Skottinainen on täysin sokea, mutta pystyy silti ottamaan pallon kiinni ilmasta ja näkee tyttärensä poninhännän heiluvan

Skotlantilainen Milena Canning https://www.hs.fi/haku/?query=milena+canningoli 30-vuotias, kun hän menetti näkönsä. Aivohalvaus tuhosi hänen aivoistaan takaraivolohkon lähes kokonaan. Canningin aivoissa on omenan kokoinen alue hyödytöntä kudosta siinä, missä ihmisellä normaalisti olisi näkökeskus.

Silti Canning näkee – mutta vain liikkuvat esineet. Jos Canning katsoo pöydällä olevaa kahvikuppia, hän näkee kuumasta juomasta nousevan höyryn, mutta ei kuppia. Hän näkee tyttärensä heiluvan poninhännän, mutta ei itse tytärtä.

Sateen piiskaamaa ikkunaa katsoessaan Canning näkee lasia pitkin valuvat pisarat, ja kylpyammetta täyttäessään hän voi katsoa veden valuvan, mutta itse ammetta ei näy.

Canningin tapauksesta kertoo Scientific American -lehtihttps://www.scientificamerican.com/article/blind-except-for-movement-womans-injury-offers-insight-into-how-the-brain-works/.

Joitakin kuukausia sokeutumisensa jälkeen Canning alkoi saada kummia aistimuksia. Aivan kuin hän olisi sittenkin nähnyt jotain. Canning muistaa vihreän välkähdyksen, ”kuin salaman”. Jälkeenpäin selvisi, että se tuli huoneessa olleesta kiiltävästä lahjatavarakassista.

Canning alkoi muutenkin havaita epämääräisiä välähdyksiä ja vilahduksia. Kirkkaana päivänä hän saattoi kumartua poimimaan lattialta auringonsäteitä, kun luuli niitä esineiksi.

Canningia ei kuitenkaan uskottu, olihan hänen kaiken järjen mukaan oltava täysin sokea. Eikä hän uskonut oikein itsekään.

Canning kulki lääkäriltä toiselle löytääkseen selityksen omituisiin tuntemuksiinsa, kunnes glasgow’lainen silmälääkäri Gordon Dutton https://www.hs.fi/haku/?query=gordon+duttonoivalsi, mistä voisi olla kyse.

Dutton muisti lukeneensa vanhan tieteellisen artikkelin vuodelta 1917. Siinä neurologi George Riddoch https://www.hs.fi/haku/?query=george+riddochkuvaili ensimmäisessä maailmansodassa aivovaurioita saaneiden sotilaiden outoja näkökokemuksia. Osia aivoistaan menettäneet ja sokeutuneet sotilaat saattoivat nähdä liikettä ja epämääräisiä hahmoja.

Canningin tilalle oli löytynyt nimi: Riddochin ilmiö.

Lääkäri Dutton sai ajatuksen: jos potilas kerran näkee vain liikkuvat asiat, niin pannaan maailma liikkumaan. Canning sai keinutuolin.

Siinä kiikkuessaan hän opetteli hahmottamaan ympäröivää maailmaa, ja lääkäri ohjeisti häntä myös kääntelemään päätään sivulta toiselle.

Hiljalleen Canning alkoi ottaa maailmaa haltuun ja opetteli toimimaan ilman apuvälineitä.

Duttonin kehotuksesta Canning meni sokeille tarkoitettuun ratsastuskouluun ja oppi ratsastamaan niin hyvin, että kykenee nyt ohjastamaan laukkaavan hevosen mutkittelevan esteradan läpi.

Canning on nyt 48-vuotias. Näön vieneestä aivohalvauksesta on lähes 20 vuotta.

Canning pystyy toimimaan kotonaan aivan normaalisti, ja kadullakin hän pärjäisi ilman keppiä. Hän sanoo kuitenkin käyttävänsä sitä, jotta muut ymmärtäisivät, ettei hän ole täysin näkökykyinen.

Tapauksesta valmistui kesäkuussa kymmenen vuotta kestänyt tieteellinen tutkimushttps://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0028393218302045?via%3Dihub#!, jossa kanadalaisen Western-yliopiston neurologi, professori Jody Culham https://www.hs.fi/haku/?query=jody+culhamkollegoineen seurasi Canningin kokemuksia ja kuvasi hänen aivojaan.

Canningin silmissä ei ole mitään vikaa, aivoissa vain ei enää ole sitä paikkaa, johon näköhavainnot tavallisesti menisivät. Valtatie on niin sanotusti poikki.

Sen sijaan liikettä aistiva alue on yhä tallella, ja jollain oudolla tavalla osa Canningin silmiin kulkeutuvista valoärsykkeistä kulkee sivuteitä pitkin tälle alueelle aivoissa. Hän pystyy siis erottamaan liikkeen ja sen suunnan, vaikkei varsinaisesti erota hahmoja eikä näe kunnolla värejä.

Canning saattaa myös nähdä edessään olevan henkilön silmäluomien ja suun liikkeet, kun tämä puhuu ja räpsyttää silmiään, mutta ei näe koko ihmistä.

Tutkimuksessa Canning kuvaa näkökokemuksiaan seuraavasti:

”Se on kuin seisoisi sillalla ja katselisi alhaalla virtaavaa vettä, sitä, miten vesi kulkee ja kiertää virran mukana.”

Kyky aistia liikettä sokeana on äärimmäisen mielenkiintoinen myös evoluution kannalta. Tutkija Culhamin mukaan meidän kaikkien aivoissa on luultavasti nämä sivupolut, jotka kulkevat silmistä liikettä tunnistavalle alueelle.

Se taas on todennäköisesti perua evoluutiossa kehittyneistä, hyvin alkeellisista näköjärjestelmistä. Yksinkertaisetkin eliöt voivat erottaa liikettä ja havaita lähestyvät uhat, vaikka niiden hermosto ja silmät olisivat muuten kovin vaatimattomat.

Tutkijoiden tekemissä kokeissa Canning pystyi ottamaan kiinni hänelle heitetyn pallon, mutkittelemaan erilaisten esteiden ympäri ja esimerkiksi näkemään kasvojaan lähestyvän tai loittonevan käden. Hän ei kuitenkaan pystynyt erottamaan liikkuvan käden asentoa eli kokeessa sitä, oliko peukalo ylös- vai alaspäin.

Kun tutkijat aloittivat kokeet kymmenen vuotta sitten ja kuvasivat Canningin aivoja magneettikuvauslaitteessa, hän sai samalla katsottavakseen eräänlaisen spiraalina pyörivän shakkilautakuvion. Canningin silmät alkoivat kostua.

”Se oli uskomatonta! Näin tuhansia asioita. En ole ikinä nähnyt niin paljon liikettä. Itkin ja nauroin”, Canning kertoo tuntemuksistaan.

Canningin kokema Riddochin ilmiö liittyy toiseen samankaltaiseen ja tunnettuun ilmiöön, sokeanäköön. Sitäkin voi harvinaisissa tapauksissa esiintyä ihmisillä, jotka ovat sokeutuneet aivokuoren vaurion seurauksena.

Sokeanäköinen henkilö ei tietoisesti näe yhtään mitään, mutta saattaa kokeissa silti pystyä tunnistamaan kuvioita ruudulta tai tarttumaan edessään oleviin esineisiin. Tämäkin ilmiö on erittäin hämmentävä, sillä siinä ihminen näkee, mutta ei tajua sitä.

Eräs sokeanäköinen henkilö on kokeissa pystynyt https://linkinghub.elsevier.com/retrieve/pii/S0960982208014334esimerkiksi ilman keppiä luovimaan pienillä esteillä täytetyn käytävän läpi niin, että hän on suorastaan puristautunut seinää vasten väistääkseen edessään olevaa roskakoria. Henkilö itse luuli kävelevänsä suoraa käytävää eikä huomannut liikkeissään mitään erikoista.

Näkevät sokeat ja Milena Canningin tapaus osoittavat, miten uskomattomalla tavalla aivot voivat korjata itseään suuriakin vaurioita kärsittyään, ja miten monimutkaisista palikoista meidän kokemamme tietoisuus rakentuu.

”En näe sillä tavoin kuin tavalliset ihmiset näkevät tai siten kuin itse ennen näin. Näkemäni asiat ovat todella outoja. Jotain tapahtuu aivoissani, siellä kytkeytyy uusia piuhoja ja syntyy uusia polkuja”, Canning kuvaileehttp://mediarelations.uwo.ca/2018/06/12/researchers-map-brain-blind-patient-can-see-motion/.

Tutkimus jatkuu yhä. Canning osallistuu siihen mielellään.

”Jos pystyn auttamaan heitä ymmärtämään aivojen toimintaa paremmin, voin itsekin ymmärtää, miksi näen niin kuin näen.”

Canning yritti sokeuduttuaan opetella pistekirjoitusta, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen älyssään ei ole mitään vikaa, vaan kyvyttömyys oppia sokeainkirjoitusta johtunee ironisesti siitä, että Canningin aivoissa ei ole näköaluetta. Hänen aivonsa eivät siis kykene hahmottamaan pistekirjaimia samalla tavoin kuin muut sokeat.

Ennen sokeutumistaan hän työskenteli sihteerinä silmäsairaalassa.