Meitä suomalaisia jäytää omituinen ristiriita nimeltä onnellisuusparadoksi

Joka arkiaamu pienellä kotikadullani Helsingin esikau­pungissa toistuu ilahduttava näky.

Alakoululaiset kävelevät kouluun yksin tai kahden-kolmen lapsen porukoissa. Reput heiluvat selässä. Nuorimmat ovat seitsenvuotiaita, reput melkein yhtä suuria kuin he itse.

Koulumatkan varrella on suojatie. Siinä autoilijat hiljentävät vauhtiaan, ja lapsen nähdessään he pysähtyvät. Autoilijaa, joka ei päästä lasta ylittämään katua ensin, pidetään moukkamaisena. Yleensä suojatietä ylittävä lapsi kiittää heilauttamalla kuskille kättään, ja jatkaa sitten tallustamistaan kohti maailman parhaimpiin kuuluvaa perusopetusta.

Helsingin metropolialueen asukasluku on toista miljoonaa. Silti seitsenvuotiaat kulkevat koulumatkojaan yksin. Suomi on valittu maailman onnellisimmaksi maaksi nyt jo kahtena vuonna peräjälkeen, ja tähän se kiteytyy. Täällä on keskimäärin erittäin turvallista.

Yhteiskunta on paitsi turvallinen myös vakaa. Ihmiset ovat enimmäkseen rehellisiä. Jos pudottaa lompakon kadulle, suurella todennäköisyydellä sen saa takaisin sisältöineen. Korruptiomittauksissakin Suomi sijoittuu listan parempaan kärkeen.

Luonto on puhdas, sitä on paljon ja se on lähellä. Melkein kaikki suomalaiset asuvat paikassa, josta pääsee puolessa tunnissa metsään.

Suomen tuloerot ovat maailman mitassa todella vähäiset, joskaan sitä ei Suomessa kukaan usko. Kerran vuodessa Suomessa julkaistaan edellisvuoden verotiedot. Mediat ruotivat niitä laajasti, ja silloin kansalaiset pöyristyvät, koska maassa on myös rikkaita ihmisiä.

Tiedostavat suomalaiset hymähtävät veropäivälle ja kutsuvat sitä ”kansalliseksi kateuspäiväksi”. Sitten he tarttuvat älypuhelimeen ja lukevat verojuttuja.

Verotiedot ovat Suomessa julkisia, koska Suomessa uskotaan vilpittömästi avoimen tiedonsaannin myönteisiin vaikutuksiin. Kuka tahansa, joka katsoo asian tärkeäksi, saa helposti selville, mitä naapuri, serkku tai työkaveri ansaitsee.

Sitä kukaan ei koskaan ajattele, että globaalisti ajateltuna melkein kaikki suomalaiset ovat vauraita. Eivät yhtä vauraita kuin ruotsalaiset tai tanskalaiset, norjalaisista puhumattakaan, mutta silti erittäin hyvin toimeentulevia.

Suomi on käsittämätön menestystarina Euroopan pohjoisessa periferiassa. Käsittämätön siksi, ettei Suomella ollut hääppöisiä eväitä. 1840-luvulla sanoitetun kansallislaulumme toinen säkeistö alkaa näin: ”On maamme köyhä, siksi jää.” Toista säkeistöä ei jostain syystä ole tapana laulaa.

1860-luvulla Suomessa oli Euroopan viimeinen luonnonolosuhteiden aiheuttama nälkäkatastrofi. Kun Suomi vuonna 1917 itsenäistyi, ensimmäinen seuraus oli sisällissota, joka oli verinen ja julma jopa sisällissotien mittapuulla.

Sata vuotta sitten Suomi täytti jokseenkin kaikki romahtaneen valtion tunnusmerkit. Moni asia on siis mennyt kohdilleen, koska nyt kerran olemme maailman onnellisin kansa.

Mutta olemmeko oikeasti?

Suomea jäytää omituinen ristiriita, joka on tuttu monessa Euroopan maassa. Sitä voi kutsua vaikka onnellisuusparadoksiksi.

Valtavalla enemmistöllä elämä on objektiivisesti laadukkaampaa kuin juuri kenelläkään koskaan missään. Vuosikymmen vuosikymmeneltä väestö on koulutetumpaa, terveempää ja pitkäikäisempää.

Samaan aikaan ilmassa on repivää tyytymättömyyttä.

Suomi on maa, joka perustuu liberaaliin demokratiaan ja markkinatalouteen. Avoimuus ja kansainvälisyys ovat pienelle maalle elinehto.

Tätä on suuren maan kansalaisen ehkä vaikea ymmärtää. Saksa tai Ranska ehkä voisivatkin elää yksin, ja Britannia aikoo, mutta 5,5 miljoonan asukkaan Suomi ei voi. Ilman ulkomaisia vaikutteita me näivettyisimme omaan kuviteltuun erinomaisuuteemme, ja ilman vientiteollisuutta me kutoisimme toisillemme villasukkia talven pimeydessä vailla sähkövaloa.

Suomi lukeutuu liberaalin demokratian, markkinatalouden, globalisaation ja Euroopan integraation suuriin voittajiin.

Silti kaikkea tätä vastaan kytee. Tätä tarkoitan onnellisuusristiriidalla.

Intialainen kirjailija Pankaj Mishrahttps://www.hs.fi/haku/?query=pankaj+mishra on kutsunut aikakauttamme Raivon aikakaudeksi (The Age of Anger). Samannimisessä vuonna 2017 ilmestyneessä kirjassaan hän käytti ranskankielistä avainsanaa ressentiment.

Sana on vähän hienohelmainen, eikä ihme, onhan se peräisin itseltään Friedrich Nietzscheltähttps://www.hs.fi/haku/?query=friedrich+nietzschelta. Sen voi suomentaa vaikkapa kaunaksi. Saksalaisfilosofi puhui ”kaunan miehistä”, joiden toimintakenttänä on ”maanalaisen koston värisevä valtakunta, purkauksissaan väsymätön ja kyltymätön”.

Melkein tuntuu silti, että Nietzsche ennusti sosiaalisen median. Sen kaunaiset oksennukset taitavat olla pysyvä seuralaisemme. Suuri kysymys on, kuinka laajasti ne purskahtavat pintaan, tosielämän piiriin.

Eurooppalaisesta turbulenssista on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Pääpiirteet ovat kaikkialla samat, mutta joka maassa, myös maailman onnellisimmassa, turbulenssi ilmenee omana muunnelmanaan.

Suomalainen kauna ilmenee aivan erityisesti ulkomaalaisvastaisuudessa. Maahanmuuttajia on suhteessa huomattavasti vähemmän kuin vaikka Ruotsissa, Britanniassa tai Saksassa, mutta suomalaiset onnistuvat silti olemaan Euroopan kärkikastia ulkomaalaisvastaisuudessa.

Suomessa oli vastikään parlamenttivaalit. Puoluekenttä jatkoi pirstaloitumistaan tavalla, joka tuo mieleen Hollannin. Ulkomaalaisvastainen nationalistipuolue perussuomalaiset sai 17,5 prosenttia äänistä. Sen vaalilause oli ”Äänestä Suomi takaisin”.

Sopii olettaa, että toukokuun eurovaaleissa perussuomalaiset tulevat myös menestymään hienosti. Näin Suomi, maailman onnellisin kansa, antaa oman pienen panoksensa siihen kehitykseen, jonka Matteo Salvini haluaa nähdä Euroopan keväänä.

Olisi kuitenkin harhaanjohtavaa ja yksinkertaistavaa väittää, että vain populistit ovat kaunan purkautumiskanava. Tämän monopoliaseman he toki mielellään ottaisivat.

Siinä unohtuu alkajaisiksi sellainen tosiasia, että yli neljännes suomalaisista ei edes vaivaudu käyttämään äänioikeuttaan. Siis kansallisissa vaaleissa. Eurovaaleissa nukkuvien osuus on vielä paljon murheellisempi.

Ylipäätään Suomessa tuntuu kytevän mystinen tyytymättömyys kaikkeen. Silloin kun tehdään isoja muutoksia (vaikka terveydenhuollon uudistus), jo lähtökohta tuntuu olevan konflikti- eikä ratkaisuhakuinen.

Asenne ei rajoitu vain kymmenien miljardien eurojen ratkaisuihin. Ei ole niin pientä ensimmäisen maailman ongelmaa, etteikö se nopeasti eskaloituisi täysimittaiseksi lopun ajan taisteluksi.

Esimerkistä käyvät koululounaat. Suomessa koululaisille on jo vuosikymmenien ajan tarjottu maksuton päivittäinen koululounas. Nykymaailmassa, tottumusten muuttuessa, kunnissa otetaan kiivaasti yhteen siitä, mikä on liha-, kala-, kasvis- ja vegaaniruokien oikea keskinäinen suhde.

Riitojen keskellä kukaan ei enää edes muista, millaisesta saavutuksesta on kyse, että hyvinvointiyhteiskunta ylipäätään pitää huolta lasten ruokailusta.

Maailman onnellisimman kansan tragedia saattaa olla siinä, ettei se muista olevansa onnellinen.

 

Espanjalaisen El Diarion varapäätoimittaja Juan Luis Sánchez: Me espanjalaiset ylpeilimme vuosikymmeniä äärioikeiston poissaololla, mutta nyt pelkäämme pahinta

Rakkaat eurooppa­laiset ystävät, mitä teille kuuluu? Täällä Espanjassa on meneillään aikamoinen vääntö.

Me pidimme kansalliset parlamenttivaalit vain kuukautta ennen eurovaaleja, ja 26. toukokuuta valitsemme euroedustajien lisäksi pormestarit eri puolilla Espanjaa sekä 12 itsehallintoalueen johtajat. Tälläkään kertaa julkisessa keskustelussa ei keskitytä lainkaan Euroopan asioihin, vaikka ajankohtaiset teemat ja kiistakysymykset kuulostavat tutuilta myös teistä eri puolilla Eurooppaa.

Espanjassa on vuosikymmeniä kehuskeltu, että maassa ei ole radikaalia äärioikeistopuoluetta. Hajanaiset pienet ryhmät eivät ole uskaltaneet tuoda ajatuksiaan julki eikä niillä ole ollut keinoja päästä esille tiedotusvälineissä.

Äärioikeiston aktivistit ja äänestäjät ovat toimineet suuren konservatiivipuolueen Partido Popularin (PP) siipien suojassa, eivätkä he usein ole onnistuneet saamaan asiaansa kuuluviin edes puolueen sisällä.

Trauma 40 vuotta kestäneestä diktatuurista piti huolen, että äärioikeistolainen puhe ja keskustelu pysyivät aisoissa. Ne olisivat muistuttaneet meitä liikaa Franconhttps://www.hs.fi/haku/?query=francon ajoista.

Vaikka Espanja oli traumatisoitunut, olimme siitä ylpeitä, eikä edes talouskriisin tuomasta yhteiskunnallisesta levottomuudesta koitunut ei-toivottuja seurauksia. Edellisissä, vuoden 2016 parlamenttivaaleissa äärioikeistolainen Vox-puolue sai vain noin 50 000 ääntä eli jopa vähemmän kuin eläinoikeuspuolue. Se jäi kauas parlamenttipaikoista.

Mutta nyt, kolme vuotta myöhemmin eli 28. huhtikuuta 2019, Vox sai 2,6 miljoonaa ääntä. Puolueen kannatus nousi kymmeneen prosenttiin.

Ironista on, että edistysmielisille tämä oli helpotus. Voxin oli ennustettu saavan vieläkin enemmän ääniä, ja jotkut jopa povasivat heille useita ministerinsalkkuja PP:n johtamassa konservatiivihallituksessa.

Pelko ajoi edistysmieliset äänestäjät liikkeelle ja keskustavasemmistolainen sosialistipuolue PSOE voitti vaalit selvin numeroin. Äänestysprosentti nousi yli 75:een.

Sitä paitsi Voxin nousu puolitti konservatiivisen PP:n kannatuksen niin, että oikeistopuolueet eivät saaneet tarpeeksi paikkoja koalition muodostamiseen. Sosialistipuo­lueen Pedro Sánchezistahttps://www.hs.fi/haku/?query=pedro+sanchezista tulee pääministeri.

Espanjan vasemmisto hyötyy siten siitä, että kansalliset ja paikalliset sekä alue- ja eurovaalit pidetään lähekkäin. Vasemmisto on ylpeä ja vakuuttunut suosiostaan. Oikeistopuolueet sen sijaan tuskailevat, ja niiden johtajat yrittävät keksiä keinoja, miten toimia pirstaloituneen kannattajakunnan kanssa.

Helpotuksen tunne voi johtaa vaarallisella tavalla harhaan. Kansallisten vaalien tulos ei tarkoita, että Vox olisi hiipumassa menetettyään mahdollisuutensa. Puolue sai median huomion ja käyttää tilanteen hyväkseen. Toukokuun 26. päivän jälkeen on erittäin todennäköistä, että Voxin edustajat pääsevät mukaan hallintoon tärkeissä kaupungeissa ja alueilla. Ja puolueella on vaikutusvaltaa parlamentissa. Läpimurto on tosiasia, koska Espanjan yhteiskunnan konservatiivisessa osassa on tapahtunut selvä muutos.

Katalonian itsenäisyysliikkeen nousu syrjäytti kaikki muut asiat julkisesta keskustelusta ja pakotti poliitikot (ja lehdistön) keskittymään siihen. Keskustelu oikeuksista jäi syrjään, kun huomio keskittyi väittelyyn kansallisesta identiteetistä. Se onkin Espanjan oikeistolle tutumpi aihe.

Äärioikeisto alkoi nousta varjoista ja ryhtyi esille päästyään esittelemään muuta arsenaaliaan, kuten feminismin vastaisia mielipiteitä ja muukalaisvihamielisyyttä, jota se vahvistaa väärän tiedon ja valheellisten väittämien avulla.

Tiedän, että muissa maissa tätä kutsutaan populismiksi, mutta itse puhun mieluummin taantumuksellisista puolueista, jotka edustavat selkeää, lähes kostonhaluista ­vastareaktiota Espanjan yhteiskunnassa tapahtuneelle edistykselle muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon suhteen.

”Poliittista korrektiutta” vastaan kapinoiva nuori sukupolvi on alkanut kolmen vuoden aikana lähentyä erittäin konservatiivista vanhempaa sukupolvea, joka kannattaa katolisia ja perinteisiä espanjalaisia arvoja ja joka oli Francon kuoleman jälkeen joutunut hammasta purren hyväksymään demokra­tian. Espanjassa ei ole kyse vain niin sanotusta vaihtoehto-oikeistosta (alt-right), vaan tämä on täydellinen yhdistelmä vaihto­ehtoista ja vanhoillista oikeistoa.

Silti kansallisten vaalien tulos osoitti, että taantumuksellinen keskustelu ei ole levinnyt Espanjan työväenluokkaan. Alueellisista vaalituloksista näkee selvästi, että Voxin äänestäjät tulevat suurimmaksi osaksi ylemmän keskiluokan konservatiivisilta seuduilta, joilla on perinteisesti äänestetty PP:tä.

Mutta jos Espanjassa ei huolehdita riittävästi sosiaalisista tarpeista ja rakenneta luotettavia instituutioita, Voxista voi tulla monen muunkin mielestä varteenotettava vaihtoehto.

Voi kai todeta, että meillä ollaan vasta astumassa tulevaisuuteen, jossa osa teistä on jo vuosikausia elänyt. Teidän kokemuksenne saavat meidät pelkäämään pahinta.

Ylpeytemme, erilainen kansallinen ylpeys, antaa kuitenkin toivoa.

Lisää vastauksia saadaan, kun toukokuun 26. päivä on ohi.

Tapaamisiin sen jälkeen.

 

Saksalaisen Der Spiegelin EU-kirjeenvaihtaja Peter Müller: Me saksalaiset emme aina käsitä, millaisia toiveita Merkel jaksaa herättää naapurimaissa

Hyvät Euroopan ystävät, tehdään tämä selväksi heti alkuun: liitto­kansleri ei ole siirtymässä minkään EU-instituution johtoon europarla­menttivaalien jälkeen.

Angela Merkelillähttps://www.hs.fi/haku/?query=angela+merkelilla ei ole aikomusta ryhtyä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajaksi, eikä hän myöskään havittele paikkaa Euroopan komission johdossa. Merkel on avautunut tästä julkisuudessa jo useasti, mutta Brysselissä hänen arvostuksensa on yllättäen taas nousussa.

Hallituksemme johtaja on kotikentällään aika kolhittu, ja me saksalaiset emme aina käsitä, millaisia toiveita hän vielä kykenee herättämään eurooppalaisissa naapureissa.

Jopa hyvin asioista perillä olevat kollegat ovat kyselleet saksalaisilta toimittajilta, muuttaako Merkel EU:n pääkaupunkiin. Kokeneet EU-komissaarit odottavat, että Merkeliltä ainakin kysyttäisiin, haluaako hän jonkin mainituista viroista. Mutta hänen vastauksensa on ei.

Merkelillä on aivan toisenlaiset ajatukset eurovaalien jälkeen odottavan pestipokerin suhteen: hänen täytyy tuoda Saksalle hyvä saalis. Mahdollisuudet eivät olekaan aivan huonot.

Euroopan kansanpuolueen ykköskandidaatti Manfred Weberhttps://www.hs.fi/haku/?query=manfred+weber on miellyttävä, 46 vuoden ikäisenä vielä suhteellisen nuori mies Baijerista. Weber aikoo Jean-Claude Junckerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=jean-claude+junckerin manttelinperijäksi, ja hän olisi ensimmäinen saksalainen komission puheenjohtaja yli 50 vuoteen.

Merkel tietää kuitenkin, ettei Weberiä ole helppo runnoa läpi väkisin, ja myös sen, millaisia ennakkoluuloja EU:n huipulla oleva saksalainen joutuu kohtaamaan. Puoltaahan kansleri säästöpolitiikkaa, joka on laittanut Kreikan tai Espanjan kaltaiset maat euro­kriisissä selkä seinää vasten. Toisekseen ­kärkiehdokkaan ohjelma ei ole kaikkien suosiossa Saksassakaan.

Jos suunnitelmat Weberin suhteen eivät toimi, Merkel voi taikoa hatustaan seuraavan ehdokkaan seuraavaa virkaa varten. Silloin hänen pitäisi panostaa Saksan keskuspankin johtajan Jens Weidmanninhttps://www.hs.fi/haku/?query=jens+weidmannin valintaan Euroopan keskuspankin johtajaksi.

Virka kiinnostaa muitakin maita kuten Ranskaa. Lisäksi Merkel pohtii, onko viisasta asettaa pankin johtoon nimenomaan saksalainen, joka joutuu tekemään saksalaisten säästäjien kannalta epäsuosittuja ratkaisuja.

Eurovaaleista alkava henkilöstöpokeri mittaa Merkelin jäljellä olevaa vaikutusvaltaa Brysselissä.

Kanslerin arvostus on kärsinyt yhtäältä eurokriisin takia. Toisaalta kaikki eivät sulattaneet sitä, että Merkel avasi syksyllä 2015 Saksan rajat pakolaisille.

Ennen kaikkea hän joutui viime joulukuussa luovuttamaan CDU:n puheenjohtajuuden Annegret Kramp-Karrenbauerillehttps://www.hs.fi/haku/?query=annegret+kramp-karrenbauerille.

Vielä on avoinna, pysyykö Merkel virassaan vaalikauden loppuun eli syksyyn 2021 vai luopuuko hän esimerkiksi jo vuotta aiemmin myös kanslerin toimestaan Kramp-Karrenbauerin hyväksi. Ajankohta ei ole aivan merkityksetön Euroopan kannalta, sillä vuoden 2020 toisella puoliskolla on Saksan vuoro ottaa vastaan puolivuotinen puheenjohtajakautensa EU:ssa.

Merkelillä on jo isoja ajatuksia: hän suunnittelee esimerkiksi kaikkien 27:n (tai ehkä sittenkin 28:n?) jäsenmaan huippukokousta Kiinan kanssa. Silloin on lisäksi päätettävä lopullisesti EU:n seuraavien seitsemän vuoden monivuotisista rahoituspuitteista, joiden pitäisi tulla voimaan vuonna 2021.

Vaikka virkamiehet taitavatkin ratkaisujen valmistelun, valtiojohtajien tehtäväksi jää kompromissin löytäminen. Noviisi Kramp-Karrenbauerille se olisi lievästi sanoen hurja tulikaste.

Paljon riippuu siitä, pääsevätkö Merkel tai hänen seuraajansa ja Ranskan presidentti Emmanuel Macronhttps://www.hs.fi/haku/?query=emmanuel+macron yhteisymmärrykseen kunnianhimoisesta uudistusohjelmasta. Merkel ja Macron loistavat yhä kilpaa tavatessaan EU-huippukokouksissa, palkinnon­jakotilaisuuksissa tai hallitusneuvotteluissa.

Suukko sinne, toinen tänne, chère Angela, lieber Emmanuel, ja niin edelleen.

Asioiden tasolla he ovat kuitenkin ny­kyään yhä useammin poikkiteloin. Ajat, jolloin Saksa ja Ranska hahmottelivat kompromisseja tehdäkseen ne sitten houkutteleviksi muulle EU:lle, näyttävät olevan tältä erää ohi.

Macronia ei selvästikään enää huvita osoittaa erityistä huomaavaisuutta Merkeliä kohtaan. Niin tai näin, jättihän Saksan kanslerikin Macronin oman onnensa nojaan tämän vaatiessa laajoja uudistuksia EU:ssa.

On vähintäänkin kyseenalaista, pystyykö Merkel vielä kansleriutensa viime vaiheessa käynnistämään suuria uudistuksia Ranskan kanssa. Hän toimii hyväksi havaitsemallaan tavalla, joka on useimmiten tuottanut tulosta lähes 15-vuotisen kanslerinuran aikana. Se on pienten askelten politiikkaa.

Ja senhän jo selvitimme, että tämä kaikki tapahtuu Berliinistä käsin.