Suomalaistutkijat tunnistivat uuden nisäkkään, joita elää parissa metsässä vain kymmeniä - Tiede | HS.fi
Tiede

Suomalaistutkijat tunnistivat uuden nisäkkään, joita elää parissa metsässä vain kymmeniä

Keniassa elävä taitanpikkugalago on todennäköisesti uusi nisäkäslaji.

Taitanpikkugalago on pikkuruinen puoliapina, jonka koko vastaa noin neljäs- tai viidesosaa oravasta. Kuva: Hanna Rosti

Julkaistu: 12.2. 2:00, Päivitetty 12.2. 21:17

Puolitoista vuotta sitten Hanna Rostia onnisti: monta yötä jäljitetty otus tapitti suomalaisbiologia yllättäen vain parin metrin päästä. Eläin oli pikkugalago, minioravan kokoinen puoliapina, ehkä yksi maailman vaikeimmin löydettävistä nisäkäslajeista.

Pikkugalago loikki pieneltä puulta toiselle Ngangaon metsässä Kenian Taitavuorilla lepakoiden ja yöperhosten lennellessä ympärillä. Yöeläjien äänet täyttivät mahtavan sademetsän, jonka puut kasvavat parhaimmillaan kolmen metrin paksuisiksi.

Tiistaina Rosti kollegoineen raportoi nisäkästutkimuksestaan Oryx-tiedelehdessä. Taitanpikkugalago on tieteelle todennäköisesti uusi laji.

Tältä Taitavuorten pikkugalagojen ääntely kuulostaa:

Virallinen lajinmääritys on vielä kesken, sillä dna-näytettä eläimestä ei toistaiseksi ole. Sen Rosti yrittää ottaa seuraavalla kenttämatkallaan.

Dna tutkitaan karva- tai ulostenäytteestä, sillä puissa ylös alas vikkelästi hyppivää yöeläjää tutkijat tuskin saavat kiinni, vaikka Rosti osaakin kiipeillä puissa.

Kiipeilytaidot auttavat Hanna Rostia tutkijan työssä. Kuva: Jouko Rikkinen

Ensimmäinen tutkimushavainto Taitavuorten pikkugalagoista on vuodelta 2002. Eläimet löysi kansainvälinen tutkijaryhmä, joka oletti yöllä elävien kädellisten olevan joko vuoristopikkugalagoja tai uusi laji. Sen jälkeen löydös jäi unohduksiin, kunnes Rosti alkoi etsiä galagoja Taitan metsistä tutkimusmatkoilla vuosina 2018 ja 2019.

Lähisukulaisista on jo saatu dna-näytteet. Itäisessä Afrikassa elää virallisesti tällä hetkellä viisi pikkugalagolajia, ja Rosti sekä hänen kollegansa uskovat Taitavuorten galagojen olevan kuudes laji. Toinen pikkugalagojen lajiryhmä elää läntisessä ja keskisessä Afrikassa.

Ainakaan vuoristopikkugalagoja Taitan eläimet eivät ole, se on jo varmistettu. Tutkijat eivät myöskään usko, että Taitan pikkunisäkkäät olisivat samaa lajia kuin Kenian rannikkogalagot, vaikka niiden ääntely kuulostaakin paljon rannikkopikkugalagojen kutsuhuudoilta.

”Ne ovat olleet erillään jo viisi miljoonaa vuotta. Elinympäristöt ovat todella erilaiset: toinen elää melkein 2 000 metrin korkeudessa, jossa puut ovat pisimmillään 50-metrisiä. Lajisto on vuoristossa täysin eri kuin rannikolla, jossa on parhaimmillaan 20 metriä korkeaa puuta”, Rosti sanoo.

Lisäksi rannikolla on koko ajan kuuma ja vuoristossa koko ajan vähän viileää ja välillä hyvin kylmä. Rannikkopikkugalagot tulevat myös ihmisten pihoihin ja puutarhoihin, kun taas vuorilla eläviä sukulaisia on ihmisten vaivalloista havaita.

”Kaikki nämä seikat viittaavat siihen, että kyseessä on uusi laji.”

Rostin lisäksi tutkimusryhmään kuuluvat hänen väitöskirjaohjaajansa, professorit Jouko Rikkinen, Petri Pellikka ja Simon Bearder sekä James Mwang’ombe Mwamodenyi Kenian metsähallituksesta.

Ainakin oma alalajinsa taitanpikkugalagot ovat, tutkijat sanovat. Esimerkiksi oma saimaannorppamme on norpan alalaji, joka jäi eristyksiin, kun Saimaan ja Itämeren välinen yhteys katkesi jääkauden lopulla.

Jos dna varmistaa Kenian taitanpikkugalagot omaksi nisäkäslajikseen, Rosti arvioi niiden päätyvän Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton 25 uhanalaisimman kädellisen listalle.

Pikkugalagoja elää Taitavuorilla vain kahdessa pienessä metsässä. Neliökilometrin kokoisessa Ngangaon metsistä elää alle kymmenen yksilöä, parin neliökilometrin Mbololossa jonkin verran enemmän.

Taitavuorten metsät ovat yli 30 miljoonaa vuotta vanhoja, mutta arviolta 98 prosenttia pinta-alasta on kadonnut muutaman sadan vuoden aikana, kun metsät on raivattu maatalousmaaksi. Kuivien savannien saartamat kosteat metsät ovat luonnoltaan poikkeuksellisen monimuotoisia, ja alueella elää paljon endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja.

Puiden onkalot antavat galagoille suojaa petojen hyökkäyksiltä. Rosti on nähnyt pöllöjen saalistavan galagoja, mutta ne ovat myös muiden saalistajien herkkua. Galagot itse pyydystävät yöperhosia ja kaskaita.

Tamaanien lähimpiä sukulaisia ovat norsut ja manaatit. Kuva: Hanna Rosti

Rosti tutkii parhaillaan myös toista sukupuuton partaalla elävää nisäkäslajia, Taitan puutamaaneja. Nekin ovat todennäköisesti oma nisäkäslajinsa, alueen eläimiä jo 40 vuotta tutkinut Bearder arvioi.

Puutamaanit muistuttavat hieman marsuja, mutta niiden lähimpiä sukulaisia ovat norsut ja manaatit.

Tässä näytteessä ääntelevät puutamaanit:

”On käsittämätöntä, että tällainen paksukainen, jolla on kolme nakkimaista varvasta, pystyy selviytymään puissa ja kiipeilemään niissä”, Rosti sanoo.

Taitavuorilla toimii Helsingin yliopiston tutkimusasema, jota Pellikka johtaa.

Lukion biologian opettajana aiemmin työskennellyt Rosti lähti Taitan savanneille aluksi vapaaehtoistyöhön. Matkan seurauksena hän päätyi tekemään väitöskirjaa vuorten yönisäkkäistä.

Pellikan mukaan kyseessä on ainoa suomalaisen tutkimuslaitoksen ulkomailla ylläpitämä tutkimusasema. Suomalaiset tutkivat siellä ilmastonmuutosta ja metsien roolia hiili- sekä vesivarastona. Nisäkästutkimusten tarkoituksena on pelastaa lajit sukupuutolta.

Viikon eläin|Puoliapinoiden internet on tunkkainen pisuaari

Afrikkalaisella yöeläjällä on kädelliskunnan mahtavimmat kivekset

Seuraa uutisia tästä aiheesta