Sierra Leone hokee anteeksiantamisen mantraa - Ulkomaat | HS.fi

Sierra Leone hokee anteeksiantamisen mantraa

13.4.2002 3:00

GRAFTON/FREETOWN.

Pessy Murrah oli vasta kymmenen, kun sota tunkeutui hänen elämäänsä.

Sinä tammikuisena aamuna kolme vuotta sitten kaikki kävi kovin nopeasti. Sierra Leonen hallitusta vastaan taistelleet RUF-sissit olivat hyökänneet Pessyn kotikylään. Pian he olivat myös Pessyn kotona, ottivat hänen äitinsä kiinni ja tappoivat. Sitten he polttivat perheen kodin ja yhden Pessyn siskoista sen mukana. Tavallinen tarina länsiafrikkalaisessa Sierra Leonessa, jota erityisen raaka sisällissota ravisteli kokonaisen vuosikymmenen ajan. Kymmenvuotiaan tytön helvetti ei loppunut tuohon tammikuiseen aamuun. Sissit jättivät rauhaan neljä pienempää sisarusta, Pessyä ei. He veivät tytön mukanaan tukikohtaansa, jossa hänestä tuli 12-, 16- ja 20-vuotiaiden taistelijoiden pyykkiä pesevä kotiorja. "Kolme kertaa yritin paeta, mutta he saivat minut aina kiinni. Jokaisena kertana he raiskasivat minut. Yksi ampui aina takanani pelotukseksi ja kaksi muuta tulivat takaapäin." Pessy elää tapahtumia yhä etenkin öisissä painajaisissaan. Reaaliajassa vankeus loppui kaksi ja puoli vuotta sitten, kun sissit jättivät Pessyn tukikohtaansa paetessaan armeijan hyökkäystä. Pessy Murrah , kuten koko Sierra Leone, kohtaa menneisyytensä joka päivä. Suomen kokoinen kansakunta kantaa satojentuhansien ihmisten traumojen kollektiivista taakkaa. Nyt kun sota on ohi, pitäisi jatkaa eteenpäin. Jotta se olisi mahdollista, täytyy käsitellä myös menneisyyden haamuja. Kansainvälisellä yhteisöllä onkin Sierra Leonen suhteen kunnianhimoiset suunnitelmat: perusteilla on niin sotarikostuomioistuin kuin totuuskomissio. Vielä ei kuitenkaan ole niiden aika, sillä molemmilta puuttuu yhä rahoitus. Niinpä Sierra Leone on joutunut etsimään omia selviytymiskeinoja. Koko maa on itse asiassa yhtä suurta valistuskampanjaa, jonka viesti on anteeksianto. Anteeksiantamisesta on tullut suorastaan mantra, pyhä sana, jota hokemalla maa yrittää päästä väkivaltaisen vuosikymmenensä yli. Anteeksiantamista opetellaan myös Graftonin pakolaisleirillä, 13-vuotiaan Pessy Murrahin nykyisessä asuinpaikassa. Menneisyyden käsittely täytyy aloittaa perusasioista. Jo raiskatuksi tuleminen on afrikkalaisessa yhteiskunnassa suuri häpeä. Pessyn luokalla suuri osa tytöistä on raiskattu. "Kerromme tytöille, etteivät raiskaukset olleet heidän vikansa, etteivät he voineet tehdä mitään. Muille leiriläisille opetamme, ettei tyttöjä pidä osoittaa sormella", sanoo sosiaalityöntekijänä leirillä työskentelevä Tampa Bockarie, pakolainen itsekin. Bockarie uskoo, että ihmiset saadaan jatkamaan eteenpäin yksinkertaisin menetelmin. "Sanomme leiriläisille, että koska heitä ei ole tapettu, heillä on toivoa. Sanomme uhreille, että heidän täytyy antaa anteeksi", opettajasta terapeutiksi ryhtynyt mies toteaa. Pessy toistaakin kuuliaisesti sen, mitä hän on oppinut. Hän ei enää häpeä menneisyyttään ja vakuuttaa antaneensa raiskaajilleen anteeksi. Sen jälkeen hän vaikenee hetkeksi. "Tunnen yhä vihaa heitä kohtaan. Tunnen yhä vihaa äitini ja itseni vuoksi." Sanat tulevat Pessyn suusta ikään kuin ne olisivat kiellettyjä tunteita. Eikö viha kuitenkin ole tervettä? Eikö paljon kauheampaa olisi, jos kaiken tappamisen, raiskauksien ja silpomisten jälkeen ei tuntisi edes vihaa? Sellaiset ajatukset valtaavat pään, kun on tavannut Mustapha Mansareyn. Mansareyn elämä muuttui huhtikuussa neljä vuotta sitten, kun raakaan sissijoukkioon liittynyt entinen naapuri leikkasi samana päivänä häneltä ja kolmelta muulta kyläläiseltä kädet ranteista poikki. "Pahuudesta", mies sanoo iltapäivän auringon paistaessa tunkkaisen yhden huoneen asunnon terassille. Puhuessaan hän tuijottelee kaukaisuuteen vaimon puuhaillessa vieressä. Tuo naapuri työskentelee nyt armeijassa kersanttina, kun taas Mansarey asustaa amputoiduille tarkoitetulla leirillä pääkaupungissa Freetownissa täysin muiden avun varassa. "Olen antanut hänelle anteeksi", väsyneen oloinen Mansarey lopettaa keskustelun ja vaipuu taas ajatuksiinsa. Mantra anteeksiannosta kuulostaa kovin ontolta. Anteeksiantamisesta luennoiva amerikkalainen joogaopettaja Phillip Moffitt sanoisi varmaankin, että Mansarey on jäänyt menneisyytensä vangiksi. Moffitt kannustaa uhria etsimään tapahtuneesta merkityksen, jotta tämä ei lukkiudu vihan, pelon ja kaunan vangiksi vaan vapautuisi elämään nykypäivää. Näin tekee ainakin tiedostamattaan moni sierraleonelainenkin, mutta maallisesta elämästä ei usein löydy tapahtumille tarkoitusta. Niinpä monet etsivät lohtua uskonnosta, olivat sitten kristittyjä tai muslimeja. Vain Jumala tietää, sanoo moni järjettömältä tuntuvien tapahtumien syistä. Monet aseista riisutut sissit eivät kuitenkaan ole vielä osoittaneet minkäänlaista katumusta teoistaan. Kolme aiempaa rauhansopimusta sissit rikkoivat. "Me annamme heille anteeksi, mutta myös heidän täytyy antaa anteeksi itselleen", freetownilainen Abubakar Touré toteaa. Palataanpa vielä Pessy Murrahin majapaikkaan Graftoniin. Siellä sosiaalityöntekijä Tamba Bockarie pystyy jo kohtaamaan niitä veljiä, jotka hairahtuivat silmittömien julmuuksien tielle. "Jaan sissien kanssa heidän kokemuksensa, eläydyn heidän asemaansa. Olin myös osa tätä sotaa", Bockarie sanoo. Läheskään kaikki eivät siihen ole vielä valmiita. Bockarie kuitenkin uskoo, että useimmat pakolaiset eivät ole enää "kovin vakavasti traumatisoituneita". Entä teini-ikäinen Pessy? Hänestä Bockarie ei pysty sanomaan mitään tarkempaa, sillä viidellä sosiaalityöntekijällä on vastattavanaan Graftonissa 7822 pakolaista. Kaikkien on viime kädessä löydettävä oma keinonsa selviytyä. Pessy Murrah haluaa isona poliisiksi, estämään laittomuuksia.

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat