Elämä Venäjällä vaatii pieniä kompromisseja, uutuuskirjan tehnyt toimittaja kuvaa – Ne toimivat korruption ja putinismin pohjana - Ulkomaat | HS.fi
Ulkomaat|HS-haastattelu

Elämä Venäjällä vaatii pieniä kompromisseja, uutuuskirjan tehnyt toimittaja kuvaa – Ne toimivat korruption ja putinismin pohjana

Toimittaja Joshua Yaffa teki kirjan venäläisten enemmistöstä, joka yrittää elää mahdollisimman normaalisti järjestelmän antamissa rajoissa.

Joshua Yaffa on yhdysvaltalaisen The New Yorker -aikakauslehden Moskovan-kirjeenvaihtaja.

Joshua Yaffa on yhdysvaltalaisen The New Yorker -aikakauslehden Moskovan-kirjeenvaihtaja. Kuva: Oksana Juško

Julkaistu: 24.2. 2:00, Päivitetty 24.2. 8:16

Moskova

Nyky-Venäjästä kerrotaan usein kahdella tapaa.

Toisessa keskipisteenä on presidentti Vladimir Putin ja hänen lähipiirinsä. Toisessa Putinin aktiiviset vastustajat, jotka ovat toiminnassaan valmiita suuriin henkilökohtaisiin riskeihin.

Välissä on kuitenkin venäläisten suuri enemmistö, joka yrittää elää mahdollisimman normaalisti järjestelmän antamissa rajoissa. Se vaatii yleensä jatkuvia kompromisseja suhteessa valtioon ja vallanpitäjiin.

Tämä enemmistö kiinnosti amerikkalaisen The New Yorker -lehden Moskovan-kirjeenvaihtajaa Joshua Yaffaa. Hänen venäläisistä kompromissista kertova englanninkielinen kirjansa Between Two Fires eli ’Kahden tulen välissä’ ilmestyi viime kuussa ja on jo kerännyt ison tukun ylistäviä arvioita.

Yaffa on juuri palannut kirjakiertueelta takaisin Moskovaan, jossa hän on asunut ja työskennellyt vuodesta 2012.

Näiden vuosien aikana hänkin on kirjoittanut paljon niin Putinista ja tämän lähipiiristä kuin vallanpitäjien horjumattomista vastustajista. Hän sanoo pitävänsä tähän konfliktiin keskittyvää journalismia edelleen tärkeänä.

”Se ei kuitenkaan tavoita venäläisten enemmistön kokemusta. Niiden, jotka eivät ole erityisesti puolesta tai vastaan”, hän sanoo pienessä japanilaisravintolassa Moskovan keskustassa.

Niinpä hän päätti kuvata putinismia tämän venäläisten enemmistön kautta.

”Kompromissi on jotain yleispätevää ja tunnistettavaa, siksi se onkin minusta niin kiinnostava ja hyödyllinen prisma. Venäjällä siinä on kuitenkin jotain erityistä”, hän sanoo.

”Täällä valtio on niin keskeisessä roolissa.”

Se on ero länteen, jossa myös tehdään koko ajan kompromisseja. Venäjällä viranomaiset ovat vahvoja, eikä oikeusvaltion turvaa ole. Valtiolla on iso rooli taloudessa sekä esimerkiksi kulttuurin ja tieteen rahoituksessa.

Yaffa oli kiinnittänyt huomiota asiaan, mutta sitten hän törmäsi tunnetun sosiologin Juri Levadan vuonna 2000 ilmestyneeseen Viekas ihminen -esseeseen.

Levada loi aikanaan käsitteen Homo sovieticus eli neuvostoihminen. Se oli Neuvostoliiton synnyttämä ihmistyyppi, joka ei luottanut valtioon eikä kunnioittanut sitä, muttei voinut kuvitella elämää ilman sitä.

Viekas ihminen oli pettyneen liberaalin kirjoitus. Kaiken piti muuttua 1990-luvulla, mutta hän huomasikin sen päättyessä vallalla olevan ihmistyypin, joka sietää vallanpitäjien petosta, mutta yrittää etsiä järjestelmästä aukkoja omaksi edukseen.

Levadan esseestä Yaffa sai käsitteellisen kehikon sille, mitä oli nähnyt ympärillään tapahtuvan.

Tähän viekkauteen liittyy yksi tärkeä huomio, Yaffa lisää. Viekkaus on käytössä pystysuuntaisissa suhteissa, kuten kansalaisen ja valtion suhteessa. Horisontaalitasolla eli ihmisten välillä on sen sijaan paljon solidaarisuutta.

Kirja kertoo kompromisseista esimerkkien kautta.

Esimerkiksi television ykköskanavan johtaja Konstantin Ernst on yksi Putinin pääpropagandisteista, mutta samalla hän voi toteuttaa taiteellisuuttaan esittämällä art house -elokuvia ja suunnittelemalla näyttäviä tilaisuuksia.

Yaffa kertoo myös Itä-Ukrainan niin sanottujen kapinallisalueiden lasten parissa hyväntekeväisyyttä tehneestä lääkäristä, joka joutuu osin tahtomattaan osaksi propagandakoneistoa. Ja tšetšenialaisesta ihmisoikeusaktivistista, joka puolustelee nykyään hallintoa, koska sanoo niin voivansa auttaa edes joitakin.

Yksi luku käsittelee aktivisteja ja historioitsijoita, jotka tekivät Permissä sijaitsevasta Gulag-leiristä itsenäisen museon. Kun valtio otti sen haltuunsa, he jakaantuivat. Onko parempi vastustaa ja pahimmillaan sulkea museo vai tehdä yhteistyötä, jotta edes jonkinlainen versio muistomerkistä säilyy?

Jotkut ovat tehneet kompromisseja innokkaammin kuin toiset. Yleensä niitä on tehty yksi pieni kerrallaan.

Yaffa ei halunnut kirjoittajana tuomita ketään. Hän sanoo etsineensä tarkoituksella hahmoja, joita ei voi julistaa täysin hyviksi tai pahoiksi. Läpeensä korruptoituneitakin olisi kyllä löytynyt.

Hän myös sanoo pohtineensa sitä, kuinka helppoa teoriassa on ottaa moraalisesti joustamaton linja. Sillä on kuitenkin hankala pysyä, kun todellisuus vyöryy päälle.

”Halusin tuoda sen näkyviin, koska minusta monilla länsimaisilla lukijoilla on ajatus, että Putinin valta on paha, piste. Mutta jos asuu täällä, ei siihen voi vain panna pistettä. Ei se ole niin helppoa.”

Jokaisella on sitä paitsi vain yksi elämä, hän sanoo. Siinä pitää yrittää muuttaa lahjakkuutensa ja kunnianhimonsa menestykseksi.

Venäjällä myös näistä kompromisseista kieltäytyminen voi viedä vankilaan. Rajat ja säännöt myös muuttuvat, minkä vallanpitäjien suosikki avantgardisti Kirill Serebrennikov sai huomata jouduttuaan kotiarestiin, josta vapautui yhtä yllättäen.

Myös raja kompromissien ja komformismin välillä elää.

On siis ymmärrettävää, että useimmat venäläiset yrittävät olla Levadan sanoin viekkaita suhteessaan valtioon.

He yrittävät suunnistaa järjestelmän sisällä, taipuvat sen vaatimuksiin sekä toteuttavat haaveitaan ja tavoitteitaan sen rajoissa. Menestyneimmät pystyvät ennakoimaan ja toteuttamaan valtion odotukset.

”Mutta yhdessä nämä kaikki kompromissit lisäävät järjestelmän kestävyyttä. Kun sankarillisetkin kompromissit kertaantuvat tuhansia miljoonia kertoja.”

Yhdessä jatkuvat kompromissit johtavat korruptioon ja ovat osa putinismin perustaa. Viekkaus sopii johdolle.

Yaffa huomauttaa, ettei Putin aikanaan ilmestynyt tyhjästä. Hän oli tavallaan vastaus silloiseen toiveeseen, joka tosin saattoi olla tiedostamaton.

”Hän rakensi järjestelmän, joka monella tapaa oli paluu jonkinlaisiin tavallisiin ja mukaviin vuorovaikutustapoihin valtion kanssa.”

Putinin Venäjä on autoritaarinen. Yaffan mukaan järjestelmällä on kuitenkin tukea, vaikka tätä tukea ei olekaan hankittu demokraattisella tavalla.

Sitä helpotti se, ettei 1990-luvulla syntynyt vahvaa kansalaisyhteiskuntaa. Vielä isompi merkitys oli öljyn kallistumisella. Ihmisiä oli helpompi pitää tyytyväisinä elintason kasvaessa.

Nyt kansalaisyhteiskunta osoittaa pieniä voimistumisen merkkejä, mikä on näkynyt myös protesteissa. Yaffa sanoo viekkauden vähentyneen ja saavan tilalleen uudenlaista sitoutumista.

”Ei voi olla enää viekas, jos on aidosti sitoutunut johonkin tiettyyn yhteiskunnalliseen kysymykseen.”

Monet nuoret eivät halua olla viekkaita suhteessa valtioon, Yaffa sanoo. He haluavat valtion, joka hoitaa tehtävänsä.

Samalla järjestelmä on muuttunut joustamattomammaksi ja sulkeutuneemmaksi.

”Minusta viime vuosien trendi on, että järjestelmän käsitys hyväksytystä on paljon aiempaa kapeampi.”

Joshua Yaffa, 38

The New Yorker -aikakauslehden Moskovan-kirjeenvaihtaja.

Asunut Moskovassa pysyvästi vuodesta 2012, jolloin aloitti brittilehti The Economistin Moskovan-kirjeenvaihtajana.

Kirja Between Two Fires. Truth, Ambition and Compromise in Putin’s Russia ilmestyi tammikuussa.

Seuraa uutisia tästä aiheesta