TL8/2021 VÄÄRÄ VERSIO Haista havu! - Tiede | HS.fi

TL8/2021 VÄÄRÄ VERSIO Haista havu!

Suomen metsissä kuusi valtaa alaa. Pihoilla ja puistoissa on pitkään kasvatettu eksoottisia havupuita. Myös kaupan joulupuu voi olla oudon lajin edustaja, vaikkapa palsamipihta. Se hönkii ilmaan raamatullista tuoksua.

1.12.2021 11:30

Jouluaaton metsäretkellä seisahdun korkealle kalliolle. Jyrkänteen alla, kävyistä raskaassa kuusessa häärii hehkuvanvärisiä, pieniä papukaijoja.

Pikkukäpylintu irrottaa ristinokallaan kävyn ja pitelee sitä toisen jalan kynsillä. Se kiepsahtaa alemmas ja tarraa käpyyn toisellakin jalalla. Pari voimakasta siiveniskua nostaa linnun taakkoineen takaisin oksalle. Se asettaa kävyn huolellisesti oksan suuntaisesti ja avaa sitten kävyn pihkaiset piilot.

Kuusen siemenet ovat pikkukäpylinnun talvievästä. Korea sirkuttaja ja kuusi saapuivat Suomeen kuutisentuhatta vuotta sitten, kun ilmastomme viileni.

Kuusen pohjoisraja sijaitsee suunnilleen Ounastunturista Saariselälle kulkevalla linjalla. Puu saavutti sen samaan aikaan kuin länsirannikon eli noin 3000 vuotta sitten. Ajanlaskumme alussa kuusi asettui vihdoin myös Ahvenanmaalle. Eteläisimpään Ruotsiin puu ei ole ehtinyt vieläkään.

Metsäkuusen levinneisyys on kunnioitettavan laaja. Sitä kasvaa kautta Siperian ja harvakseltaan Kamtšatkan niemimaalla asti.

Kisa tammen kanssa

Kun kuusi saapui Suomeen, se kilpaili tammen kanssa samoista rehevistä kasvupaikoista. Kuusi voitti muun muassa paremman kylmänsietonsa ansiosta. Se kestää talvella tulipalopakkasia. Mutta kesällä kuusikin on arka. Pehmeät, uudet versot sietävät vain muutaman pakkasasteen.

Kuusen neulaskarike happamoittaa maata. Hapan karike ja ilmaston viileneminen entisestään lisäsivät vähitellen kuusen valtaa rehevillä mailla. Tammi sai perääntyä eteläisimmän Suomen kapealle rantakaistalle. Siellä kuusi yrittää edelleen saada jalansijaa jalopuulehdoissa.

Kuusi on luonnonpuustomme uusin tulokas. Nyt liki puolet metsistämme on kuusivaltaisia ja istutustaimista kuusta on lähes 70 prosenttia.

Mutta kun ilmasto taas lämpenee, lajin asema horjuu. Viileitten seutujen puuta vaivaavat jo nyt monet taudit ja tuholaiset. Ankarat myrskyt katkovat ja kaatavat roudattoman maan kuusia. Kesän pitkät kuivuusjaksot näännyttävät niitä. Kauriit syövät taimia.

Tulevina vuosikymmeninä tammi vallannee alaa Etelä- ja Keski-Suomessa. Etelässä valtapuuksi pyrkii myös pyökki, jonka lähin luontainen levinneisyys ulottuu nyt Etelä-Ruotsiin.

Havuista hunajaa

”Oi kuusipuu, oi kuusipuu ja lehväs uskolliset”, runoili uskonnonopettaja Matti Pesonen, kun suomensi vanhan O Tannenbaum -kansanlaulun, oodin saksanpihdalle.

Pihtoja (Abies) ja kuusia (Picea) on lukuisia eri lajeja ja muotoja, joista toiset ovat jalostuksen tulosta ja toiset luonnon muovaamia. Luonnosta etsitään muun muassa geneettisesti kapeakasvuisia muotokuusia. Ne mahtuvat kaupunkien niukka-alaisille viherkaistoille. Kartiokuusi ja pöytäkuusi sopivat koristeiksi.

Pihtoja kutsuttiin ennen jalokuusiksi. Suomen luonnossa niitä ei kasva, mutta lähes pariakymmentä lajia on istutettu pihoille, puistoihin ja hautausmaille. Tuuheat, tasamuotoiset pihdat ovat suosittuja joulupuita. Niitä viljellään varsinkin Tanskassa, mutta myös meillä.

Suosituin joulukuusipeltojen puu on kaukasianpihta, joka ei tahdo menestyä Suomessa. Keski-Euroopan taloudellisesti tärkeimmän pihdan tieteellinen nimi– Abies nordmanniana – viittaa suomalaiseen luonnontutkijaan.

Helsingin yliopiston eläin- ja kasvitieteen professori Aleksander von Nordmann löysi puun Kaukasukselta vuonna 1836. Lajin määritti ja nimesi hänen ystävänsä, Etelä-Venäjän maatalouden ylitarkastaja, suomalainen Christian Steven.

Keski-Euroopassa pihtojen lähistöllä tarhataan mielellään mehiläisiä. Tannenhonig on kaikkein arvostetuinta hunajaa. Kirvat imevät havunestettä, joka sitten helmeilee sokerina pikku ötököiden peräpäästä. Mehiläiset keräävät tätä hyvää ja valmistavat siitä toukilleen tummaa, aromikasta mesikastehunajaa. Suomessa puhutaan metsähunajasta.

Soitinpuuksi alppikuusta

Puistojen ja pihojen pihdat on melko helppo erottaa kuusista. Kuusen runko on karhean hilseilevä, pihdan sileä, vanhana vähän uurteinen ja kurttuinen.

Pihdan vihreät kävyt sojottavat taivasta kohti kuin kynttilät. Kun käpy kypsyy, suomut putoavat siementen mukana.

Kävynrangat saattavat nököttää oksistossa vielä jonkin aikaa.

Monet pihdat ja muutamat kuuset hohtavat hienoa hopeaa.

Väri tulee neulasia peittävästä vahasta ja alapinnan vaaleista ilmaraoista. Ne ryhmittyvät neulasissa eri tavoin eri lajeilla, joten niitä voi käyttää apuna lajinmäärityksessä. Rakojen kautta puu ottaa ilmasta hiilidioksidia, luovuttaa happea ja haihduttaa vettä. Kylmänä vuodenaikana, kun vedestä on pulaa, vaha sulkee raot ja yhteyttäminen keskeytyy.

Serbiankuusi on luonnossa huippuharvinaisuus, jota esiintyy vain pienellä pirstaleella.

Kuusen neulaset voivat pysyä puussa jopa liki kymmenen vuotta, männyn kahdesta viiteen vuotta.

Lehtipuihin verrattuna havupuilla on iso etu: ne ovat heti valmiita yhteyttämään, kun lämpö keväällä nousee.

Myös hopeansävyistä serbiankuusta kasvatetaan joulupuuksi. Se on tasaisen kapeakasvuinen, ja oksien latvat nousevat hauskasti ylöspäin. Serbiankuusi kestää metsäkuusta paremmin likaista ilmaa, siksikin sitä suositaan puistoissa ja pihoissa.

Luonnossa serbiankuusi on huippuharvinaisuus. Se kasvaa alkuperäisenä Dinaarisilla Alpeilla Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan rajalla muutamilla kymmenillä hehtaareilla.

Ennen jääkausien aikaa serbiankuusi oli yleinen Itämeren rannikolle asti. Sitä esiintyi myös Pohjois-Amerikassa. Se risteytyykin vaivatta Alaskan sitkankuusen kanssa. Taimitarhat saattavat myydä serbiankuusen nimellä tällaisia risteymiä.

Suomeen on istutettu myös sitkankuusta, joka on kotiseudullaan Alaskassa metsien valtalaji ja kasvaa jättiläismäisiin mittoihin. Se on maailman kuusilajeista suurin ja metsätaloudelle yksi merkittävimmistä puista.

Soitinrakentajat saattavat tarkoittaa niin sitkan- kuin serbiankuusta, kun puhuvat arvostavasti alppikuusesta. Sitä tarvitaan muun muassa viulun, kitaran ja kanteleen kansiin. Kenties mikä tahansa vuoristossa hitaasti kasvava, tiukkasyinen kuusilaji on parasta soitinpuuta. Omalla metsäkuusellammekin on hieno sointi.

Muistoja tsaarien ajalta

Pohjois-Venäjällä tavataan niin tavallista kuusta kuin sen alalajia, kapoista siperiankuusta. Hoikka puu sietää jopa monen tonnin tykkylumen painon.

Jäämeren läheisyys lämmittää Kuolan niemimaata. Siellä kuusi on pohjoisen metsänrajan puu, kuten tunturikoivu Fennoskandiassa.

Lisäksi Pohjois-Venäjällä kasvaa erilaisia pihtoja ja lehtikuusia (Larix). Siperiassa metsänrajan muodostavat sikäläiset, karaistuneet lehtikuuset.

Sosiaalityön uranuurtajan Aurora Karamzinin aikaan 1800-luvulla Träskändan kartanon maille Espooseen istutettiin siperianlehtikuusta ja siperianpihtaa. Suoraryhtisiä, suuriksi kasvavia puita hankittiin koristamaan muun muassa Mustion ja Herttoniemen kartanoita sekä monia pappiloita. Aulanko sai lehtikuusilla reunustettuja paraatikujia.

Suomessa molemmat Siperian puut yleistyivät pihoilla ja puistoissa tsaarien aikaan, jolloin maan tärkein taimitarha oli Pietarissa. Sieltä saatiin myös tsaarinpoppelin ja sembramännyn taimia. Kaikkia neljää lajia istutettiin erityisesti rautatiepuistoihin. Muualla läntisessä Euroopassa näitä Venäjän puita ei näy. Suomen vanhat kulttuuriympäristöt ovatkin tässä mielessä ainutlaatuisia.

Saimaan kanavalla kasvatettiin siperianlehtikuusta laivojen raaka-aineiksi. Turussakin ehkä oli tällainen varanto laivatelakalla, joka perustettiin Aurajokisuulle 1700-luvun lopulla. Telakkahistorian jäljet hävitettiin, kun kapealle rantavyöhykkeelle rakennettiin kerrostaloja. Rytäkässä raivattiin niin kalliot kuin ikivanhat, ylväät lehtikuuset.

Ne saattoivat olla myös terveisiä Amurinmaalta. Turusta lähti vuonna 1868 Tyynenmeren tuntumaan joukko toiveikkaita tyhjätaskuja. Tarkoitus oli perustaa ihanneyhdyskunta Venäjän valtion lahjoittamalle maalle.

Hanke epäonnistui, moni palasi kotiin. Kenties tuomisina oli sikäläisen dahurianlehtikuusen pikku käpyjä. Tämä puu viihtyy varsinkin rannikollamme.

Kun hypistelee valkokuusen neulasia, aistii aavistuksen mustaherukkaa.

Dahurianlehtikuusta ovat maapallon pohjoisimmat metsät Taimyrin niemimaalla, joka työntyy Jäämereen Jenisei- ja Lenajokien tuntumassa.

Tuoksuvia lajeja Amerikasta

Myös Pohjois-Amerikassa kasvaa lehtikuusia. Kosteilla mailla viihtyvää lännenlehtikuusta on meilläkin. Alaskassa ja Kanadassa pohjoisella metsänrajalla sinnittelevät valkokuusi ja palsamipihta. Molemmat ovat Suomessa suosittuja piha- ja puistopuita.

Palsamipihdan voi tunnistaa hieraisemalla neulasia sormien välissä. Täyteläinen ja lämmin tuoksu on taivaallinen. Kun murskaa valkokuusen sini- tai harmaanvihreitä neulasia, aistii aavistuksen mustaherukkaa.

Kirkkomailla on paljon mahtavia, eksoottisia havupuita. Monet niistä ovat muistoja 1800-luvun lopulta, jolloin hautausmaita ryhdyttiin hoitamaan puistoina.

Vanhoilla omakotialueilla on erityisen paljon komeita kuusia ja pihtoja. Puutarhalehdet neuvoivat 1950-luvulla istuttamaan omakotitonttien kaunistukseksi palsamipihtaa ja siperianpihtaa – jotka muuten risteytyvät helposti keskenään. Siperianpihdan tunnistaa jo kaukaa kapeasta latvasta, joita on usein kaksi.

Myös okakuusen hopeakuusimuotoa suosittiin 1950-luvulla. Tämä eteläisten Kalliovuorten puu on erityisen myrskynkestävä.

Suomen Dendrologian seuran Baltian-matka päätyi kerran yksinäisen, tuuhean jättiläiskuusen alle. Me puuvartisten kasvien tutkijat ja harrastajat saimme kuulla tarinan:

Virosta lähti retkikunta keräämään siemeniä Pohjois-Amerikasta. Saalis välivarastoitiin New Yorkiin. Ennen kotiinpaluuta varasto paloi. Ainoa anti matkalta oli erään miehen taskuun unohtunut käpy. Sen siemenestä kasvoi tämä douglaskuusi.

Kiersin taannoin samanmoista mahtipuuta Turun Brinkhallin kartanopuistossa etsimässä käpyjä. Puutarhaneuvos Pentti Alangon mukaan niissä piilottelee hiiriä! Jokaisen käpysuomun alta pilkistää häntä ja takajalat.

Oikeastaan douglaskuusi ei kuulu kuusiin. Siitä valmistettua puutavaraa kutsutaan oregonmännyksi. Mutta mäntykään se ei ole vaan Pseudotsuga-suvun puu. Se on yksi maailman merkittävimmistä sahapuulajeista.

Douglaskuusi on pidetty yksittäispuu. Ruotsissa ja vähän meilläkin sitä on koemielessä istutettu metsäpuuksi. Englannissa komeaa kaksikkoa, lännendouglaskuusta ja sitkankuusta, on kasvatettu jo parisataa vuotta.

Pohjois-Amerikan viljelymetsissä kasvaa valkokuusta ja Tsuga-suvun lännenhemlokkia. Suomen puistoissa sirojen hemlokkien ryhmiä on siellä täällä. Pikku neulaset ovat silkinpehmeitä, ja jo nuoressa puussa näkee tiivissuomuisia miniatyyrikäpyjä.

Douglaskuusen kävyissä näyttää piileksivän hiiriä: suomujen alta pistää esiin häntä ja jalat.

Punainen suojelee käpyjä

Laulu tulipunaisesta kukasta on Johannes Linnankosken lyyrinen Don Juan -mukaelma vuodelta 1904. Se sai oitis maailmanmaineen.

Balladin alussa sankari Olavi kaataa metsässä kuusia. Hän taittaa puun latvasta tulipunaisen kukkatertun ja kysyy ensirakkaudeltaan : ”Etkö ottaisi tätä – muistoksi, että olet käynyt Tapion linnassa?”

Nuoret kävyt hehkuvat punaisina Linnankosken koottujen teosten kannessa vuodelta 1916. Käpy oli jugend-tyylin rakastama koristeaihe. Metsäkuusen verson kärkeen muodostuu ihastuttava emikukinto: pehmeä, pysty ja punainen. Kalpea hedekukinto on vaatimaton. Sen siitepöly pöllähtelee tuulen mukana.

Euroopanlehtikuusen karmiininpunaiset kävynaihiot loistavat puussa silloin, kun oksien kirkkaanvihreät neulaskimput ovat vielä supussa.

Miksi kuusten ja lehtikuusten emikukinnot ovat niin upeita? Tuultahan ei voi houkuttaa tykö.

Punainen antosyaani suojelee valoon kurottavia kuusenkukkia sekä kehittyviä siemenaiheita ja niiden perintöainesta kevätauringon ankaralta ultraviolettisäteilyltä, selittää kasvifysiologian professori Kurt Fagerstedt.

Polttavan punaiset marjakuusen (Taxus) surkastuneet kävyt ovat tappavan myrkyllisiä, mutta jotkin linnut syövät näiden ”marjojen” sisältämiä siemeniä. Japaninmarjakuusta suositaan nykyisin pihoissa jopa aitapuuna.

Kuusiaidoilla on pitkä historia

Monet omakotialueiden aidat ovat tuijaa (Thuja). Tuontitaimet ovat halpoja, nopeakasvuisia – ja myrkyllisiä.

Turvallinen aitapuu on tavallinen metsäkuusi. Hyvin leikattu kuusiaita on nopeakasvuinen, komeudessaan vertaansa vailla ja osa maamme kulttuurihistoriaa.

Hoidetut kuusiaidat antavat yksityisyyttä ja suojaa tuulilta. Tämän ymmärsi Eleonora Pöyhönen, joka perusti Haapavedelle 1800-luvun lopulla kasvitarha- ja keittokoulun. Hän ympäröi kuusilla Suvitarhansa, missä hänellä oli sänky. Pyhäjoen puhurit eivät häirinneet ruustinnan lepohetkiä.

Suomalainen kuusiaitojen perinne juontuu Turun akatemian ajoilta. Aurajokirantaan perustettiin 1700-luvulla kasvitieteellinen puutarha, joka aidattiin kuusin. Kartanoiden hedelmätarhat suojattiin kuusiaidoin.

Ruotsalainen, Suomeen asettunut puutarhasuunnittelija Svante Olsson ja hänen poikansa Paul piirsivät Naantalin Kultarantaan pienois-Versailles’n, muotopuutarhan ja pitkät kuusiaidat vuonna 1915.

H. A. Bush tuli Ruotsista Gustaf Mauritz Armfeltin tilanhoitajaksi 1700-luvun lopulla. Hän ehdotti, että Joensuun kartanolta Halikon kirkolle johtavan pitkän koivukujanteen päätteeksi istutetaan kuusi paria kuusia, ”noita Suomen sypressejä.”

Kokeiluja jo 160 vuotta sitten

”Vaikkakin täysin aiheellisesti oletamme, että ensimmäisessä metsänkylvössä, jonka Kalevalan mukaan Sampsa Pellervoinen aikoinaan suoritti Suomessa, puulajin valinta oli oikea, ja että metsämme määräämättömän ajan säilyttävät nykyisen luonteensa, on pidettävä oikeana, että meidänkin maassamme toimitetaan vieraiden puulajien kotiuttamisyrityksiä.”

Näin kirjoitti vuonna 1860 Suomen metsänhoidon isä, A. G. Blomqvist. Hän viittaa kruununmetsien hoidon sääntöön, joka kehottaa kokeilemaan vieraita puulajeja. Jo tuolloin tavoite oli kasvattaa tuottoisia metsiä. Blomqvist sai Saksasta lehtikuusen siemeniä. Ne kylvettiin 1860-luvulla Evon metsäopistolle.

Siperianlehtikuuseen hän ihastui Karjalankannakselle vuonna 1738 perustetussa Raivolan metsässä: ”–– sitä syyllä voidaan pitää suomalaisena puulajina”.

1800-luvulla kruununmetsien hoidon ohjesääntö kehotti kokeilemaan vieraita puulajeja.

Blomqvist istututti Evolle lukuisia vieraspuulajeja. Sembramänty tuli ohjelmaan suurten nälkävuosien jälkeen, sillä sen muhkeat siemenet ovat ravitsevia. Mutta karja turmeli sembramäntyjä ja muiden ulkomaisten lajien taimikoita. Torpparien lehmät kulkivat vapaasti lähimetsissä, eivätkä aidat aina pidätelleet laiduntajia.

1900-luvulla vieraiden lajien koealoja ja puulajipuistoja perustettiin eri puolille Suomea. Arboretumeista maineikkain ja vanhin, Mustila, sijaitsee Elimäellä. Sen pani alulle valtioneuvos A. M. Tigerstedt vuonna 1902. Paikka tunnetaan etenkin eksoottisista havumetsiköistään. Niissä on yli sata lajia.

Kuuset ovat jättiläisiä

Mustilan jykevistä douglaskuusista suurin yltää 43 metriin. Suomen korkein havupuu on yli 47-metrinen euroopanlehtikuusi Punkaharjulla. Siellä kasvaa myös 44,5 metriä hipova siperianlehtikuusi, nykynimeltään arkangelinlehtikuusi.

Padasjoen Vesijaon luonnonpuiston metsäkuusen pituudeksi on vastikään mitattu 45 metriä!

Douglaskuusta viljellään intensiivisesti monissa Euroopan maissa. Se saattaisi sopia Suomeenkin, jos alkuperärotu valitaan oikein. Lajia tosin kiusaavat esimerkiksi kirvat ja sienitaudit.

Näistä kärsii toinenkin Amerikan-tulokas, Tyynenmeren rantojen sitkankuusi. Se on kuusista kookkain: se voi kasvaa lähes satametriseksi ja liki tuhatvuotiaaksi. Laji kestää lämpötilan nousua. Esimerkiksi Islannissa sitä pidetään tulevaisuuden puuna.

Tätä nykyä Suomessa yleisimmin viljelty ulkomainen puulaji on arkangelinlehtikuusi. Douglaskuusta viljellään jonkin verran, samoin mustakuusta ja kontortamäntyä, jotka nekin ovat Pohjois-Amerikasta.

Yhteensä vieraita puulajeja on metsissämme vain muutamia kymmeniä hehtaareja. Ilmastonmuutoksen edetessä ja tautitilanteen huonontuessa niiden eduista on taas alettu keskustella. Vielä asiantuntijat eivät suosittele istuttamaan eksoottisia puita metsiin.

Mustakuusta kasvatetaan joulupuuksi. Ensi jouluna oman kodin koristusta kannattaa tarkastella lähemmin. Onko se rakas metsäkuusi, mustakuusi vai vienosti mustaherukkainen valkokuusi? Entä kaukasianpihta, saksanpihta tai raamatullisen tuoksuinen palsamipihta?

Riitta Vauras

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja puiden ystävä.

Lisää tietoa:

Henry Väre (toim.): Suomen puu- ja pensaskasvio. Dendrologian seura 2021.

Aulikki Kauppila (toim.): Vihreät jättiläiset, Suomen suurimmat puut. Metsäkustannus 2021.

Aikakauslehti Sorbifolia, Suomen Dendrologian seuran jäsenjulkaisu.

Maunu Häyrynen (toim.): Hortus Fennicus – Suomen puutarhataide. Viherympäristöliittö & Suomen Puutarhataiteen seura 2001.

Havupuiden kimpussa häärii nunnia ja kirjaajia

Kaikilla mäntykasveilla (joihin kuusetkin kuuluvat) on kumppaneinaan sieniä, joiden avulla ne saavat maasta vettä ja ravinteita. Vastalahjaksi sienet ottavat puilta ja pensailta rutkasti sokereita. Esimerkiksi himoittu kuusenherkkutatti on tällainen kuusen juurisieni.

Lahottajasienet saavat kasvuvoimansa kuolleesta eloperäisestä aineksesta. Lahottajat, kuten mesisieni, voivat käydä myös terveiden puiden kimppuun jonkin vauriokohdan kautta. Kuusi yrittää suojautua valuttamalla haavoihinsa pihkaa.

Ilmaston lämpeneminen on tuonut roudattomia talvia. Sen ja juuria vaurioittavien kesähakkuiden myötä Etelä-Suomen talousmetsien vitsaukseksi on tullut kuusen ja männyn juurikääpien aiheuttama tyvilaho. Tauti etenee pohjoiseen.

Myös kovakuoriaistuhojen ennustetaan moninkertaistuvan lähivuosina. Kuusikko, joka on perustettu liian kuivaan ja karuun maahan, altistuu herkästi kirjanpainajakuoriaisille. Niiden toukat aterioivat kaarnan alla, mistä muodostuu kuvioita nääntyvän puun rungolle. Lopulta puut kuivuu pystyyn.

Suomen yleisin kaarnakuoriainen on kuusentähtikirjaaja.

Havununnan toukat nauttivat neulasia. Yöperhonen on paha tuholainen Euroopan metsissä, joissa se on runsastunut räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Suomessa kannat alkoivat kasvaa 1990-luvulla. Havununna tekee tuhojaan lounaisen Suomen varttuneissa kuusikoissa ja myös männiköissä. Niitä lentelee jo Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossa asti.

Hyönteiset ja sienet pilaavat etenkin yksipuolisia talousmetsiä. Sekametsiä nämä taudit eivät niinkään vaivaa. Suomessa, Euroopan metsäisimmässä maassa, sekametsiä on vain vajaat 15 prosenttia. Nykyisin metsäomistajia kannustetaankin suosimaan sekametsiä, missä myös kuusella on paikkansa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat