Syksyllä 1989 Suomella oli käsissään pirullinen pulma.
Aikoja sitten oli sovittu, että ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen (kok) matkustaisi Kiinaan edistämään suomalaisyritysten vientiä. Matkasta sopimisen ja syksyn välillä tapahtui Tiananmenin aukion verilöyly, jossa Kiinan armeija surmasi jopa tuhansia mielenosoittajia Pekingissä kesäkuun alussa.
Kiinasta tuli hetkeksi hylkiö länsimaailman silmissä ja ministerivierailuja ei maahan tehty. Salolainen muisteli taannoin tämän jutun kirjoittajalle, että silloinen presidentti Mauno Koivisto otti yhteyttä muun muassa Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempaan ja kysyi, että mitä oikein kannattaisi tehdä.
Kylmän sodan pragmatisoimat Koivisto ja Bush tuumivat Salolaisen muistin mukaan, että jonkunhan sinne on joskus mentävä. Miksipä ei sitten Suomen, joka oli ensimmäisten länsimaiden joukossa solminut diplomaattisuhteet vuonna 1949 syntyneen kommunistisen Kiinan kanssa.
Ja niin Salolainen matkusti Pekingiin marraskuussa 1989 ennen kuin Kiina oli purkanut verilöylyyn liittyvää sotatilalakiaan. Salolaista toruttiin kovasti matkastaan, mutta Kiinan kommunistijohtajat suhtautuivat asiaan toisin: noin toimii luotettava ystävä Suomi!
Muut länsimaat seurasivat pian Suomen jalanjäljissä.
Sadattuhannet kiinalaiset osoittivat mieltään Pekingissä toukokuussa 1989. Mielenosoitukset murskattiin kesäkuun alussa.
Tämä diplomaattipiireissä usein muisteltu tapahtumasarja on selkeimpiä esimerkkejä siitä, miten Suomi ja muutkin länsimaat ovat suhtautuneet Kiinan ihmisoikeuksia polkevaan politiikkaan: taiteillen, kieli keskellä suuta, monta muutakin asiaa, kuten raha, mielessä.
Anekdootti palasi mieleen maanantaina, kun Euroopan unionin ulkoministerit kokoontuivat Brysseliin keskustelemaan siitä, miten Kiinaan pitäisi juuri tänä kesänä suhtautua, kun sen ote erityishallintoalue Hongkongista on kiristynyt merkittävästi uuden turvallisuuslain myötä.
Ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr) kertoi tiedotustilaisuudessaan, että yksikään ministeri ei puhunut Kiinan kohdistettavista pakotteista. Sen sijaan kaikki paikalla olijat olivat sitä mieltä, että jos jotain tehdään, se pitäisi tehdä yhdessä EU:n nimissä, jotta sillä olisi jotain vaikutusta.
Pöydällä pyöriteltiin ajatuksia hongkongilaisten viisumikäytäntöjen helpottamisesta EU-maissa, opiskelijapaikkojen lisäämisestä ja niin sanottujen kaksikäyttötuotteiden vientikiellosta. Mitään ei päätetty, mutta asiasta puhutaan lisää elokuun lopussa.
Ehkä silloin tarkentuu, mitä EU-komission puheenjohtajan Ursula von der Leyenin uhkaamat ”erittäin negatiiviset seuraamukset” voisivat Kiinalle tarkoittaa.
Hän vaati juhannuksen jälkeen Kiinaa perääntymään uudesta turvallisuuslaista, jonka katsotaan kaventavan merkittävästi hongkongilaisten oikeuksia, vaarantavan alueen ”yksi maa, kaksi järjestelmää” -aseman ja tekevän monista demokratia-aktivisteista henkipattoja.
Viikko von der Leyenin varoituksen jälkeen laki astui voimaan.
Mellakkapoliisit pitivät mielenosoittajia aisoissa Hongkongissa 1. heinäkuuta, kun Kiinan tiukka turvallisuuslaki oli astunut voimaan.
EU on pitkään toivonut, että siitä tulisi merkittävä globaali vaikuttaja, joka voisi muokata muuta maailmaa omaksi kuvakseen. Unionin tavoitteena on ihmisoikeuksien ja demokratian edistäminen myös muualla kuin jäsenmaissaan.
Kiina on kuitenkin liian iso ja merkittävä maailmanmahti, jotta sitä voisi kohdella kuin Zimbabwea tai Myanmaria, puhtaasti arvoja ja periaatteita puuskuen, hurjia sanallisia tuomioita jakaen ja pakotteilla mätkien.
Mutta Kiina on riittävän kovaotteinen, että jotain sille pitää aina välillä sanoa tai tehdä.
Esimerkiksi Tiananmenin verilöylyn perintönä EU:lla on yhä voimassa Kiinaa koskeva asevientikielto. Mutta pääsääntöisesti sekä EU että sen jäsenvaltiot harjoittavat Kiinan suhteen ihmisoikeuspolitiikkaa, jota kutsutaan nimellä ”dialogi”.
Sanan alle kätkeytyy fakta, että kaupalliset ja maailmanpoliittiset kysymykset ovat paljon suuremmassa roolissa kuin se, miten Kiina kansalaisiaan kohtelee.
Kyseisellä dialogilla ei olekaan ollut suurta vaikutusta Kiinan ihmisoikeustilanteeseen, oikeusvaltion kehittymiseen tai demokratisoitumiseen.
Dialogista voi poimia sellaisen esimerkin, että vuonna 1999 Kiina vakuutti huippukokouksessa EU-johtajien kanssa, että ”on vain ajan kysymys”, että maa ratifioi YK:n kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen. Kyseistä ratifiointia odotellaan yhä.
1990-luvun lopussa Kiina esimerkiksi runttasi ensiaskelia ottavan oppositioryhmittymän, Kiinan demokraattisen puolueen, ja Falun Gong -liikkeen ilman mitään seuraamuksia. Viime vuosina Kiina on sulkenut yli miljoona uiguuria ”uudelleenkoulutusleireille” Xinjiangin maakunnassa ilman että siihen olisi puututtu muuta kuin toruvin lausein.
Rautainen ote muustakin kansasta on lujittunut henkilökulttia rakentavan presidentti Xi Jinpingin kaudella, jolloin Kiina on valjastanut nettisensuurin ja tekoälyn ennennäkemättömällä tavalla pitämään kansalaiset valvonnassa ja kurissa. Vähäisetkin haaveet demokratisoitumisesta ovat karisseet.
Kiinan kovaotteinen presidentti Xi Jinping rakentaa ympärilleen henkilökulttia.
Ministeri Haavisto ei maanantaina kysyttäessä keksinyt yhtäkään esimerkkiä EU:n ja Kiinan yhteiseltä taipaleelta, jossa EU olisi vaikuttanut myönteisesti ihmisoikeustilanteeseen Kiinassa.
”Tämä on tietysti hyvä kysymys”, Haavisto sanoi.
Hän lisäsi kuitenkin Suomen panostaneen oikeudelliseen yhteistyöhön, minkä lisäksi hän oli itse tavannut kiinalaisia kansalaisjärjestöaktiiveja.
Tällaisilla tapaamisilla on Haaviston mukaan rohkaiseva vaikutus kiinalaisosapuoliin, koska he kuulevat muun maailman pitävän Kiinan tilannetta silmällä.
Suomi ja moni muu EU-maa on halunnut pitää päänsä matalalla Kiinan kaitsemisyrityksissä, koska kukaan ei halua sotkea kauppasuhteitaan pian maailman suurimmaksi nousevan talouden kanssa.
HS:n viime viikolla haastattelemat suomalaispoliitikot totesivat puoluekantaan katsomatta, että Suomen on järkevintä toimia Kiinaa kovistellessa EU:n kilven takana. Kun toimista päätetään 27 maan porukalla, Kiinan resurssit diplomaattiseen häirintään joutuvat kovemmalle koetukselle.
Kiina on aiemmin osoittanut, että se kohtelee EU-maita käytöksen mukaisesti: kiltit palkitaan, suunsoittajat pannaan nurkkaan häpeämään.
Kiina on esimerkiksi takavuosina näpäyttänyt vuorollaan Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia sanoistaan tai teoistaan, jotka liittyvät ihmisoikeuksiin.
Railoja voi leventää myös porkkanoilla. Idän jättiläisellä on käynnissä esimerkiksi niin sanottu 17+1-yhteistyö, joka kytkeytyy Kiinan kunnianhimoiseen Silkkitie-projektiin.
Seitsemästätoista maasta kaksitoista kuuluu EU:hun, kun muut maat ovat unionin jäsenyydestä vasta haaveilevia Balkanin maita. Ne kaikki himoitsevat kiinalaisia sijoituksia.
Kiinan pääministeri Li Keqiang tapasi EU-johtajat Jean-Claude Junckerin (vas.) ja Donald Tuskin Brysselissä Kiinan ja EU:n huippukokouksessa kesäkuussa 2017. Kiina nöyryytti kokouksessa EU:ta, kun maa vetäytyi yhteisestä ilmastopolitiikkaan liittyvästä julistuksesta.
EU:lla on siis periaatteessa mahdollisuus koventaa Kiina-politiikkaansa ilman, että se koituisi minkään yksittäisen jäsenmaan erityisongelmaksi.
Nyt olisi myös teoriassa mahdollista löytää yhteinen sävel Yhdysvaltojen kanssa, sillä amerikkalaisetkin sanovat olevansa huolestuneita Hongkongin tilanteesta.
Kesällä 2020 ei kuitenkaan voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että Yhdysvaltoja johtaa Donald Trump, joka taistelee ensi marraskuun vaaleissa toisesta presidenttikaudestaan.
Hän on käynyt kauppasotaa sekä Kiinaa että EU:ta vastaan ja suhtautunut hyvin penseästi arvopohjaiseen politiikkaan jopa kotimaassaan. Niinpä Yhdysvallat ei tällä hetkellä ole mikään luonteva liittolainen EU:lle.
Itse asiassa asetelmat ovat Trumpin kaudella joskus kääntyneet päälaelleen.
Kolme vuotta sitten EU joutui kiusalliseen tilanteeseen, kun unioni oli suunnitellut yhdessä Kiinan kanssa annettavaa näyttävää näpäytystä Trumpin ilmastopolitiikalle. EU-tahot vuotivat lehdistölle ennalta julkilausumaluonnoksen, jossa Kiina ja EU ilmaisivat yhteistä tahtoaan maailman ilmastojohtajina.
Vaikkei huippukokouksen julistuksessa mainittu Yhdysvaltoja, tekstin piti olla näpäytys Pariisin ilmastosopimuksesta irtautuneelle Trumpille. Mutta viime hetkellä Kiina irtisanoutui julistuksesta, koska maa ärsyyntyi EU:n polkumyyntisyytöksistä sekä vitkuttelusta Kiinan markkinatalousaseman tunnustamisessa.
Kiina välitti tempauksella maailmalle kaksi viestiä: se suhtautuu ilmastokriisiin vastuullisemmin kuin Yhdysvallat, mutta EU:n talutusnuoraan maa ei rupea.