Rautaesirippu ei koskaan kadonnut - Ulkomaat | HS.fi

Puna-armeijan sotilaat vapauttivat Auschwitzin keskitysleirille pikaisesta evakuoinnista huolimatta jääneet vangit Puolassa tammikuussa 1945.

Rautaesirippu ei koskaan kadonnut

Idän ja lännen ajattelutavan erot ovat selvät, ja ne syntyivät keskitysleirien krematorioiden sammuttua.

Julkaistu: 9.5. 2:00, Päivitetty 9.5. 7:53

Kuulin elämäni ensimmäisen juutalaisvitsin aikuisiällä, Moskovassa. Kyseessä oli yksi yleisimmistä tyylilajin anekdooteista, jossa juutalainen kauppamatkustaja kimpsuineen ja kampsuineen istuu Kiovaan menevässä junassa. Viereen ahtautuu omien tavaroidensa kanssa toinen samanlainen.

”Mihin olet menossa?” tulija kysyy.

”Odessaan”, toinen vastaa.

”Onpa ovela”, ensimmäinen ajattelee. ”Sanoo menevänsä Odessaan, jotta luulisin sen menevän Kiovaan, mutta se onkin menossa Odessaan!”

Vitsi perustuu oletukseen, että juutalaiset ovat ovelia liikemiehiä. Suuri osa Venäjän rikkaasta anekdoottiperinteestä perustuu tällaisiin stereotypioihin, joissa kunkin kansallisuuden erityispiirteet on kiteytetty yhteen tai kahteen tyypilliseen ominaisuuteen.

”Ja kolmannenkymmenennen otteluminuutin alkaessa Suomen joukkue on saapunut kentälle kokonaisuudessaan, ja tuomari ryhtyy täsmentämään joukkueelle pelin sääntöjä. Seuraavaksi joukkueelle osoitetaan oma kenttäpuolisko . . . Ja niin Suomi-Viro-jalkapallomaaottelun ensimmäinen puoliaika päättyy tasalukemissa 0–0.”

Ovat siis aika hitaita.

Kansallisiin tai etnisiin tyypittelyihin perustuvat vitsit olivat nuoruudessani yleisiä Suomessakin. Niiden alamäki alkoi 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja eräänlainen hautajaispuhe kuultiin viime joulukuussa. Kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr) pyysi julkisesti anteeksi saamelais- ja mustalaisvitsejä, joita hän ja näyttelijä Aake Kalliala esittivät tv:n sketsiohjelmissa 1987–1992.

Ajanjaksolla 1992–2019 julkisesta puheesta ovat lähes hävinneet muutkin mauttomuudet, esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oletettuja tapoja koskevat vitsit. Stand up -koomikot ovat osin täyttäneet syntyneen mauttomuusvajeen.

Vitsailu kertoo yhteiskunnan arvoista, joiden muutokset ovat jutustelukulttuurin muutoksia hitaampia. Voisi siis olettaa, että Suomessa on tapahtunut jokin arvomuutos, joka on alkanut ennen 1980-luvun loppua ja jota Venäjällä ei ole tapahtunut tai joka on alkanut Venäjällä myöhemmin tai on hitaampaa.

Mielipidetiedusteluja ei tarvitse kauaa selailla, kun paljastuu, missä tämä arvokuilu kulkee. Venäjän ryhmään kuuluu edelleen koko entinen itäblokki, jota nykyisin nimitetään usein Itä- ja Keski-Euroopaksi. Suomi on osa Länsi-Eurooppaa, jonka maista valtaosa kuuluu sekä Euroopan unioniin että Natoon.

Sotilasparaati marssi Punaisella torilla viime marraskuussa, kun Moskovassa juhlittiin joukkojen rintamalle lähdön vuosipäivää.

Yhdysvaltalainen Pew-tutkimuslaitos teki 2015–2017 sarjan haastatteluja, joissa kysyttiin yhteensä 56 000 aikuiselta vähemmistöihin ja uskontoon liittyviä kysymyksiä 34:ssä maantieteellisesti Euroopassa sijaitsevassa maassa. Tutkimusraportti julkaistiin lokakuussa 2018.

Haastateltavilta kysyttiin muun muassa, hyväksyisitkö muslimin jäseneksi perheeseesi. Hollantilaisista 88 prosenttia vastasi kyllä, armenialaisista seitsemän prosenttia. Suomalaisista 66 prosenttia vastasi, ettei islaminusko tee vävypojasta vastenmielistä. Venäläisistä yhtä avarasieluisia oli vain kolmannes ja virolaisista vielä harvempi, joka neljäs.

Ylipäätään Itä- ja Keski-Euroopan maiden vastaajista alle puolet hyväksyi muslimin perheeseen, lännessä yli puolet. Muslimeilta ei kysytty.

Muslimikysymys saattaa olla huono arvomittari, sillä haastattelusarjojen tekemisen aikaan Eurooppa kohtasi vuoden 2016 pakolaiskriisin, joka lisäsi erityisesti islaminuskoon torjuvasti suhtautuvien määrää. Äkillinen tapahtuma saattoi tehdä vastauksista huonosti perimmäisiä arvoja kuvaavia.

Tai sitten ei tehnyt. Kun kysymyksen ”muslimi” vaihdettiin ”juutalaiseen” oli myönteisten ja kielteisten vastausten alueellinen jakautuminen aivan sama.

Vielä selvemmin mielipiteet jakautuivat, kun kysyttiin samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Idässä enemmistö sanoo ei, lännessä kyllä – ainoana poikkeuksena Tšekki, jossa homoliitot hyväksyttiin suunnilleen yhtä usein kuin Suomessakin.

Sateenkaarilippu liehui Berliinissä heinäkuussa 2018, kun ensimmäisestä Pride-marssista oli kulunut neljäkymmentä vuotta.

Entä abortit? Lännessä kyllä, idässä ei. Jopa venäläisistä 56 prosenttia vastasi, että aborttien pitäisi olla laittomia, ja Neuvostoliitossa abortti sentään oli johtava ehkäisymuoto. Enemmän hajontaa saatiin, kun kysyttiin uskonnosta, mutta päälinja oli selvä: idässä tärkeä osa kansallista identiteettiä, lännessä ei.

Näissä vastauksissa näkyy idän kaksi vastareaktiota reaalisosialismin vuosikymmeniin. Ensimmäinen vastareaktio on 30 vuotta jatkunut uskonnollisuuden nousu entisen itäblokin alueella, vastalauseena sosialismin vuosikymmenten pakotettuun ateismiin.

Toinen vastareaktio on kansallismielisyyden nousu idässä. Virallinen ”kansojen ystävyys” ja kansallisten kulttuurien typistäminen kansantanssiryhmien esityksiksi kulttuuritaloilla oli onnistunut vain vaivoin peittämään ihmisten todelliset ajatukset ja identiteetit.

Sotilasparaati marssi Punaisella torilla viime marraskuussa, kun Moskovassa juhlittiin joukkojen rintamalle lähdön vuosipäivää.

Kolmas vastareaktio on tuoreempi eikä se juuri näy Pew-laitoksen tutkimuksessa. Se on nimittäin yhteinen idälle ja lännelle: erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen kiihtynyt kansallismielisen laitaoikeiston nousu vastareaktiona globalisaatiolle ylipäätään.

Pewin tutkijoiden johtopäätös on, että kylmän sodan aikainen rautaesirippu ei ole kadonnut mihinkään vaan näkyy selvästi ihmisten arvoissa ja ajatuksissa. Mistä se on peräisin?

Tänään lauantaina on juhlapäivä sekä idässä että lännessä, voitonpäivä ja Eurooppa-päivä. Juhlallisuudet on valitettavasti siirretty tai peruttu koronavirusepidemian vuoksi, joten emme pääse arvioimaan tyylieroja. Ne ovat valtavat.

Eurooppa-päivä näkyy lähinnä pienten sinisten tähtilippujen hulmuamisena EU-rakennusten ovenpielissä. Päivää vietetään Ranskan ulkoministerin ja entisen pääministerin Robert Schumanin Ranskan ulkoministeriön lehdistötilaisuudessa 9.5.1950 lukeman julistuksen kunniaksi.

Pieni juhlija vietti Eurooppa-päivää Brysselissä vuosi sitten.

Hätäisesti koolle kutsutussa tilaisuudessa oli tarkoitus kuulla ulkoministerin ehdotus Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisesta, mutta Schuman meni pidemmälle: hän maalaili Eurooppaan liittovaltiota, jonka perimmäinen tavoite olisi tehdä sota Euroopassa mahdottomaksi.

Toisen maailmansodan päättymisestä Euroopassa oli kulunut tasan viisi vuotta. Ennennäkemättömän teurastuksen keskiöön oli noussut natsi-Saksan 1942–1945 toteuttama holokausti. Toisin sanoen miljoonien juutalaisten ja muiden hyljeksittyjen vähemmistöjen tai rodullisesti ”epäpuhtaiden ainesten” teollinen sarjamurha tuhoamisleireillä.

Kun tapahtumien arviointi Saksassa alkoi, nousi nopeasti esiin niin sanottu kollektiivinen syyllisyys, jonka mukaan ”me kaikki olemme syyllisiä”.

Ehkä tunnetuin natsismiin perehtynyt yhteiskuntateoreetikko Hannah Arendt tuomitsi myöhemmin koko käsitteen, koska se oli hänen mielestään tapa kätkeä todelliset syylliset yhteisen surutyön sumuverhoon – jos ”kaikki ovat syyllisiä”, ei kukaan lopulta ole syyllinen, Arendt päätteli.

Koko läntinen Eurooppa sai kuitenkin pian kollektiivisen syyllisyyden tartunnan. Holokausti käsitettiin yhteiseksi traumaksi. Olihan monen Euroopan maan väkeä taistellut kansainvälisen Waffen-SS:n riveissä, olihan Britannian pääministeri Neville Chamberlain antanut Adolf Hitlerille periksi ennen sotaa ja jatkanut turhaa puhetta rauhasta, eihän kukaan puuttunut natsien julmuuksiin kristalliyönä 1938.

Olihan moni ajatellut, että Hitlerin politiikassa on hyvääkin ja että rotuopit ovat tieteellisiä, eikä siitä ollut kuin muutama vuosi. Sen täytyi johtua pahuudesta, pirusta, joka asuu kaikissa ihmisissä.

Tähtiliput liehuvat EU-komission päämajan edessä Brysselissä.

Schumanin julistus aloitti tämän piruntorjunnan, jonka lopputuloksesta nykyisin käytämme ilmaisua ”eurooppalaiset arvot”. Se tarkoittaa, että liberalismi ja tasa-arvo ovat tavoitteita sinänsä, eivät välineitä, ja että sana ”rotu” on varattu koiranäyttelyyn.

Rautaesiripun toisella puolella mitään syyllisyyttä holokaustista ei koettu, päinvastoin. Totalitaarinen järjestelmä teki nopeasti natsi-Saksan kukistamisesta yhteisen sankaritarinan. Jos jotakuta epäiltiin yhteistyöstä vihollisen kanssa, järjesti diktaattori Josif Stalin hänelle nopeasti kyydin ikiroutaa kuokkimaan.

Itä- ja Keski-Euroopassa tehtiin kuten Moskova komensi. Joku ukrainalainen ajatteli vielä, että itsenäisyysmielinen sekä natsien ystäväksi että viholliseksi ehtinyt kapinapomo Stepan Bandera oli hyvä mies, mutta ymmärsi pitää ajatuksensa omana tietonaan.

Presidentti Vladimir Putinin valtakausilla voitonpäivän juhlasta on tullut tärkein kansallinen vuosijuhla. Punaisen torin tahtimarssi saa naapurimaiden poliitikot joka vuosi muistuttamaan, että Stalin oli yhtä paha kuin Hitler, ja viime aikoina Euroopan parlamentti on yhtynyt näihin kantoihin. Aivan kuin kyse olisi julmuuksien MM-kisoista.

Turisti seurasi voitonpäivän ylilennon harjoituksia Moskovassa maanantaina. Lennot järjestetään vaikka yleisötilaisuudet on koronavirusepidemian vuoksi peruttu.

Luetuimmat - Ulkomaat