Aluksi sudet söivät kahdeksanvuotiaan Karl Johan Hörnbergin, sitten uhriksi joutui 21 lasta – biologi selvitti, miksi 1880-luvulla kävi näin

Aluksi sudet syövät kahdeksanvuotiaan Karl Johan Hörnberginhttps://www.hs.fi/haku/?query=karl+johan+hornbergin.

Poika on lähetetty viemään perunoiden pesuvesi ulos. Tunkiolla hän laskee housut alas ja kyykistyy tarpeilleen. Silloin kaksi sutta hyökkää.

Kun Karl Johania lähdettiin etsimään, ymmärrettiin jäljistä, mitä oli tapahtunut. Huomattuaan sudet lapsi oli heittänyt kiulun maahan ja lähtenyt juoksemaan kohti tupaa mutta kompastunut ojaan.

Siinä susi oli iskenyt hampaansa lapsen niskaan, raahannut pois ja syönyt toverinsa kanssa pakomatkan varrella.

Tapaus sattui keskellä tammikuista päivää Velluan kylässä, Turun läänissä, kymmenen kilometrin päässä Uudestakaupungista. Seuraavan kahden vuoden aikana ilmeisesti sama susipari tappoi seudulla vielä 21 lasta.

Biologi, toimittaja ja tietokirjailija Jouni Tikkanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jouni+tikkanen kertoo, mitä hän on näistä tapauksista ja niiden takana olleista susista saanut selville. Yllättävän paljon.

Lauma on laimea nimi kirjalle, ei todellakaan mikään klikkiotsikko. Valinta on ymmärrettävä, sillä tavoite ei ole herkutella karmeuksilla, vaikka kaikkien surmien kulku ja olosuhteet käydään läpi.

Teos on oiva yhdistelmä historiantutkimusta ja eläintiedettä. Lukemisen tekee nautittavaksi hätäilemätön kerronta ja aleksiskivimäinen kaunokirjallinen tyyli.

Fiktion puolelle kirjoittaja ei silti harhaudu. Hän ei sävellä tunteita, ajatuksia eikä repliikkejä ajan ihmisille, saati eläimille.

Tikkanen ilmoittaa halunneensa tutkia Suomen susien historiaa. Koska sudet eivät kirjoita, hän päätyi seuraamaan ihmisten merkintöjä. Niitä syntyy silloin, kun jotain dramaattista tapahtuu. Vuosien 1880–1882 tapahtumista tuli antoisa kurkistusikkuna. Tietoa löytyi vanhojen sanomalehtien lisäksi kirkonkirjoista sekä lääninkanslian diaarien kautta. Lastensurmat aiheuttivat toimenpiteitä ja kirjeenvaihtoa virkamiesten kesken. Tappo­rahojakin piti maksaa.

Kirjailija katsasti omin silmin paikat, joilta sudet nappasivat lapset. Hän kulki ne metsät, kalliot ja suot, joissa pentuja tapettiin pesistä tai susia saatiin ammutuksi. Paikat hän merkitsi kartalle.

Nykyisin tiedetään, että susi on tarkka reviiristään. Laumalla on laaja oma alue, jolla se ei suvaitse muita lajitovereita.

Tikkanen päättelee, että kaikki lapset vei mahdollisesti sama Mynämäen lauma, tarkemmin sanoen sen alfapari, jonka naaras kulki kärjessä. Lasten lihalla ne ruokkivat omia lapsiaan.

Pentueet onnistuttiin vähin erin tappamaan, mutta vanhan ja kokeneen alfaparin hengiltä saaminen kesti hämmästyttävän kauan. Moni sudenpesien etsijä ei yrittänytkään saada saaliiksi susiparia.

”Koska kukapa niin törppö on, että tappaa lehmän, jota voi lypsää”, Tikkanen järkeilee. Uusista pennuista sai aina uudet tapporahat. Näin toimi Antti Karhunperähttps://www.hs.fi/haku/?query=antti+karhunpera, jonka sanottiin tappaneen kymmenen vuoden aikana 56 sutta, kaikki pentuja.

Myrkyttäminen onnistui kehnosti, kuopalla pyynti joskus. Kun susia lähdettiin ajamaan monen kylän miesten voimin, ilmassa oli karnevaalin ainekset. Siihen kuului ryyppyjen ottamista, mölyämistä ja ”kaiken kaikkiaan hilpeä epäjärjestys”.

Lopulta apuun piti hankkia kokeneita venäläisiä metsästäjiä.

Tikkanen haluaa päästä susien nahkoihin, ymmärtää mitä niiden kallossa liikkui. Niinpä hän hahmottelee susien aistimaailmassa tärkeintä maisemaa, metsien ja kylien hajumaisemaa. Hän nimittää sitä haisemaksi.

Taloja ja pihoja hallitsivat vahvasti karjaeläinten hajut, erityisesti sonnan löyhkä. Ihmisillä oli susille pienempi merkitys, mutta toki hekin jättivät hajujälkeä.

Sudet varmasti havaitsivat perässään rämpineet miehet, jotka lemusivat tupakalta ja kahvilta, söivät hernerokkaa ja suolasilakkaa ja ryyppäsivät piimää päälle.

”Tälle kaikelle he haisivat. He haisivat sukkamehulle, hielle ja pakaralihojen väliin killumaan jääneille kagelberginmarjoille, eiväthän he käyneet saunassa edes joka viikko vaan talvella kahden, kolmen viikon välein.”

Siihen päälle vielä nahkasaappaiden, hevosen, mustaruudin ja aseöljyn haju.

Lapsen tuoksu oli erilainen.

Kun sudet ryhtyivät ravitsemaan itseään ihmislasten lihalla, ratkaiseva syy siihen oli, että hirvi oli 1800-luvun puoliväliin mennessä melkein hävitetty Suomesta. Jos sarvipää jossain havaittiin, se oli lehtiuutisen arvoinen tapaus. Ei ollut metsäpeuroja eikä valkohäntäkauriitakaan.

Metsistä puuttui siis ruokaa. Jäniksistä ja myyristä ei riittänyt tarpeeksi syötävää. Niinpä sudet herkuttelivat karjaeläimillä, joita kävi laitumella talojen lähimetsissä ja niityillä, usein lapset paimeninaan.

Näin sudet oppivat hakeutumaan talojen tienoille ruuan perässä. Ne tottuivat ihmisiin.

Talvella karja oli sisällä. Kun susipari sitten voitti pelkonsa ja kävi pienen ihmisen kimppuun, se oppi, että lapset ovat käypää ravintoa eivätkä saalis vaikeimmasta päästä.

On harvinaista että sudet alkavat syödä ihmisiä, mutta aivan poikkeuksellista se ei ole. Karjalan Kaukolassa kuoli kahdeksan lasta ja yksi aikuinen 1831, Kemiössä kolme lasta 1836. Ylöjärvellä kuoli yhdeksän lasta 1877, Kivennavalla kaksikymmentä lasta ja yksi aikuinen vuosina 1839–1859. Tapauksia tiedetään muualtakin maailmasta.

Osassa kyse on ollut vesikauhusta, mutta ei kaikissa. Ihmisten kimppuun käyneitä susia on myös epäilty koirasusiksi, jotka koiran geenien takia olisivat rohkeita lähestymään ihmistä. Tikkanen selvitti Mynämäen uroksen osalta tämänkin asian.

Hän löysi kuuluisan suden täytettynä Turusta St. Olafskolanin yläasteelta ja kiskoi siltä yhden hampaan. Hampaasta saatu dna osoitti, ettei eläin ollut koiran ja suden risteymä vaan täysi susi.

Sen puolisosta ei jäänyt dna:ta tutkittavaksi. Koira se ei kuitenkaan ollut, sillä se tuli kiimaan suden vuosirytmissä. Tämän voi päätellä siitä, että pari sai pennut kahtena tai kolmena vuotena peräkkäin ihmisten tapettaviksi juuri siihen aikaan kuin sudet pentuja saavat.

Seuraavan vuosisadan alkuun mennessä sudet oli jotakuinkin tapettu Suomesta.

Nyt niitä on Suomessa taas parisataa. 1880-luvun alussa niitä oli jäljellä arviolta nelisensataa. Tuon ajan tapahtumiin yhä palataan, kun kiistellään siitä, ovatko sudet vaaraksi ihmisille.

Tikkanen toteaa, että susien olot Suomessa ovat aivan toiset kuin 140 vuotta sitten. Metsissä riittää yllin kyllin hirviä, peuroja ja kauriita syötäväksi. Toisaalta asumusten liepeillä liikkuu enää harvassa karjaa, joka houkuttelisi susia ihmisten puoleen.

Toisinaan sudet silti surmaavat poroja ja lampaita. Erityisesti susivihaa lietsoo se, että ne tappavat metsästäjien koiria. Koirat ovat liiaksi susien sukua, jotta sudet suvaitsisivat niitä juoksentelemassa reviirillään.

Tikkanen arvelee, että susiin kanavoituu myös EU-vastaisuutta ja herravihaa. Eläin on EU-direktiivillä suojeltu.

Nykysudet ovat perineet arkojen susien geenit, niiden jotka jäivät henkiin, kun susia ankarimmin vainottiin, kirjailija muistuttaa. Senkään vuoksi ne eivät hevin lähesty ihmistä.

Parempi niin sekä susille että ihmisille.

Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Jouni Tikkanen, Otava 2019. 272 s.