Ihmisessä lymyää yhä geenejä, jotka voisivat kasvattaa vaikka täydellisen turkin

Geneetikot tutkivat 62 karvattoman nisäkkään geenejä ja niiden säätelyalueita. Evoluutio ”keksi” karvattomuuden monta kertaa.

Karvoitus vaihtelee ihmisen geenien mukaan. Karvankasvua tuottavia geenejä on yhä perimässämme, mutta osa niistä on sammutetuin lyhdyin.

26.1. 2:00 | Päivitetty 26.1. 7:02

Karvoitus peittää esimerkiksi hiiren, hevosen ja simpanssin ihoa runsaana.

Ihmisellä karvoitusta on harvakseltaan. Miksi?

Jos ihmisen karvoitusta tuottavat geenit toimisivat yhä, eivätkä olisi sammuneita, voisi koko vartalomme peittyä karvoihin.

Ihmisen evoluutio on kuitenkin vienyt meitä toiseen suuntaan.

Geneetikot ovat nyt etsineet ja tutkineet ihmisen ja kymmenien nisäkkäiden perimistä karvoitusta tuottavia geenejä, geenimuunnelmia ja niiden säätelyalueita.

Pittsburghin yliopiston geneetikko Armanda Kowalczyk etsi ja selvitti ryhmänsä kanssa 62 eri nisäkkään geenejä. Ryhmä tutki lähes 20 000 geeniä ja 350 000 geenien säätelyaluetta.

Geneetikot tutkivat vähäkarvaisia nisäkkäitä, kuten sikoja, norsuja ja mursuja. Yhtä lailla tutkittiin myös vedessä elävien delfiinien ja mursujen perimää.

Geneetikot löysivätkin kaikkien näiden nisäkkäiden perimästä säätelyalueita, jotka ovat välttämättömiä karvojen ja hiusten tuottamisessa.

Geneetikot havaitsivat, että karvattomilla nisäkkäillä on kertynyt mutaatioita samojen geenien ryhmiin.

Löydetyt perimän säätelyalueet vaikuttavat yleensä eläimen karvojen kasvuun. Ne ohjaavat, milloin ja missä tietyt geenit käynnistyvät ja kuinka paljon karvaa valmistuu.

Karvattomuus tarjosi viilennystä esimerkiksi savannin oloissa.

Karvattomuus on kehittynyt ainakin yhdeksän eri kertaa evoluution eri haarautuvilla oksilla ja eri aikoina.

Sarvikuonot, delfiinit ja muut karvattomat nisäkkäät pääsivät irti turkistaan ja hiuksistaan, kun luonnonvalinta suosi niiden karvattomuutta, sanoo geneetikko Nathan Clark, joka myös tutki karvojen lähtöä Pittsburghin yliopistossa

Karvoja kasvaa ihomme pinnalla suhteellisen vähän ja ne ovat lyhyitä ja hentoja. Kuulumme nisäkkäissä siis "karvattomien" luokkaan.

Ihminen on myös ajautunut karvattomaksi evoluutiossa. Karvattomuus tarjosi viilennystä esimerkiksi savannin oloissa.

Se oli ihmisen esivanhemmilla keino edistää elimistön lämmönsäätelyä. Toinen karvattomuuden etu oli päästä eroon loisista.

Myös norsut pysyvät ilman karvoja viileinä kuumassa ilmastossa.

Karvattomuuteen on toki monia eri syitä. Delfiinit ja mursut liukuvat vedessä paljon helpommin iho paljaana, tutkijat toteavat Science Alert-verkkosivulla.

Ihmisessä ”karvageenit” koodaavat muun muassa proteiini keratiinia. Se on sarveisainetta, käytännössä kuitumaisia ja säikeisiä proteiineja.

Meillä on silti geenejä, jotka voivat yhä tuottaa karvojen kasvua. Näiden geenien säätelyalueet ovat nyt pois päältä.

Karvattomien geenien hakuun geneetikot kehittivät laskennallisia menetelmiä, joiden avulla geenejä ja niiden säätelyalueita pystyi vertailemaan kerralla.

Kaikkia geenien vaikutusta ei vielä tunneta. Kowalczyk kuitenkin otaksuu, että niillä on roolinsa hiusten ja karvojen kasvussa ja uusiutumisessa.

GENEETIKKOJEN menetelmä oli etsiä geenejä ja säätelyalueita, jotka olivat muuttuneet nopeammin karvattomilla kuin karvaisilla eläimillä.

Jos evoluutiossa on paineita menettää karvoja ja hiuksia, niitä koodaavista geeneistä tulee vähemmän tärkeitä.

Menetelmä tunnisti jo tunnettujen hius- ja karvageenien lisäksi joukon geenejä, joiden osuutta karvoituksen kehitykseen ei ole aiemmin tiedetty.

Se osoitti, että geneetikkojen keino etsiä karvoitukseen liittyviä geenejä toimii, Clark selittää.

Karvattomuuden geenien tuntemus voisi johtaa hoitoihin, joilla ehkäistään hiusten lähtöä. Hiukset voivat irrota luonnostaan mutta myös esimerkiksi syöpähoidoissa.

Clark ryhmineen etsii nyt saman menetelmän avulla sellaisia geneettisiä alueita, joilla voi ehkäistä syövän syntyä.

Tutkimuksen julkaisi tiedelehti eLife.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat