Suomalaisten juuret löytyivät Siperiasta – Esi-isämme toivat kielen idästä mukanaan

Suomea ja muita uralilaisia kieliä puhuvia kansoja yhdistävät yhteiset siperialaiset sukujuuret. Tämä varmistui, kun virolaiset ja suomalaiset tutkijat vertasivat ensi kertaa kieliperheen puhujien perimää toisiinsa.



Yhteinen perimäaines puhuu sen puolesta, että alkuperäinen kantauralin kieli levisi ja haarautui ihmisten mukana. Samaa todistaa se tutkijoiden huomio, jonka mukaan uralilaiskansojen geneettiset erot ovat sitä suurempia, mitä suurempia ovat kielelliset erot.

Vallalla olevan teorian mukaan kantauralin puhujat lähtivät liikkeelle kielen sydänmailta Keski-Venäjältä Volgan seudulta ja hajaantuivat ketkä itään Siperiaan, ketkä länteen Itämeren rannoille ja luoteeseen Lappiin asti.

On myös olettamuksia, että kielen alkukoti olisi vielä Volgaa idempänä.

Kieli voi levitä myös lainana niin, että ihmisyhteisöt omaksuvat jonkin toisen yhteisön kielen ja luopuvat entisestä. Tästä ei voi olla kyse uralilaisten kielten leviämisessä. Niiden puhujat todella veivät kielensä uusille asuinsijoilleen.

Poikkeuksen tutkimuksessa muodostavat nykyiset unkarilaiset, kaikista suurin uralilaisten kielten puhujien ryhmä. Uralilaisia kieliä puhuvia ihmisiä on 20–25 miljoonaa, joista Unkarissa asuu tätä nykyä kymmenisen miljoonaa.

”Nykyiset unkarilaiset muistuttavat geneettisesti eniten lähinaapureitaan Itä-Euroopassa eivätkä jaa paljoakaan geenejä muiden uralilaisten kansojen kanssa. Heiltä puuttuvat siperialaiset ainekset, jotka muilla uralilaisilla kansoilla on”, kertoo tutkimusta johtanut Kristiina Tambets https://www.hs.fi/haku/?query=kristiina+tambetsTarton yliopiston perimäntutkimuksen instituutista.

Kiinnostavaa on, että vaikka unkarilaisilla ei juuri ole yhteisiä geneettisiä erityispiirteitä kieliperheen muiden jäsenten kanssa, he puhuvat yhä uralilaista kieltä. Uralilaiset saivat siis istutettua kielensä hallitsevaan asemaan uusilla asuinalueillaan itäisessä Keski-Euroopassa, vaikka heidän geneettinen jälkensä lopulta katosi.

Kyse voi olla siitä, että muuttajat edustivat tavalla tai toisella hallitsevaa kulttuuria.

”Muuttajaryhmä ei ollut välttämättä kovin suuri, mutta heillä oli arvovaltaa ja heidän kieltään alettiin puhua seuraavissa sukupolvissa”, Tambets selittää.

Tutkimuksen tekoon osallistunut Outi Vesakoski https://www.hs.fi/haku/?query=outi+vesakoskiTurun yliopiston biologiaa ja kielihistoriaa yhdistävästä hankkeesta sanoo, että Unkarin uralilaiset ovat ilmeisesti olleet ratsastajakansaa.

”Lainasanojen perusteella he ovat vaellelleet edestakaisin nykyisen uralilaisalueen eteläpuolella. Heidän siirtymisensä Keski-Eurooppaan on hyvin dokumentoitu. Siellä he onnistuivat tekemään niin suuren vaikutuksen, että heidän kielensä jäi sinne pysyvästi”, Vesakoski sanoo.

Vaikka nykyunkarilaisten perimästä ei löytynyt itäisiä aineksia, kuva voi muuttua, jos pystytään saamaan dna:ta muinaistutkijoiden kaivauksilta. Kaiken järjen mukaan Unkarin alueen muinais-dna:ssa voisi näkyä geneettisiä yhteyksiä kielisukulaisiin.

Pohjoisempana Itämeren rannikolla uralilaiset saivat niin ikään kielensä iskostettua uusille alueille. Täällä suomen, viron, vepsän ja karjalan kieli ovat melko uusia tulokkaita.

”Nykykäsityksen mukaan itämerensuomalaiskielten esimuodot tulivat hieman ennen ajanlaskun alkua Itämeren rannoille. Ihmisiä täällä on asunut tuhansia vuosia kauemmin, mutta emme tiedä, mitä kieltä he puhuivat”, Tambets kertoo.

Se tiedetään, että nykyisen Suomen alueelle uralilaiset kielet olivat jo aiemmin tulleet saamelaiskielinä, mutta Suomessa oli väestöä jo ennen saamelaiskieltenkin puhujia.

Itämerensuomen kantamuodon tuojat saapuivat Volgan alueelta ilmeisesti reittiä, joka seuraili Daugava-jokea nykyisessä Latviassa. Näin todistelee Tarton yliopiston arkeologian professori Valter Langhttps://www.hs.fi/haku/?query=valter+lang, joka on julkaissut tänä vuonna kirjan Läänemeresoome tulemised eli Itämerensuomen saapuminen.

Helsingin yliopiston itämerensuomalaisten kielten professori Riho Grünthal https://www.hs.fi/haku/?query=riho+grunthalkuvaa kirjaa Elo-lehden arviossaan käänteentekeväksihttps://helda.helsinki.fi//bitstream/handle/10138/235528/Lang_Lmrsm_RG_arvio_Tuglas_2018.pdf?sequence=1.

Grünthalin mukaan Langin tulkinta Suomen kielihistoriasta on uusi ja vallankumouksellinen.

”Kyse ei ollut germaanisia kieliä puhuvan väestön kulkeutumisesta kantasuomen alueella, vaan päinvastaisesta prosessista!”

Suomeen suomen kielen kantamuoto on Langin mukaan saapunut Virosta roomalaisella rautakaudella. Se ulottuu vuodesta 500 ennen ajanlaskun alkua vuoteen 400 jälkeen ajanlaskun alun.

Kantasuomen puhujat levittäytyivät Suomenlahden ylitse Varsinais-Suomen alueelle.

Virossa ja Etelä-Suomessa on saatettu puhua monia eri kieliä ennen uralilaisten tuloa, muun muassa esigermaania ja nyt jo hävinneitä muinaiskieliä. Hallitsevaksi kieleksi muodostui lopulta kuitenkin idästä tulleiden siirtolaisten puheenparsi.

Langin ajatusta kantasuomen saapumisesta tukee isälinjassa periytyvä Y-kromosomin haploryhmä, joka näyttää kulkeutuneen idästä länteen samaa reittiä kuin kielikin.

Volgalta Keski-Venäjältä on pitkä matka Suomenlahdelle. Uralilaisten kielten puhujien asuinalueet muodostavat karttakuvassa Itämerelle päin lähes yhtenäisen alueen. Ketjun katkaisee kuitenkin suuri valkoinen alue Karjalan itäpuolella ja Moskovan pohjoispuolella.

Valkoisella alueella ihmiset puhuvat venäjää, mutta he ovat silti uralilaiskielten puhujien sukulaisia, vahvistaa Tambetsin ja kumppanien tutkimus.

Pohjois-Venäjältä saaduista geeninäytteistä löytyi samaa siperialaista ainesta, joka yhdistää suomen sukukielten puhujia.

”He todella ovat itämerensuomalaisten kielten puhujien sukulaisia, koska he geneettiseltä profiililtaan muistuttavat näitä”, Vesakoski selittää.

Kielihistoriasta on arveltu, että siellä on tapahtunut kielenvaihto venäjään väestöpohjan pysyessä entisellään.

Muun muassa sikäläiset paikannimet viittaavat siihen, että siellä puhuttiin alle tuhat vuotta sitten länsiuralilaisia kieliä.

Uralilaisessa perimässä näkyy myös sukupuoliero. Itäinen yhteys on paljon vahvempi miehissä kuin naisissa.

Ural-vuorten länsipuolella asuvilla uralilaisten kielten puhujilla on Länsi-Siperiaan viittaava Y-kromosomilinja, joka löytyy puolelta suomalaisista ja saamelaisista miehistä sekä 40 prosentilta virolaisista miehistä.

”Tätä ei löydy äitilinjoista. Ne ovat samanlaisia kuin muillakin eurooppalaisilla”, Tambets kertoo.

Geenit näyttäisivät antavan kuvan, että uralilaiset kielet toivat idästä miehet, jotka sitten ottivat vaimoikseen paikallisia naisia.

”Ei voi sanoa, että vain miehiä tuli, mutta he jättivät selvimmät merkit itsestään”, Tambets sanoo.

Yhden Y-kromosomin hallitseva asema perimäaineistossa näyttää kertovan myös kieltä levittäneiden yhteisöjen sosiaalisesta rakenteesta.

”Tämä kromosomin hallinta jatkui useamman kuin yhden sukupolven ajan. Se osoittaa, että sen aikaisessa yhteiskunnassa oli sosiaalisia tekijöitä, joiden ansiosta kromosomia kantavat miehet onnistuivat lisääntymään paremmin kuin muut”, Tambets kertoo.

Sosiaalinen rakenne saattoi esimerkiksi olla sellainen, että jonkin tietyn suvun miehet olivat johtavassa roolissa ja saivat siksi eniten jälkeläisiä. Tämä on vain arvailua, sillä geeneistä sitä ei voi pitävästi päätellä.

Myös Lang hyväksyy ajatuksen, että uralilaisia kieliä länteen levittäneet yhteisöt olivat miesvaltaisia. Se ei vielä kerro miesten välisistä hierarkioista.

Suomen kielen esimuotojen saapumisen ajallisista vaiheista geenien ja kielen haarautumista käsittelevä tutkimus ei kerro mitään.

Ennestään tiedetään kielitieteellisen päättelyn perusteella, että kantauralin ensimmäinen jakautuminen suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten välillä tapahtui 6 000–4 000 vuotta sitten.

Arvio itämerensuomalaisten kielten saapumisesta tänne pari tuhatta vuotta sitten perustuu arkeologisiin ja kielitieteellisiin todisteisiin.

Uusi Genome Biology -lehdessä https://genomebiology.biomedcentral.com/articles/10.1186/s13059-018-1522-1julkaistu tutkimus yhdisti geeniaineistot uralilaisten kielten sanastotietokantaan, jonka ovat koonneet ja julkaisseet Turun ja Tampereen yliopiston tutkijat. Tietokannassa on annettu numeerinen arvo perussanojen välisille etäisyyksille eri uralilaiskielten välillä.

”Perussanat ovat niitä, jotka esiintyvät kulttuurista riippumatta. Jokaisessa kielessä on sanat kuu, vesi, ruoka, äiti ja maha. Lumi ja korppikotka taas eivät ole perussanastoa, koska niiden tarkoittamia asioita ei ole kaikkialla”, Vesakoski selittää.

Tietokannassa samaa alkuperää olevat sanat kuten suomen ja viron sanat kuu saavat arvoksi ykkösen, kun taas eri lähteistä juontavat äiti ja ema antavat arvon nolla.

”Aineistosta saa tehtyä puumallin kielten erkaantumisesta. Puumallista saadaan mitattua eri kielten etäisyydet toisistaan: kuinka erilainen suomi on virosta, pohjoissaamesta tai komisyrjäänistä”, Vesakoski kertoo.

Tutkijat osoittivat, että geneettisiin etäisyyksiin perustuva uralilaisten kansojen sukupuu korreloi selvästi kielellisen sukupuun kanssa.

Tambets muistuttaa, että vaikka uralilaisten kielisukulaisuus on selvä, yhteinen perimäosuus on kuitenkin pieni.

”Ihmiset ovat kaikkein lähintä sukua maantieteellisille naapureilleen. Sen näkee jo ulkonäöstä. Siperiassa asuvat uralilaisten kielten puhujat muistuttavat muita Siperian asukkaita ja Euroopassa asuvat muita eurooppalaisia”, Tambets sanoo.

Pieni osa perimää kertoo kuitenkin kiehtovaa tarinaa kielten puhujien yhteisistä juurista ja historiasta.