Elintärkeät kanootit olivat aikoinaan nahasta ja tuohesta tehtyjä - Tiede | HS.fi

Elintärkeät kanootit olivat aikoinaan nahasta ja tuohesta tehtyjä

Kevyet ja nopeasti tehtävät kanootit olivat Pohjois-Euraasian keskeisin kulkupeli tuhansia vuosia. Sitten ne hävisivät liki jäljettömiin.

Evenkikansan edustajia kanootteineen kuvattuna väestönlaskennan yhteydessä vuonna 1927. Heimo rakensi sekä tuohella että hirven nahalla päällystettyjä kanootteja, joissa kummassakin oli samanlainen itsekantava runko.­

25.11.2020 2:00 | Päivitetty 25.11.2020 6:52

Teki Seppo Ilmarinen

teki tiedolla venettä.

Latoi purtta laulamalla

jonga satti tehnehexi.

Se ketti kulun kädellä

voitti sorvan suomuksella.

Puuttui colmia sanoa

Paras puita pannesahan.

1760-luvulla Oulun eteläpuolelta Limingasta kerätty kalevalainen runo ei nopeasti luettuna vaikuta kovin poikkeavalta. Silti runoilija ja tutkija Martti Haavio tajusi 1950-luvulla, että kyseessä oli jotain erikoista. Siinä kuvataan nahkakanootin tekoa. Sekä kesi että suomus viittaavat kalan nahkaan.

Tämä oli kiinnostavaa, sillä 1950-luvulla keskusteltiin siitä, käytettiinkö nykyisen Suomen alueella nahasta tehtyjä veneitä. Todisteiden uskottiin puuttuvan.

Oikeastaan todiste oli jo löydetty. Vuonna 1928 Lapualta Tiisteenjoen savisesta rantapenkereestä löydettiin yli 3 000 vuotta vanhan nahkaisen kanootin jäänteet. Löytö oli vain pitkälti unohdettu. Se oli dokumentoitu ainoastaan käsin kirjoitetuin muistiinpanoin, eikä sillä ollut diaarinumeroa.

Tiisteenjoen kanoottilöytö on palanen Harri Luukkasen retkeä kadonneiden kanoottien perässä. Hänen syyskuussa ilmestynyt teoksensa The Bark Canoes and Skin Boats of Northern Eurasia (Pohjois-Euraasian tuohikanootit ja nahkaveneet) on yli 15 vuoden uurastuksen tulos.

”Kevyet, tuohesta ja nahasta tehdyt kanootit olivat Pohjois-Euraasian tärkeimpiä kulkuneuvoja kymmenen vuosituhannen ajan”, Luukkanen kertoo.

”Metsästäjien elämäntyyli riippui niistä. Niillä voitiin liikkua ansalta toiselle ja kuljettaa saalista. Niiden avulla kuljettiin paikasta toiseen, kalastettiin, metsästettiin vesinisäkkäitä ja käytiin kauppaa.”

Oheinen piirros näyttää, miten tuohikanootti syntyi (klikkaa kuvaa):

Keveiden kanoottien etuihin kuului nopea valmistus. Näppärä tekijä veisti tuohikanootin päivässä tai kahdessa. Lisäksi ne olivat keveitä siirtää selässä vesistöltä toiselle.

Valmistustapa tarkoitti kuitenkin myös sitä, että hylättyinä kanootit maatuivat nopeasti. Männystä tehty vene voi säilyä tuhansia vuosia, mutta kevyt kanootti katoaa muutamassa vuosikymmenessä. Niinpä vanhimmatkin säilyneet kanootit ovat 1800-luvun alusta, jolloin ne on säilötty museoihin.

 ”Veneet ovat olleet metsästäjille äärimmäisen tärkeitä, heidän elämäntapansa keskiöissä.”

Miten tutkia veneitä, jotka saapuivat Pohjois-Euraasiaan jääkauden väistyttyä noin 10 000 vuotta sitten?

Vaikka kanootteja ei ole juuri säilynyt, puusta veistettyjä meloja on löytynyt eri puolilta Pohjois-Suomea ja Pohjois-Venäjää. Melan koosta ja rakenteesta voidaan päätellä, millaista kanoottia sillä on melottu.

Toinen lähde ovat kalliomaalaukset ja haudoista löytyneet kanootteja esittäneet taide-esineet.

Moskovan pohjoispuolelta Rjazanista, suomensukuisten heimojen asuma-alueelta, on löytynyt tuohikanoottia kuvaava saviesine Šagara-kulttuurin haudasta 4 400 vuoden takaa. Itä-Siperian uloimmasta kärjestä on löytynyt 2 000 vuoden ikäinen lasten lelu, mursunluusta veistetty kajakki.

”Veneet ovat olleet metsästäjille äärimmäisen tärkeitä, heidän elämäntapansa keskiöissä. Niinpä he ovat jättäneet niistä jälkeensä dokumentteja, joista osa on levinnyt meidän päiviimme saakka.”

Silti Luukkasen keskeisimmät lähteet ovat kirjallisia kuvauksia, joista vanhimmat ovat 1500-luvulta.

Tuossa vaiheessa kanootit olivat jo joutuneet marginaaliin. Maanviljelykseen perustuvissa yhteiskunnissa veneitä ei tarvinnut kantaa mukana, joten kestävämpi ja kookkaampi puinen vene oli usein parempi vaihtoehto.

Kanootit olivat silti yhä alkuperäiskansojen ja muiden syrjäseutujen asukkaiden käytössä. Niinpä pohjoisessa liikkuneet tutkimusmatkailijat kirjasivat niistä havaintojaan.

Kanoottien historia avaa siis ikkunan myös Pohjois-Venäjän alkuperäiskansojen maailmaan.

Keskeisimmäksi lähteeksi muodostuivat Venäjän vuonna 1724 perustetun tiedeakatemian tutkimukset ja akatemiaa edeltäneen Venäjän maantieteellisen seuran rahoittamat tutkimukset. Ne kirjoitettiin pitkälti saksaksi, koska se oli tiedeakatemian virallinen kieli vuoteen 1917 asti.

Viime vuosina julkaisut on siirretty suurelta osin verkkoon. Luukkanen kävi työhuoneellaan Herttoniemessä läpi satoja teoksia ja tuhansia sivuja etsien kuvauksia kanooteista.

”Tyypillisesti tutkijat kulkivat esimerkiksi joen sivuhaaraa ja kirjasivat kaikki vastaantulijat. Kolme tuohikanoottia, kaksi miestä ja kolme naista -tyyppisiä havaintoja kertyi paljon.”

Välillä kanootit on mitattu tai jopa piirretty, mutta suurin osa kuvauksista oli melko ylimalkaisia.

”Niistä sitten yritin päätellä, millaisesta kanootista ehkä oli kyse.”

 Paras vaihtoehto oli koivun tuohi, josta pystyi irrottamaan liki metrin levyisen yhtenäisen suikaleen.

Vaikka tietoa oli vähän, kokonaiskuvaa täydensivät muut havainnot. Samoilla jokisuistoilla käytettiin usein samantyylisiä kanootteja. Jeniseijoella kanootti oli eri mallia kuin Objoella tai Amurilla.

Oleellista oli myös se, mitä rakennustarpeita oli saatavilla. Paras vaihtoehto oli koivun tuohi, josta pystyi irrottamaan liki metrin levyisen yhtenäisen suikaleen. Koivuntuohta saattoi ommella. Kuusenjuurella tehdystä ompeleesta saatiin vesitiivis, kun saumoihin valutettiin tulikuumaa pihkaa.

Kanootin runko tehtiin tuomesta. Muista puista, kuten lehtikuusesta, tehdyt kanootit koivurajan yläpuolen tundralla piti varoen taittaa kokoon yhdestä palasta.

Tuohta oli saatavilla vain lehtipuuvyöhykkeellä. Pohjoisimmilla alueilla piti käyttää nahkaa.

Karjalassa ajanlaskun alun aikoihin kehitetty haapio, yhdestä haavan rungosta vuoltu kanootti, taas levisi satojen vuosien aikana länteen Suomeen ja Suomenlahdelle ja Volgalle kohti itää.

Metallisin työkaluin valmistettu haapio kulki siirtolaisten mukana Virosta Satakuntaan Kokemäenjoelle noin vuonna 200. Se oli tuohikanoottia selvästi painavampi, joten se soveltui paremmin vakiintuneempien asumusten yhteyteen.

Vähitellen haapiot korvasivat Suomessa tuohikanootit ja nahkaveneet.

Joskus käytetty rakennustekniikka antoi vihjeitä siitä, kuinka kehittynyttä alueen kulttuuri oli. Luukkanen päätyi jopa rakentamaan itse erään Jeniseijoen varrella asuneen heimon kanootin rungon selvittääkseen, onko rakenne mahdollinen ilman poraa. Ei ollut.

 ”Kanoottien materiaalit ja käyttötarkoitukset ovat muuttuneet, mutta niiden muodot ja mitat ovat pysyneet.”

Jo eläkkeellä oleva Luukkanen ei ole arkeologi tai kansatieteilijä vaan työskenteli tekniikan ja talouden tutkijana. Työ antoi tajua siitä, miten tekniikat ovat levinneet ja eläneet rinnakkain satoja vuosia sitten.

”Kanoottien avulla saattoi päätellä esimerkiksi, että koko Fennoskandia oli kulttuurillisesti melko yhtenäinen jo 2 000 vuotta sitten. Samanlaisia kanootteja käytettiin Norjasta Karjalaan ennen etelästä tullutta muuttoaaltoa.”

Kanoottien hahmottamista helpotti sekin, että Luukkanen on harrastanut melontaa jo yli 60 vuotta. Hän pystyi usein lyhyestä kuvauksesta päättelemään, millainen kanootti oli ja millaiseen käyttöön se oli suunniteltu.

”Kanoottien materiaalit ja käyttötarkoitukset ovat muuttuneet, mutta niiden muodot ja mitat ovat pysyneet, kun käytettävyys vaatii niiltä keveyttä.”

Avukseen Luukkanen sai Yhdysvaltojen kansallismuseota vastaavan Smithsonian-instituutin osastonjohtajan William H. Fitzhugin.

Fitzhug avasi yhteyksiä venäläisiin museoihin sekä tuki ja paranteli tekstiä. Lisäksi hän sai teoksen arvostetun Smithsonian Booksin kustantamaksi. Teos on vertaisarvioitu tieteelliseltä julkaisulta vaadittavalla tavalla.

Fitzhug kuvaa tiedotteessa kirjahanketta rankimmaksi, jossa on ollut mukana. Lähteitä oli yli tuhat kymmenellä kielellä.

Valtavasta urakasta huolimatta Luukkanen pitää työtä vasta avauksena.

”Arvioisin, että löysin noin ehkä kolmanneksen relevantista aineistosta. Suureksi avuksi olivat kollegat ympäri maailmaa. Koska maksoin työn omasta pussistani, minulla ei valitettavasti ollut budjettia käydä kiertelemässä digitoimattomia arkistoja tai museoiden kokoelmia.”

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat