Noin puolet läheisensä kuolemaa surevista kokee henkilön läsnäolon hänen kuolemansa jälkeen siten, että sen voi havaita omin aistein.
Näin kirjoittaa teologi, psykoterapeutti Markku Siltala väitöskirjassaan. Se hyväksyttiin viime keväänä Helsingin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Siltalan mukaan kokemukset vainajista ovat hyvin yleisiä.
Aineistona hänellä oli yli 600 omakohtaista kirjoitusta, joissa 195 suomalaista kuvaili omia vainajakokemuksiaan.
Teksteissä kuvataan unia, tuntemuksia edesmenneen läsnäolosta tai kosketetuksi tulemisesta, kuulo- ja hajuaistimuksia sekä tapahtumia, jotka koetaan kuolleen aiheuttamiksi.
Jotkut ovat paitsi tunteneet vainajan läsnäolon, myös nähneet hänet.
”Sängyn jalkopään yläpuolella oli jotain himmeää, kuin usvaa tai ohutta kuitua, ei kirkasta eikä voimakasta, mutta selvästi havaittavaa. Se oli ovaalin muotoinen, pehmeästi piirtyvä ja sumuun heijastuva kasvokuva.
Heijastuvissa kasvoissa olivat selkeimpinä lempeät ja tutut äidin silmät. Ne katsoivat minua niin kuin äiti lastaan katsoo, rakastaen ja hyväksyen.
Se oli sekä iloa että surua, tunne oli hyvin voimakas, tiesin että äiti pääsee nyt kotiin. Pelkoa tai kauhua en tuntenut, tilanne tuntui kauniilta ja luonnolliselta.”
Näin kuvailee nimetön surija kokemustaan äitinsä kuoleman jälkeen.
Vainajakokemuksia on aiemmin tutkittu melko vähän, sanoo Siltala.
Suomessa aihetta on tutkittu hoitotieteessä ja folkkloristiikassa sekä Suomen Akatemian monitieteisessä Mieli ja Toinen -hankkeessa. Kansainvälistä tutkimusta on yli sadan vuoden ajalta, sanoo Siltala.
Suomessa vainajakokemuksia on nimitetty tutkimuksissa aiemmin muun muassa kummitteluksi ja yliluonnollisiksi ilmiöiksi.
Amerikkalaisessa tutkimuksessa käytetty termi taas on kuolemanjälkeinen yhteydenpito. Siltala ei väitöskirjassaan ota kantaa vainajakokemusten ja todellisuuden suhteeseen. Kokijoille ne kuitenkin ovat totta, hän sanoo.
”Kokijat kertovat kokemuksensa merkinneen heille todellista kuolleen kohtaamista. Viesti on se, että hänen olemassaolonsa jatkuu”, sanoo Siltala.
Pappina ja psykoterapeuttina toiminut Siltala sanoo havahtuneensa väitösaiheeseensa 2000-luvun alussa, kun hän keskusteli surijoiden kanssa.
Läheisensä menettäneiden suruprosessin on pitkään ajateltu etenevän määrättyjen vaiheiden kautta. Viimeinen on se, että surija lopulta hyväksyy menetyksen.
Teoria perustuu sveitsiläisen psykiatrin Elisabeth Kübler-Rossin tutkimuksiin 1960-luvulla. Hän tutki parantumattomasti sairaita potilaita. Työ on pitkään ollut kaiken surutyön valtavirtaa.
Tämän käsityksen on 1990-luvun puolivälistä lähtien haastanut yhdysvaltalainen continuing bonds -teoria, vapaasti suomennettuna jatkuvien tunnesiteiden teoria. Se on myös Siltalan teoreettinen kehys.
Sen mukaan kuolema ei ole ihmissuhteen loppu, vaan tunneside elää ja kehittyy jälkeen jääneen mielessä. Samalla edesmenneen elämäntarina kirjoittuu hiljalleen uusiksi.
Suhteen muotoutuminen ja ylläpito vainajaan uudella tavalla on teorian mukaan osa tervettä suruprosessia.
Japanilaisessa kulttuurissa kuollut omainen pysyy luontevasti mukana jälkeenjääneiden arkipäivässä.
Samoin lasten tapa surra sisältää teoreetikkojen mukaan ajatuksen ihmissuhteen jatkumisesta tavalla tai toisella sen sijaan, että he luopuisivat kuolleesta ihmisestä kokonaan.
Tunnesiteiden säilymisen teorian mukaan kuollut läheinen on läsnä omaisen mielikuvissa, puheessa muille ja sisäisen dialogin osapuoli.
Siltalan aineistossa jopa kaksi kolmasosaa vainajakokemuksista käsitti myös fyysisiä aistimuksia.
Tätä Siltala pitää tärkeimpänä löydöksenään. Melkein yhtä tärkeä on se, että vainajakokemuksia koettiin myös suruajan ulkopuolella ja joskus ennen läheisen kuolemaa tai sen hetkellä.
”Iltaisin kun en saanut unenpäästä kiinni, aloin kuulla vierestäni tyynyltä mieheni hengityksen aivan kuin hän olisi siinä nukkumassa.
Minun tuli tavattoman hyvä ja levollinen olo ja nukahdin hyvin. Joinain öinä kun herään, kuuntelen hetken hänen hengitystään ja ajattelen, että hänellä on kaikki hyvin, kun hän noin rauhallisesti hengittää.”
”Myös monet surevat, joilla ei ollut näitä kokemuksia, ovat kertoneet toivovansa unikokemusta tai muuta kohtaamista kuolleen läheisen kanssa, jotakin viestiä häneltä”, sanoo Siltala.
Aiemman tutkimuksen mukaan vainajakokemus ei liity kokijan terveydentilaan, sukupuoleen, ikään tai uskonnolliseen sitoutumiseen. Sen vahvistaa myös Siltalan aineisto.
Kokemuksilla ei ole myöskään kulttuurista yhteyttä. Silti vainajakokemukset ovat yleisempiä Japanissa ja Islannissa kuin Norjassa ja Tanskassa.
KOKIJAT kuvasivat kuvaavat elämyksiään enimmäkseen myönteisinä. Kolmasosa koki hämmennystä ja pelkoa.
”Usein vainajakokemuksiin liittyy alkupelästys, mutta kun kokija tunnistaa, että kyseessä onkin hänen tuntemansa ihminen, hän yleensä rauhoittuu”, sanoo Siltala.
Hänen mukaansa kokemus usein auttaa surijaa. Se vaikuttaa hänen näkemykseensä elämän ja kuoleman luonteesta.
”Aineistossani 85 prosenttia kokemuksista on myönteisiä, ja valtaosa hyvin voimakkaita. Ne vaikuttavat vahvasti. Ne korjaavat ihmissuhdetta kuolleeseen ja vähentävät merkittävästi kuolemanpelkoa.”
Aineistosta kävi ilmi, miten kirjoittajat olivat usein haluttomia kertomaan kokemastaan muille. He pelkäsivät sitä, mitä heistä ajatellaan.
Siltalan mielestä se on ymmärrettävää.
”Kokemuksessa yleinen todellisuuskäsitys joutuu koetukselle. Kun aistii sellaista, minkä ei pitäisi olla mahdollista, se toki hämmentää.”
Siltala ohjaa kanssaihmisiä kuuntelemaan rauhassa toisen kokemusta, vaikka se herättäisikin halun sanoa vastaan.
”Samoin kuin kuuntelemme mitä tahansa toisen kokemaa arvostaen ja avoimin mielin, voimme iloita toisen erityisestä, ihmeellisestä ja selittämättömästäkin kokemuksesta.”
Riittää, jos kuulija vain kuuntelee.
”Kuolinpäivän iltana istuin kotona olohuoneessa miettien asioita. Yhtäkkiä kuulin kolme kumeaa koputusta kotitalomme eteisestä. Kävin ulko-ovella katsomassa, josko siellä olisi joku, mutta ei.
Myöhemmin lämmitin saunan ja istuin sinne levollisena. Sammutin valot ja nautin tulen loisteesta ja saunan lämmöstä. Yhtäkkiä kuulin kolme kumeaa koputusta kiukaan takana olevasta tiiliseinästä, toisella puolen on takka.
Sitten tajusin: isä oli tullut hyvästelemään.”
Lainaukset Markku Siltalan väitöskirjasta Jälleenkohtaamisia: Vainajakokemukset sekä niiden koetut vaikutukset käsityksiin elämästä ja kuolemasta. Korjaus 18. maaliskuuta kello 13.45: Korjattu väitöskirjan nimi.