Suomen kieleen on tullut vaikutteita yllättävästä suunnasta – moni sana on jäänne kohtaamisista indoiranilaisten kanssa

Vasa, varsa, sata ja arvo. Taivas, mesi, piimä ja jumala. Kauniita vanhoja suomen kielen sanoja.

Kaikki ovat laina­sanoja indoiranilaisesta kieliryhmästä, johon kuuluvat muun muassa farsi, hindi, urdu, persia, dari ja osseetti. Niitä voinee pitää melko vakiintuneina lainoina. Ikää näillä lainasanoilla on noin 4 000 vuotta.

”Suomen indoiranilaiset lainat juontavat juurensa suomalais-ugrilaisten kielten synty­seuduille, sinne kuuluisaan Volgan mutkaan”, kielentutkija Sampsa Holopainen sanoo.

Holopainen väittelee suomalais-ugrilaisten kielten laina­sanoista lauantaina Helsingissä.

Mistä indoiranilaiset suomeen siirtyneet lainasanat kertovat?

Lainoissa on paljon sanoja, jotka liittyvät hevosiin. Näitä on varsa, jonka vastine vrsan tarkoitti muinaisessa sanskriitissa uroseläintä.

Tämä sopii hyvin yhteen sen kanssa, että Mustan­meren seuduilta tulleiden indoeurooppalaisten kielten puhujat levittäytyivät hevosten avulla. Indo-iranilaiset kielet ovat indoeurooppalaisten kielten itäinen ryhmä.

Kielitieteessä puhutaan kulttuurilainoista. Kun kahden kulttuuripiirin kohdatessa yhteisö tutustuu uusiin keksintöihin ja tekniikkaan, se usein omaksuu niitä koskevat sanat.

Toinen näkyvä sanaryhmä ovat mehiläisten hoitoon liittyvät termit, myös sana mehiläinen. Mehiläinen on johdos indoiranilaisesta sanasta mekš.

”Alkuperäinen sana tarkoitti ylipäänsä lentäviä hyönteisiä. Suomalais-ugrilaisissa kielissä se tarkentui merkitsemään nimenomaan mehiläistä.”

Mehiläinen on levinnyt laajasti suomen lisäksi muun muassa mordvaniin, mariin, udmurttiin, komiin ja unkariin.



Myös sana sata on laina, mikä kuulostaa tavallaan erikoiselta. Eivätkö esi-isämme osanneet laskea niin pitkälle ennen tutustumista indoiranilaisiin?

”En ehkä tulkitsisi noin. Voihan olla, että laskettiin vain eri lailla, esimerkiksi tusinoittain.”

Tuhansia vuosia sitten indoiranilaiset ja suomalais-ugrilaiset kielialueet olivat lähellä toisiaan, melkein naapureita.

Silloin saimme Holopaisen mukaan lainasanoja, joista osa on säilynyt käytössä tähän päivään asti.

Indoiranilaisia lainoja on kaikkiaan noin 250. Osa niistä on varmempia ja osa epävarmempia. Jotkin ovat säilyneet vain osassa suomalais-ugrilaisia kieliä.

”Unkarissa on useita indoiranilaisia lainasanoja, jotka eivät ole enää suomessa käytössä, kuten ruoskaa tarkoittava ostor.”

Holopainen ei ole ensimmäinen aihetta tutkinut kielitieteilijä. Indoiranilaisia lainoja on dokumentoitu jo 1870 -luvulla. Ne muodostivat alun perin pohjan hypoteesille Volgan-mutkassa asuineista suomalais-ugrilaisista. Laajemmin lainoja dokumentoitiin 1970- ja 1980-luvuilla.

Holopaisen väitös on ensimmäinen kriittinen kokonaisesitys aiheesta. Väitöksen ohjaaja, Helsingin yliopiston fennougristiikan professori Janne Saarikivi sanoo väitöstä poikkeuksellisen hienoksi työksi, joka asettaa paikoilleen 150 vuotta aiempaa tutkimusta.

Holopainen kyseenalaistaa osan aiemmin löydetyistä lainoista. Kielilainojen jäljittäminen tuhansien vuosien takaa ei ole aivan yksinkertaista. Tyypillisesti lainasanoja on pyritty ajoittamaan niiden levinneisyyden perusteella.

”Jos sana esiintyy esimerkiksi kaikissa nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä, on hyvin mahdollista, että se on lainattu jo ennen kielten erkaantumista.”

Holopaisen mukaan sanojen levinneisyydelle on kuitenkin annettu liikaa painoarvoa, kun arvioidaan lainojen ikää.

Kielet kehittyvät eri tavoin. Sanan puuttuminen osasta ugrilaisia kieliä ei välttämättä todista, että se tuli muihin kieliin vasta erkaantumisen jälkeen. Kielistä kun katoaa sanoja vuosisatojen ja tuhansien aikana. Holopainen lähestyi lainasanoja ennen muuta äänneasun kehittymisen kautta.

”Esimerkiksi äänteet o ja e ovat muuttuneet a:ksi indoiranilaisessa kantakielessä. Vanhimmissa lainoissa e ja o ovat kuitenkin säilyneet. Niinpä äänteiden kehityksen perusteella voidaan päätellä, kuinka vanhoja lainat ovat.”

Indoiranilaisten kielten kohdalla ajoittamista helpottaa se, että osasta niistä on säilynyt kirjoitettuja dokumentteja jo ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tällainen kieli on sanskriitti. Tekstien avulla voidaan katsoa, millaisia sanoja on käytetty.

Indoeurooppalaisten kielten kohdalla tämä on erityisen tärkeää, koska ne ovat levinneet käytännössä Euroopan hallitsevaksi kieliryhmäksi. Niinpä lainoja on tullut myöhemminkin.

Vaikka lukusana sata on indoiranilainen laina, tuhat on tullut suomeen tullut Baltiasta indoeurooppalaisesta kielestä, mutta yli tuhat vuotta myöhemmin.

Löytyykö sitten indoiranilaisista kielistä sanoja, jotka on lainattu suomalais-ugrilaisista kielistä? Holopainen pohtii hetken.

”Yleensä kieliryhmien kohdatessa vaikutteet liikkuvat ensisijaisesti yhteen suuntaan. Esimerkiksi nykysuomessa on paljon lainoja ruotsista ja englannista, mutta toiseen suuntaan niitä on vähemmän.”

Vaikuttaa siltä, että myös 4 000 vuotta sitten suomalais-ugrilaiset ennemmin ottivat vastaan sanoja kuin antoivat. Tämä ei ole estänyt joitakin kielitieteilijöitä ehdottamasta, että jotkin sanat on sittenkin lainattu suomesta muihin kieliin.

Hindulaisuuden sään ja sodan Indra-jumalan nimen on ajateltu tulleen suomalais-ugrilaisesta sanasta Ilma tai Ilmari. Muinaisessa avestan kielessä puolestaan esiintyi myyttinen kala, jota kutsuttiin nimellä kara. Lisää perusteluja kaivataan.

”Omassa tutkimuksessani en varsinaisesti katsonut noita lainoja, mutta jos miettii äänne­asuja, en ehkä pitäisi teorioita uskottavina.”

Olennainen piirre Holopaisen työssä on ollut epätodennäköisten lainojen siivoaminen. Esimerkiksi sanaa suoli on pidetty johdoksena kantasanasta, johon olisi perustunut myös sanskriitin kielen taloa tarkoittanut sana śā́lā.

Sen äänneasun kehitys ei tässä kuitenkaan vastaa sitä, miten sen olisi voinut olettaa johdonmukaisesti kehittyvän, eikä johdoskaan ole kaikkein selvin – talon ja suolen yhteys ei ole mitenkään ilmiselvä.

Holopainen löysi myös uusia lainoja mutta ei juuri suomeen.

”Esimerkiksi marin muro ja mordvan moro, jotka tarkoittavat laulua, ovat nähdäkseni lainaa indoiranilaisesta verbistä mraw. Samasta on peräisin avestakielen verbi mrū eli puhua.”

Suomesta tämä sana on sitten unohtunut vuosituhanten aikana.

Sampsa Holopainen väittelee 14.12. kello 12 Helsingin yliopistossa aiheesta ”Indo-Iranian borrowings in Uralic. Critical overview of sound substitutions and distribution criterion”. (Yliopistonkatu 4, Porthania, sali PII).