Tieteen luotettavuus nojaa vertaisarviointiin, mutta siinä voi olla aukkoja – kuten peruutetut koronatutkimuksetkin osoittivat - Tiede | HS.fi
Tiede|Tutkimukset

Tieteen luotettavuus nojaa vertaisarviointiin, mutta siinä voi olla aukkoja – kuten peruutetut koronatutkimuksetkin osoittivat

Tieteellisen tiedon uskottavuuden kannalta hankalia ovat niin sanotut saalistajajulkaisut, jotka julkaisevat maksua vastaan mitä vain.

Helsingin yliopiston Kaisa-kirjastossa odottavat tiedelehdet tutkijoita – ja maallikoita yhtä lailla.

Julkaistu: 30.6. 2:00, Päivitetty 30.6. 6:18

Huhtikuussa moni media, myös Helsingin Sanomat, kertoi hyvin kiinnostavasta tutkimuksesta.

Siinä Aalto-yliopiston, Ilmatieteen laitoksen ja VTT:n tutkijat mallinsivat yskäisyn levittämien aerosolien leviämistä.

Supertietokoneella tehty näyttävä animaatio sai paljon kiinnostuneita meillä ja maailmalla.

Vähemmälle huomiolle jäi se, ettei kyse ollut varsinaisesta tutkimustuloksesta. Aallon mallinnuksen tulokset olivat alustavia. Ne tuotiin julki, vaikka tutkimus oli kesken eikä tulosta vielä vertais­arvioitu.

Se ei ollut siis varsinaisesti tutkittua tietoa siinä mielessä kuin se yleensä ymmärretään.

Valtaosa tieteellisestä tiedosta julkaistaan tieteellisissä lehdissä. Niihin päästäkseen tutkimuksen on läpäistävä kaksi porttia.

Ensinnäkin tutkimuksen pitää olla lehden mielestä tarpeeksi kiinnostava ja sopia lehden alaan.

Tiukin seula on kuuluisimmissa ja luetuimmissa tiedelehdissä, kuten Sciencessa, Naturessa ja Lancetissa. Ne hyväksyvät murto-osan tarjotuista julkaisuista.

Ensimmäisen portin voi kiertää tarjoamalla hylättyä tutkimusta toisaalle. Tarjouskierroksia voi joutua käymään useita, mutta lopulta melkein jokainen tutkimus löytää jonkin lehden.

Toinen askel, vertaisarviointi, on keskeisempi. Siinä lehti lähettää artikkelin luettavaksi useammalle saman alan tutkijalle. Heidän pitää ennen julkaisua arvioida, ovatko tutkimus ja sen johtopäätökset uskottavia ja perusteltuja. Arvioitsijat esittävät usein parannuksia tekstiin.

Vain vertaisarvioinnin läpäisseet artikkelit hyväksytään yleensä osaksi varsinaista tieteellistä keskustelua.

Vertaisarviointi on osoittautunut monin tavoin toimivaksi järjestelyksi. Aukoton se ei ole.

Vertaisarviointi perustuu pitkälti luottamukseen. Vaikka tutkimuksen mukana toimitetaan usein sen pohjana oleva data, kuten mittaus- tai kyselytulokset, eivät vertaisarvioijat tyypillisesti käy sitä läpi kovin tarkkaan, kokeiden toistamisesta puhumattakaan.

Arvioinnin päämäärä on katsoa, vastaavatko tulokset ja niistä vedetyt päätelmät toisiaan. Datan luotettavuutta ei epäillä kuin poikkeustapauksissa.

Tämä on johtanut joillain aloilla toistettavuuskriisiksi, jossa myöhemmät ryhmät eivät ole onnistuneet saamaan samoja tuloksia identtisillä kokeilla, vaikka näin tietenkin pitäisi olla.

Ilmiöön vaikuttaa toki myös se, että jo tehtyjen kokeiden toistoon on usein vaikeampi saada rahoitusta. Arvostetuimmat lehdet eivät usein kiinnostu tutkimuksista, jotka vain vahvistavat aiempia tuloksia.

Joskus jopa arvostetuimmat lehdet ovat joutuneet peruuttamaan julkaisemiaan tutkimuksia, kun niistä on paljastunut vertais­arvioinnissa huomaamatta jääneitä virheitä.

Arvostetut lääketieteen tiedelehdet Lancet ja New England Journal of Medicine joutuivat vetämään takaisin julkaisemansa koronatutkimukset. Niistä toinen oli paljon julkisuutta saanut artikkeli, jonka mukaan malarialääke lisäsi covid-19-potilaiden kuolleisuutta.

Molemmat tutkimukset perustuivat virheellisiin lukuihin tietokannassa, joka oli tutkimuksen perustana.

Turhalle kyynisyydelle ei ole tarvetta, vakuuttaa Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö Sami Syrjämäki.

”Tiedelehdessä julkaistu informaatio ei ole aina varmaa, mutta se on silti luotettavampaa kuin suunnilleen mikään muu julkaistu informaatio”, hän sanoo.

Myös ajoittain ilmenneet artikkeleiden peruutukset voidaan ymmärtää enemmän tiedelehtien laadun takeena kuin heikkoutena – tiede korjaa itseään ja tunnustaa virheensä.

Jos maallikkona haluaa pohtia, onko joku tutkimus luotettava, kannattaa ensin katsoa, onko se julkaistu vertaisarvioidussa lehdessä. Vaikka kaikki niissä julkaistu ei olekaan totta, täyttävät ne kuitenkin tieteellisen tutkimuksen tunnusmerkit.

 Satunnaisen lukijan kannalta ongelmallisia ovat niin sanotut saalistajajulkaisut.

Lisäksi voi katsoa siitä, missä lehdessä tutkimus on julkaistu. Yksittäisen tutkimuksen tasoa on mahdoton päätellä siitä lehdestä, missä se on julkaistu. Silti keskimäärin ajateltuna suurimmat löydöt lähetetään yleensä kuuluisimpiin lehtiin.

Satunnaisen lukijan kannalta ongelmallisia ovat niin sanotut saalistajajulkaisut. Niissä toimii eräänlainen akateeminen huijaustalous, jossa tiedelehdiksi itseään väittävät lehdet julkaisevat maksua vastaan mitä tahansa ja väittävät vertaisarvioivansa tutkimukset, vaikka eivät niin tee.

Jos siis vastaan tulee oudolta vaikuttava tutkimus lehdessä, josta et ole koskaan kuullutkaan, voi suuntaviivoja katsoa Tieteellisten seurain valtuuskunnan sivulta. Sen Julkaisufoorumilla on julkaisukanavaluokitus. Siinä tiedelehdet on luokiteltu neljään kategoriaan. Kategorioihin 1–3 luokitelluissa lehdissä on toimiva vertaisarviointiprosessi.

Tämä ei tarkoita, ettei nollaluokassa voitaisi julkaista hyvää tiedettä, mutta sen kohdalla alaa tuntemattoman kannattaa olla varovaisempi.

Saalistajajulkaisut eivät ole nykyisen julkaisupolitiikan ainoa huono puoli. Järjestelmä on hidas, rajoittaa tiedon saatavuutta ja on tolkuttoman kallis.

Ongelman ytimessä on maailman johtavien tiedejulkaisujen keskittyminen muutamille kustantajille. Tämä on luonut bisnesmallin, jossa tutkijat tarjoavat lehdille ilmaiseksi artikkeleita, joita heidän kollegansa vertaisarvioivat useimmiten ilman korvausta. Kustantajat myyvät näin tuotetut lehdet yli­opistoille kovaan hintaan.

”Kyseessä on maailman toiseksi paras bisnesmalli heti orjuuden jälkeen”, Syrjämäki sanoo. Tieteellisten kustantajien voittoprosentit ovat huippuluokkaa.

Tilanne myös rajoittaa tiedon saatavuutta, sillä kaupalliset lehdet eivät yleensä anna tutkijoiden laittaa niissä julkaisemiaan artikkeleita verkkoon ilmaiseksi ainakaan ilman eri korvausta.

Tämä rajoittaa tiedon leviämistä ja pakottaa yli­opistot tilaajiksi, sillä tutkijoiden pitää saada työhönsä tuorein tieto.

Osa tutkijoista yrittääkin haastaa systeemiä. Helsingin yliopiston geoinformatiikan professori Tuuli Toivonen pitää nykyjärjestelmää käsittämättömänä.

”Pitkälti julkisin varoin tuotettua tutkimusta annetaan ilmaiseksi kustantajille, jotka rajoittavat siihen pääsyä ja myyvät tulokset takaisin tutkijoille.”

Onkin syntynyt erilaisia vaihtoehtoisia toimintamalleja.

Ensimmäisiä ja kuuluisimpia on fyysikkojen ja matemaatikkojen Arxiv-verkkopalvelu, jonne tutkijat laittavat tuloksiaan kollegojen vapaasti kommentoitaviksi jo ennen vertaisarviointia.

Sittemmin Arxiv on saanut lukuisia kopioita muilla aloilla.

Toivosen mielestä avoimessa vertaisarvioinnissa olisi paljon hyviä puolia.

”Vertaisarvioinnin yhteydessä käyty keskustelu voi olla tutkimuksen parasta antia. Tuntuisi mielekkäältä, että arviointi kommentteineen olisi myös muiden luettavissa.”

Vertaisarvioituja artikkeleita voi julkaista myös kaikille lukijoille avoimissa, ilmaisissa palveluissa. Tätä sanotaan avoimen julkaisun vihreäksi linjaksi, jossa tulokset julkaistaan sekä perinteisissä lehdissä että avoimesti rinnakkaisjulkaisuina.

Julkaisemista täysin avoimissa, niin sanotuissa Open Access- lehdissä sanotaan avoimen julkaisemisen kultaiseksi linjaksi.

Siinäkin on pulmansa: nämä lehdet ovat harvoin yhtä nimekkäitä kuin perinteiset julkaisut. Toisekseen vertaisarvioitu julkaisu maksaa aina, ja lukijoille täysin maksuttomissa palveluissa maksajia ovat tutkijat.

Tiedejulkaisut voi ohittaa. Kun venäläinen matemaatikko Grigori Perelman löysi vuonna 2002 ratkaisun sata vuotta matemaatikkoja vaivanneeseen Poincarén konjektuuriin, hän julkaisi tutkimuksen vain Arxivissa.

 ”Vertaisarvioinnissa voi alallamme mennä puolikin vuotta.”

Toinen ongelma vertaisarvioiduissa julkaisuissa on hitaus.

Lääketieteessä uudet tulokset saadaan usein julki vain viikkojen viipeellä. Tieteenalasta riippuen aikaa voi kulua kuukausia, etenkin jos julkaisua joudutaan tarjoamaan useampaan lehteen. Joskus, kuten pande­mian aikana, pari viikkoa voi olla pitkä aika. Silloin on perusteltua laittaa tuloksia muiden nähtäville jo ennen vertaisarviointia.

Tämä oli syynä myös alussa mainitun aerosolimallinnuksen julkistamiseen ennen vertais­arviointia, kertoo sitä tekemässä ollut erikoistutkija Antti Hellsten Ilmatieteen laitokselta.

”Tavallisesti emme olisi tehneet niin, mutta nyt näimme, että tieto pitää saada nopeasti ulos. Vertaisarvioinnissa voi alallamme mennä puolikin vuotta.”

Tosin nyt ei mennyt. Hellsten kertoo tutkimuksen läpäisseen vertaisarvioinnin.

Helsingin yliopistossa avoimen julkaisun kysymysten kanssa työskentelevät Markku Roinila ja Juuso Ala-Kyyny huomauttavat, että vertaisarvioimattomissa tutkimuksissa on kyse ennen muuta tieteenalan sisäisestä keskustelusta. Ulkopuolisten tulkintojen kanssa pitää olla varovainen.

”Jopa toisen alan tutkijalta voi jäädä hoksaamatta jokin alan sisäinen käytäntö esimerkiksi tulosten ilmoittamisessa. Ulkopuolisten datasta tekemät johtopäätökset voivat mennä metsään.”

Kaikki haastateltavat suosittelevat maallikolle tutustumista vertaisarvioituihin julkaisuihin. Keskeiset päätelmät pyritään kertomaan niissä selkeästi.

HS pyrkii liittämään linkin alkuperäisiin tutkimuksiin uuti­soidessaan niistä verkossa.

Suomessa tehdyn tutkimuksen julkaiseminen voi parantua. Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee lakia, joka säätää tutkijoille oikeuden tallentaa lopulliset versiot julkaistuista artikkeleistaan maksuttomiin julkaisuarkistoihin julkaisun jälkeen. Oikeus olisi tiedejulkaisujen sopimusehtoja velvoittavampi, eivätkä kustantajat voisi kieltää rinnakkaisjulkaisua. Lakiesityksen odotetaan lähtevän lausuntokierrokselle syksyllä.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Auto & Tiede