Mehiläinen näyttää suunnistavan kuin lentokoneiden lentäjät vielä 1920-luvulla. Mehiläinen etsii maastosta jatkuvia, viivamaisia maamerkkejä.
Mehiläiset muistavat uudessa ympäristössä mettä etsiessään, millaisia maamerkkejä niiden oman pesän lähellä on.
Erityisesti mehiläiset pystyvät muistamaan viivamaisia reittejä, siis teitä, kanavia rautateitä, peltojen reunoja tai merkittyjä rajoja.
Jos mehiläinen uhkaa ajautua kauas pesästään, se etsii maastosta jatkuvia, viivamaisia kohteita. Niiden antamien vinkkien perusteella se löytää kotipesän.
Menetelmä on tuttu myös varhaisille piloteille.
He tunnistivat maastoa teiden ja rautateiden perusteella. Monesti lentäjiltä puuttuivat kunnolliset kartat.
Radiosuunnistus yleistyi lentämisessä vasta 1930-luvulla. Satelliittipaikannus, Suomessa lähinnä gps, alkoi yleistyä arkisessa käytössä vasta 2000-luvulla.
”Mehiläiset tunnistavat myös melko varmasti maapallon magneettikentän muutoksia.
Mehiläiset ovat toki hyviä suunnistajia muutenkin.
Ne osaavat suunnistaa esimerkiksi hajun, Auringon paikan ja pystyssä sojottavien maamerkkien avulla.
Mehiläiset tunnistavat myös melko varmasti maapallon magneettikentän muutoksia, koska se on eläimillä uusien tutkimusten mukaan aika yleinen taito, ”kuudes aisti”.
Mehiläisten seurannasta julkaisi tutkimuksen tiedelehti Frontiers in Behavioral Neurosciences. Tutkimuksesta julkaistiin myös tiedote.
Hyönteistutkijat seurasivat mehiläisten lentoreittejä kesinä 2010 ja 2011 Saksassa lähellä Klein Lübenin kylää. Se on Brandenburgin osavaltion alueella Berliinin lähellä.
Neurobiologi Randolf Menzel otti kollegoineen tutkimuskäyttöön 50 mehiläistä. Menzel on emeritusprofessori Berliinin vapaassa yliopistossa.
Mehiläisiä koottiin viidestä eri pesästä. Tutkijat kiinnittivät mehiläisten selkään pienen transponderin eli signaalilähettimen, joka painoi vain gramman sadasosia.
Sitten tutkijat vapauttivat mehiläiset etsimään mettä alueella, joka oli niin kaukana niiden vanhasta pesästä, että alue ei voinut olla tuttu mehiläisille.
Testialueen keskellä oli tutka, joka havaitsi mehiläisten liikkeet lähettimien avulla avulla aina 900 metrin päähän.
Testialue oli jaettu sata kertaa sadan metrin lohkoihin. Menzel tutki ryhmineen lentojen suuntia ja taajuutta.
Kun mehiläiset joutuvat uudelle alueelle, ne lentävät ensiksi tukikohdastaan kartoituslentoja eli silmukkamaisia lentoja eri suuntiin ja eri etäisyyksille.
Tukikohtana oli se paikka, josta mehiläiset vapautettiin lennoille. Mehiläisen lentokorkeus ulottui maan pinnan läheltä aina yhdeksään metriin.
Mehiläisten lentorataa seurattiin jaksoina, jotka vaihtelivat 20 minuutista aina kolmeen tuntiin.
Tutkijat loivat koemaaston viiden eri pesän ympäristön mukaan.
Koealueen A ja B seutu muistutti kotipesän seutua kastelukanavineen. Lentoalue pesien D ja E ympärillä poikkesi kotipesistä. Alue C:n ympäristö oli näiden väliltä. Kaikista maisemista puuttuivat pystysuorat maamerkit.
Joskus mehiläisten lennot poikkesivat suuresti tavallisista lennoista. Tutkijat päättelivät, että mehiläiset eivät silloin lentäneet satunnaisesti meden hakuun.
Laskelmat osoittivat, että mehiläiset lensivät usein kastelukanavien vierustaa. Ne jatkoivat näitä tutkimuslentoja silloinkin, kun ne olivat jo yli 30 metrin päässä kanavista.
Sen kauempaa mehiläiset eivät voi enää nähdä maisemia. Se tarkoitti, että mehiläiset olivat jo painaneet uusia maamerkkejä muistiinsa.
Mehiläiset ehkä etsivät ja seuraavat tällä tapaa uuden pesän seudun maisemia. Ne etsivät samankaltaisuuksia ja eroja niihin muistikuviin, joita niillä on vanhan pesän seudusta.
Tutkijat osoittivat laskennallisesti, että viivamaiset kastelukanavat koealueilla A ja B antoivat mehiläisille tarkinta informaatiota maastosta.
Menzelin mukaan mehiläiset yrittävät liittää uusia maisemia muistiin kotipesän maisemista. Maiseman ilmakuva on muistissa karttamainen.
Nähtävästi muutkin lentävät eläimet, kuten lepakot ja linnut, käyttävät viivamaisia maamerkkejä suunnistukseen.
Oikaisu 13. maaliskuuta kello 15.30: Jutussa mainittiin, että lähetin painoi hieman yli gramman. Oikein on gramman sadasosia.