Japanilaissotilaat häpesivät niin, että jatkoivat toista maailmansotaa viidakoissa melkein 30 vuotta - Ulkomaat | HS.fi

Japanilaissotilaat häpesivät niin, että jatkoivat toista maailmansotaa viidakoissa melkein 30 vuotta

Uppiniskaisimmat palasivat maailmansodasta vasta vuonna 1974. Sotilaita maaniteltiin lentolehtisillä, omaisten valokuvilla ja kansallislaulua laulamalla.

Hiroo Onoda luovutti miekkansa, teki kunniaa ja lopetti omalta osaltaan II maailmansodan käymisen maaliskuussa 1974 Lubangin saarella Filippiineillä.­

24.6.2017 2:00 | Päivitetty 25.6.2017 9:45

Lentokone laskeutui Tokioon puoli viideltä iltapäivällä. Luutnantti Hiroo Onoda käveli portaat alas ja kumarsi.

Sitten hän otti asennon. Oli maaliskuu 1974, ja luutnantti Onodan toinen maailmansota oli vihdoin päättynyt.

Japani oli allekirjoittanut antautumisjulistuksensa 28 vuotta ja seitsemän kuukautta aikaisemmin.

Luutnantti Onoda oli viimeinen japanilaissotilas, joka oli jatkanut sotaansa toisen maailmansodan päätyttyä.

Onodalle oli kyllä yritetty kertoa, että sota oli päättynyt, mutta Onoda ei uskonut – tai ei suostunut uskomaan.

Onodalla oli tehtävä, jonka hän oli saanut majuri Yoshimi Taniguchilta vuonna 1944: Onodan oli tuhottava Filippiineillä sijaitsevan Lubangin saaren lentokenttä.

Tehtävä oli kesken, joten miten hän olisi voinut sen lopettaa?

Sitten japanilaisopiskelija Norio Suzuki sai vuonna 1974 päähänsä lähteä etsimään kuuluisuudeksi muuttunutta miestä Lubangista, jossa Onodan tiedettiin lymyilevän.

”Lähden etsimään Hiroo Onodaa, pandaa ja lumimiestä”, Suzuki vitsaili kavereilleen lähtiessään reppureissulle kohti Filippiinejä.

Tarina joukoistaan vuosikausiksi jääneestä japanilaissotilaasta ei ole myytti. Eikä kyse edes ollut yksittäisestä sotilasparasta.

Hiroo Onoda oli kuuluisin, mutta japanilaisia vastarannankiiskejä oli useita kymmeniä tai jopa satoja. Riippuu vähän siitä, miten laskee: ensimmäiset metsämiehet tulivat takaisin ”vain” vuoden parin kuluessa.

Vielä vuonna 1950 jopa 18 sotilaan joukko antautui. Hekin olivat siis jatkaneet olematonta ”sotaa” yhtä kauan kuin alkuperäinen sota oli kestänyt.

Miten sellainen oli mahdollista?

Syitä oli ainakin kolme: Maantiede, kunnia ja häpeä.

Japanin toinen maailmansota käytiin valtavalla alueella Tyynellämerellä ja Kaakkois- ja Itä-Aasiassa. Useimpien viidakkoon jääneiden sotilaiden sijainti tiedettiin ainakin summittaisesti, mutta oli mahdotonta lähettää etsintäpartioita kaikkien perään.

Jos halusi pysyä piilossa, siinä kyllä onnistui.

Ja sitä miehet nimenomaan halusivat. Tiettävästi kukaan sotilaista ei varsinaisesti eksynyt, vaan syystä tai toisesta vältteli kiinnijäämistä.

Kapteeni Sakae Oba ei koskaan saanut tietoa sodan loppumisesta.

Oba jatkoi sotaa Saipanin saarella marraskuuhun 1945 asti. Se ei kuulosta kovin pitkältä ajalta, sillä Japani oli antautunut vasta elokuussa 1945 Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien jälkeen.

Mutta Oban joukkojen osalta taistelut olivat päättyneet jo puolitoista vuotta aikaisemmin. Yhdysvaltain merijalkaväki mursi japanilaisjoukkojen selkärangan Saipanilla kesällä 1944, ja Oballe jäi vain kourallinen miehiä.

Mutta Oba ei antautunut.

Yhdysvaltain merijalkaväki halusi varmistaa saaren ja kampasi sen tiheällä ihmisketjulla. Oban miehet piileskelivät saarelaisten majojen pankoilla ja onnistuivat välttämään etsijät. Yhdysvaltalaiset alkoivat kutsua Obaa ”ketuksi” ja lopulta luopuivat etsinnöistä.

Oban maanmiehet eivät olleet omissa etsinnöissään sen menestyksekkäämpiä.

Viimein marraskuussa 1945 japanilainen kenraalimajuri Umahachi Amo käveli joukkoineen ympäri saarta ja lauloi Japanin kansallishymniä. Hän onnistui houkuttelemaan muutaman Oban sotilaan luokseen.

He veivät Amon komentajansa luo, ja tämän käteen voitiin nyt antaa kirjallinen antautumismääräys.

Oba oli harvinaisuus. Ani harva sotilaista oli jäänyt niin kauas asutuksesta, ettei olisi lainkaan kuullut sodan päättymisestä.

Myös Hiroo Onodan joukot kuulivat Japanin antautumisesta jo lokakuussa 1945.

”Sota päättyi elokuun 15. päivänä. Tulkaa alas vuorilta!” luki toisten japanilaissotilaiden jättämässä viestilapussa. Mutta Onoda, joka oli koulutettu tiedustelu-upseeriksi, oli epäluuloinen ja katsoi paremmaksi jäädä metsään.

Seuraavaksi B-17-pommikone lensi joulukuussa 1945 yli Onodan joukkojen ja pudotti lentolehtisiä, joille oli painettu ”Suora keisarillnen käsky” antautua.

Onodan miehet altistivat käskyn tarkalle tekstianalyysille. Määräys oli kirjoitettu huonolla japanilla, ja tekstissä oli painovirheitä.

Sitä paitsi yksi sotilaista oli juristi. Hän ei koskaan ollut kuullut sellaisesta kuin ”Suora keisarillinen käsky”.

Hah!

”Meidän mielissämme ei ollut epäilystäkään siitä, että tämä oli vihollisen temppuja”, Onoda kirjoitti elämäkerrassaan.

Ja miehet painuivat takaisin metsään.

Japanin keisarillisen armeijan sotilaat oli koulutettu äärimmäiseen tottelevaisuuteen.

Sotilaisiin oli iskostettu sokea usko Japanin keisarin jumalalliseen alkuperään. He uskoivat, että kun keisari oli lähettänyt armeijan taisteluun, Japani ei kerta kaikkiaan voinut hävitä.

Sitä paitsi antautumisesta rangaistiin kuolemalla. Parempi oli kuolla taistelussa kuin teloitettuna.

Vielä parempi oli tehdä samurain itsemurha, seppuku. Myös Saipanin taistelun komentaja Sakae Oba oli jo polvistunut ja valmistautunut viiltämään vatsansa auki (itsemurhan olisi viimeistellyt hänen adjutanttinsa ampumalla), kun hän tuli toisiin ajatuksiin ja päätti jatkaa taistelua metsässä.

Kersantti Shoichi Yokoi palasi Guamin saarelta päättymisen jälkeen vuonna 1972. Hän oli elänyt yksi maakuopassa kahdeksan vuoden ajan.­

Kun sodan loppumisesta oli kulunut kymmenen vuotta, kersantti Shoichi Yokoi julistettiin kuolleeksi, ja hänen äitinsä osti pojalleen hautakiven.

Samaan aikaan poika asui maakuopassa Guamin saarella Tyynellämerellä ja häpesi.

Kersantti Yokoi oli kuullut jo vuonna 1952, vain seitsemän vuoden metsäelämän jälkeen, että sota oli päättynyt. Mutta Yokoi häpesi tappiota niin paljon, ettei kehdannut tulla metsästä, hän selitti paljon myöhemmin.

Yokoi oli osa 1940-luvulla Guamin saaren metsiin jäänyttä kymmenen miehen joukkoa, joka kutistui 1960-luvulle tullessa kolmeen. Sitten sekin porukka hajaantui. Kaksi viimeistä kumppania kuolivat Yokoin muistin mukaan vuonna 1964.

Yokoi oli nyt yksin. Hän pysyi hengissä metsästämällä lähinnä yöaikaan ja teki itselleen vaatteita viidakon kasveista.

Viimein tammikuussa 1972 kaksi kalastajaa oli kokemassa katkarapupyydyksiä lähellä Yokoin olinpaikkaa. Yokoi pelkäsi henkensä edestä ja hyökkäsi kalastajien kimppuun.

Kaksikko sai miehen päihitettyä, ja pian Japanissa ihmeteltiin kuvia, joissa Yokoi istui parturintuolissa ensimmäistä kertaa 28 vuoteen.

Yokoin paluu kotiin lähes 30 vuoden metsäelämän jälkeen oli Japanissa suuri tapaus. Mutta Yokoi häpesi. ”Palaan suuresti nöyryytettynä”, Yokoi sanoi.

Hän ajatteli pettäneensä keisarin.

”Teidän majesteettinne, olen palannut kotiin. Kadun syvästi, että en voinut palvella teitä hyvin. Maailma on varmasti muuttunut, mutta päättäväisyyteni palvella Teitä ei koskaan muutu”, hänen kerrotaan sanoneen. Yokoi ei kuitenkaan koskaan tavannut keisari Hirohitoa.

Yokoin paluu oli pieni pettymys myös Japanille, ehkä siksi, että Japani oli Yokoin tavoin hävennyt jo neljännesvuosisadan.

Radikaalit opiskelijat, jotka eivät olleet sodan aikana syntyneetkään, kapinoivat Japanissakin. Sota oli ollut kauhea, mutta siitä oli kulunut jo pitkä aika.

Yhdysvallat oli sodan jälkeen pakottanut keisaria palvoneen sotilasvaltion siirtymään pasifistiseen perustuslakiin. Kansakunta ei kuitenkaan muuttunut yhdessä yössä, ja 1970-luvulle tullessa Japani alkoi etsiä menetettyä identiteettiään.

Japani oli ollut vuosisatoja soturivaltio, eikä perinne kadonnut hetkessä. Etsinnästä kertoo Japania vuonna 1970 järkyttänyt erikoislaatuinen tragedia.

Nerokas kirjailija Yukio Mishima suoritti marraskuussa muutaman seuraajansa kanssa vallankaappausyrityksen, jonka oli tarkoitus ”palauttaa Japanin sotilaskunnia”.

Kun Mishiman hyökkäys sotilaskasarmille Tokiossa vääjäämättä epäonnistui, Mishima teki seppukun, jossa sotilaspalvelija katkaisi miekalla hänen kaulansa. Se taisi olla Mishiman tarkoitus alun alkaenkin.

Sillä aikaa Hiroo Onodan sota jatkui kaukana Filippiineillä, niin kuin se oli jo 25 vuotta jatkunut.

Hiroo Onoda ja hänen kaksi toveriaan olivat eläneet lähinnä yhdellä ruokalajilla: kookosmaidossa haudutetulla banaanipadalla.

”Se maistui bataateilta, eikä ollut kovin hyvää”, Onoda sanoi myöhemmin.

Miehet kehittelivät ansoja rotille ja muille pieneläimille. Se piti heidät juuri ja juuri hengissä.

Noin kolme kertaa vuodessa Onodan miehet ryöstivät saaren asukkailta lehmän. He kuivasivat lihan ja elelivät sillä.

Useimmat metsissä eläneet japanilaissotilaat viettivätkin metsärosvon elämää. Onodan sotilaatkin joutuivat säännöllisesti taisteluihin Lubangin alkuperäisasukkaiden ja viranomaisten kanssa. Miehiä kuoli molemmilta puolilta.

Onodan kolmikolle lähetettiin valokuvia heidän perheenjäsenistään, mutta miehet pysyivät kovina. Vihollisen juonia kaikki tyynni!

Sitä paitsi tehtävä oli yhä kesken. Onoda ei luopunut koskaan suunnitelmasta Lubangin lentokentän ja syvänvedensataman tuhoamisesta.

On arveltu, että tämä järjetön suunnitelma piti Onodan järjissään. Banaanipadalla eläneen miehen elämällä oli edes yksi tarkoitus.

Toinen elämänlanka olivat hänen alaisensa: Onodan oli pidettävä alaisensa hengissä.

Onodan selkäranka taisi pehmetä lopullisesti, kun hänen viimeinen kumppaninsa kuoli vuonna 1972. Kaksikko oli sissiretkellään polttamassa maanviljelijöiden riisisatoa, kun poliisi yllätti heidät ja surmasi Onodan toverin.

Kaksi vuotta myöhemmin, helmikuussa 1974, opiskelijapoika Norio Suzuki saapui Lubangille. Neljän päivän etsimisen jälkeen hän löysi kuin löysikin Onodan viidakosta.

”Se Suzukin hippipoika tuli saarelle kuuntelemaan japanilaisen soturin juttuja. Suzuki kysyi, miksi en tulisi jo pois”, Onoda muisteli haastattelussa vuonna 2010.

Samurai ja hippi istuivat alas ja alkoivat jutella. Tietenkään Onoda ei voinut vielä palata: hän oli vannonut valan vuonna 1944. Se piti, kunnes hänelle annettiin uudet määräykset.

Mikään ei auttanut. Suzuki otti valokuvia todisteeksi ja lensi takaisin Japaniin.

Maaliskuun yhdeksäntenä 1974 hän palasi. Nyt hänellä oli mukanaan majuri Taniguchi. Majuri oli jo aikoja sitten palannut siviiliin ja ryhtynyt kirjakauppiaaksi, mutta Japanin viranomaiset onnistuivat löytämään hänet Suzukin toimitettua valokuvat todisteeksi Onadan olemassaolosta.

Taniguchi ilmoitti Onodalle viidakossa, että kaikki sotilasyksiköt oli vapautettu palvelusta. Määräys astui voimaan heti.

Onoda luovutti miekkansa, Arisaka-kiväärinsä, 500 ammusta ja muutaman käsikranaatin.

Sota oli ohi.

Filippiinien presidentti Ferninand Marcos armahti Hiroo Onodan tämän 30 vuoden aikana tekemistä rikoksista maaliskuussa 1974, koska Onoda oli luullut käyvänsä sotaa. Onoda suostui lopettamaan sotimisen ja palaamaan Japaniin vasta saatuaan käskyn maailmansodan aikaiselta esimieheltään.­

Japanissa Onodasta tuli juhlittu sankari. Hänellä oli kunnon japanilaisen upseerin ominaisuudet: peräänantamattomuus, kunnia ja syntyperä samuraisuvussa.

Hän kirjoitti suositut muistelmat, ja hänestä tuli tv-ohjelmien vakiovieras. Kirjan kannet voitiin Onodan myötä panna Japanissa vihdoin kiinni.

Mutta todellisuus pilaa usein hyvän tarinan. Metsästä ilmestyikin vielä yksi mies.

Kesällä 1974 Indonesian ilmavoimien lentäjät näkivät metsässä majan. Siellä asui keisarillisen armeijan sotamies Teruo Nakamura.

Nakamura lakaistiin vähin äänin maton alle. Hän oli juuri sitä sodan perintöä, mistä 1970-luvun Japanissa ei haluttu keskustella: imperialistista ja rasistista.

Nakamura oli päätynyt keisarilliseen armeijaan vain siksi, että Japani oli vallannut hänen kotisaarensa Taiwanin. Hän ei puhunut japania eikä edes Taiwanin valtakieltä kiinaa – hän kuului Taiwanin alkuperäiskansaan amiseihin.

Japani myönsi Nakamuralle pienen eläkkeen, mutta fanfaareja ei soiteltu. Eikä Nakamura niitä kaivannutkaan: hän palasi Japanissa käymättä suoraan Taiwanille, jossa hän kuoli jo 1979.

Kersantti Shoichi Yokoin häpeä loppui vuonna 1998. Hänet haudattiin sen hautakiven alle, jonka hänen äitinsä oli ostanut 43 vuotta aikaisemmin.

Onoda perusti 1980-luvulla koulun syrjäytymisvaarassa olleille nuorille. Hän palasi 30-vuotisen sotansa taistelupaikoille ainakin kerran, vuonna 1996, ja lahjoitti rahaa Lubangin saarella olleelle koululle.

Mikään hippi hän ei ollut, vaan soturi. Hän lahjoitti säännöllisesti rahaa kiistellylle Yasukunin pyhätölle ja pilkkasi Japanin nöyristelyä Yhdysvaltain edessä.

Hiroo Onoda kuoli Tokiossa 91-vuotiaana vuonna 2014.

”Joistain unista on parempi olla heräämättä”, hän kirjoitti kirjassaan. ”Lubangilla uskoin puolustavani Japania tekemällä saaresta niin vankan tukikohdan kuin pystyin. Kun toverini Shimada ja Kozuka kuolivat, jatkoin tehtävääni yksin. Mutta kun minun toinen maailmansotani päättyi vuonna 1974, menneisyys tuntui olleen vain unta.”

Lähteet: William Webb: No Surrender: Seven Japanese WWII Soldiers Who Refused to Surrender (2014)

Hiroo Onoda: No Surrender! My Thirty-Year War (1974)

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston uusimmat