmän tietoa kuin ikinä, mutta emme tiedä, mihin kaikkeen tuota tietoa käytetään.

Ajatuspoliisi luultavasti itkisi onnesta, jos se kuulisi esimerkiksi Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston NSA:n Prism-ohjelmistosta. Virasto pääsi käsiksi miljoonien ihmisten viestittelyyn muun muassa Microsoftin, Googlen ja Facebookin palveluissa, minkä lisäksi agentit saattoivat tiirailla pahaa aavistamattomien ihmisten koteihin verkkokameroiden kautta.

 

”Ajatuspoliisi luultavasti itkisi onnesta, jos se kuulisi esimerkiksi Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusviraston NSA:n Prism-ohjelmistosta.”

Vuonna 2013 Edward Snowdenin https://www.hs.fi/haku/?query=edward+snowdeninpaljastama vakoiluvyyhti käynnisti maailmanlaajuisen skandaalin, kun urkinnan mittasuhteet valkenivat. Snowdenin paljastuksista raportoineen The Guardianhttps://www.theguardian.com/world/2013/sep/23/orwell-nsa-surveillance-alan-rusbridgerin mukaan NSA:n häikäilemättömyys meni jopa kauas Orwellin mielikuvituksen tuolle puolen.

Edes silloin, kun on yksin, hän ei voi olla varma siitä, että on yksin.

Kirjassa Winston Smith yrittää suojella yksityisyytensä rippeitä.

Hän piileskelee teleruudulta ja kirjoittaa kapinalliset ajatuksensa paperille antiikkikaupasta löytämäänsä päiväkirjaan. Se tuntuu vaikealta, sillä valtio ei pidä kirjoitustaidosta: kynien ja kirjoituskoneiden sijasta ihmiset taltioivat tietoa ”puhekirjoittimilla”.

Winston Smith myös tietää, että hänen jokaista liikettään seurataan. Hän välttelee päiväkirjakauppaa ja pyrkii kävelemään vain tavanomaisia reittejä. Jokainen kävelymatka on ajatuspoliisin seurattavissa ja tarkoitus pääteltävissä, Winston Smith pohtii.

Pelko kuulostaa nykykorvaan naiivilta: harva meistä edes pyrkii salaamaan, missä liikumme.

Gps-paikannuksen avulla esimerkiksi Google tietää, mitä kautta menemme töihin ja missä ravintoloissa vierailemme. Aina seuranta ei perustu lupaan: taannoin paljastui, että teknologiayritys Uber oli seurannut sovellusasiakkaittensa liikkeitä, vaikka nämä eivät edes tilanneet kyytiä.

Orwellin dystopiassa valvontakoneistolla on kuitenkin rajansa: teleruudut ja muut vekottimet eivät näe ihmisen pään sisälle. Winston Smith kuvailee, kuinka aivojen ”muutamat kuutiosentit” ovat yksityisyyden viimeinen linnake, jonne valtio ei pääse mutta palavasti haluaisi.

Ei meitä kiinnosta ne typerät rikokset, joita olet tehnyt. – – Me välitämme vain siitä, mikä liikkuu päässä.

Orwellin maailmassa valtiolla ei ole teknologiaa ajatusten lukemiseksi – ja, mikä harmillisinta, niiden muuttamiseksi –, joten keinot olivat brutaalimmat: kidutus ja lobotomia.

 

”Pelko kuulostaa nykykorvaan naiivilta: harva meistä edes pyrkii salaamaan, missä liikumme.”

Ajatustenluku ei ole edes tänä päivänä mahdollista tieteisfiktion tarkoittamalla tavalla. Alan tutkimusta tehdään kuitenkin runsaasti, eikä koneellista ajatustenlukua pidetä aivan mahdottomana.

Vastikään maailmalla uutisoitiin kanadalaistutkimuksestahttp://www.eneuro.org/content/5/1/ENEURO.0358-17.2018, jossa tietokone kykeni EEG-käyriä vertaamalla päättelemään, mitä kuvia koehenkilöt ajattelivat. Vastaavia tutkimuksia on muitakin.

Vaikka varsinainen ajatustenluku on vielä lähinnä teoreettista, erilaisilla aivojen kuvantamismenetelmillä voidaan jo päätellä monenlaista: onko ihminen ahdistunut tai kivussa, poikkeaako aivotoiminta tavanomaisesta. Ihmismieli ei ehkä olekaan musta laatikko, jota ei voi avata.

Valtio ei pääse Winston Smithin päähän. Siksi se pyrkii rajoittamaan, mitä sinne päätyy.

Valtava ”totuuskoneisto” sensuroi ja sormeilee tietoa ja jopa pyyhkii ihmisiä ja tapahtumia dokumentoidusta historiasta. Näin ihmisiltä riistetään mahdollisuus arvioida, mikä on totta ja mikä ei.

Toinen esimerkki keksinnöstä, jossa Orwellin versio jää kauas nykytodellisuudesta, on historian väärentäminen:

Winston Smith väärentää historiaa työkseen. Lahjakas virkamies kirjoittaa uusiksi vanhoja sanomalehtiuutisia sen mukaan, mikä versio menneisyydestä kulloinkin on valtiolle edullisin. Hän kuvailee puuhaa osuvasti ”menneisyyden ajanmukaistamiseksi”.

Minä tietysti tiedän, että menneisyys on väärennetty, mutta en koskaan pystyisi todistamaan sitä.

Sen lisäksi, että poliittisten vastustajien koko olemassaolo on kätevää peruuttaa, valtio myös omii saavutuksia ja keksintöjä nimiinsä. Ja ihmiset uskovat: historianteosten perusteella esimerkiksi Wrightin veljeksiä ei ole ikinä ollut olemassakaan. Siksi lentokoneet on helppo uskoa valtion keksimäksi.

Historian sepittäminen tai poistaminen on kuitenkin työlästä: lehdet, kirjat, elokuvat, ääniraidat ja valokuvat pitää etsiä ja väärentää käsin, sillä tietoja ei ole digitaalisessa muodossa.

Toisin on nykypäivänä – lähes kaikki huomionarvoinen on sähköisenä.

Verkkosensuuri mahdollistaa automaattisen ja mittavan tietojen pimittämisen, josta kuuluisin esimerkki lienee Tiananmenin aukion verilöylyn piilottelu Kiinassa. Neljäs kesäkuuta 1989 valtio tappoi mielenosoittajia, mutta todistusaineistoa on järjestelmällisesti siivottu nettikansan ulottumattomiin.

Toisaalta internet tukee demokratiaa ja moniäänisyyttä – medialla ja valtiolla ei ole enää monopolia julkiseen keskusteluun. Internet tarjoaa myös alustan joukkovoimalle. Arabikevättä, tämän vuosikymmenen alun protestien sarjaa kuvaillaan joissain yhteyksissä sosiaalisen median kansannousuksi.

Luultavasti internet olisi puutteineenkin ollut Winston Smithin maailman valtakoneistolle hirvitys. Orwell kuvailema autoritaarinen rakennelma perustuu ihmisten sorron ohella siihen, että tietoa on vähän ja se liikkuu hitaasti.

Vuonna 1984 ammensi apatiansa natsi-Saksan ja Neuvostoliiton autoritaarisista järjestelmistä. Orwell ei kuitenkaan pitänyt kirjaansa ennusteena vaan varoituksena: vapauden voi paitsi menettää, mutta siitä voi myös epähuomiossa luopua.

Teknologia itsessään ei ole pahaa, mutta väärissä käsissä se voi saada aikaan paljonkin pahaa. Tämä on hyvä pitää mielessä.

Orwell kuvaili luomaansa maailmaa utopiaksi – mahdottomaksi haavekuvitelmaksi. Yksi sen viesteistä on, että menetettyä on vaikea saada takaisin. Orwell muistuttaa tästä Winston Smithin suulla:

Minä en usko, että voimme omana elinaikanamme muuttaa mitään. – – Seuraava sukupolvi voi jatkaa siitä, mihin me olemme lopettaneet.

Orwell ei ehtinyt kunnolla nähdä, mitä maailmanjärjestykselle tapahtuisi toisen maailmansodan jälkeen. Väsynyt ja alakuloinen kirjailija kuoli tuberkuloosin aiheuttamaan keuhkoverenvuotoon vuonna 1950.

Lainaukset Orwellin Vuonna 1984 -teoksen vuoden 1999 painoksesta, suomentanut Raija Mattila.