Olemme aika sokeita sille, miksi autamme muita. Emme anna kerjäävälle ihmiselle lanttia vain siksi, että haluamme puhtoisesti auttaa.
Usein auttajaa ajaa hänelle itselleen koituva hyvä fiilis. ”Pyyteetön” tekomme saa mielihyvähormonimme dopamiinin ja oksitosiinin hyrräämään. Auttamispäissämme kehräämme erinomaisuuttamme ja unohdamme miettiä, mikä olisi paras tapa auttaa.
Luulemme tekevämme hyvää, kun meistä auttajina tuntuu ihanalta.
Maailmassa on iso ja kasvava elämysteollisuuden ala, joka käyttää hyväksi auttamisesta aiheutuvaa euforiaa. Tämä ala on vapaaehtoisturismi. Me länsimaiden vauraat ihmiset maksamme päästäksemme kehittyviin maihin vapaaehtoistyöhön, vaikkapa rakentamaan taloja köyhille.
Valkoinen pelastaja lehahtaa paikalle sydän hyvyyttä sykkien. Hän näkee kärsimystä ja liikuttuu siitä sydänjuuriaan myöten. Hän kokee voivansa omin käsin vaikuttaa siihen ja iloitsee siitä pohjattomasti.
Sen lisäksi, että valkoisen pelastajan asenne on itsekeskeinen, lehahtavasta auttajasta on harvoin hyötyä.
Mari Manninen oli muutama vuosi sitten Laosissa elefanttien suojelukeskuksessa vapaaehtoisturistina muun muassa tekemässä norsun ulosteesta paperia. Hän oppi, että hänen työstään ei ollut hyötyä, vaan olisi ollut järkevämpi lahjoittaa rahaa.
Silloin kun en vielä tajunnut auttamisen sudenkuoppia, olin Laosissa norsujen pelastuskeskuksessa muutaman päivän lapiohommissa. Olin lapioinnissa hidas ja huono, ja vaikka olisin ollut hyvä, olisin silti vienyt paikalliselta lapiomieheltä työpaikan. Suurin osa meistä vapaaehtoisturisteista oli kaltaisiani turhakkeita, poikkeuksena eläinlääkäri ja valokuvaaja, joiden ammattitaidolle oli juuri tuolla oikeasti käyttöä.
Jos olisin pysynyt kotona ja lahjoittanut matkarahat ja täysihoitomaksuni suoraan norsujen pelastamiseen, olisin ollut hyödyksi, ehkä jopa työllistänyt paikallisen työläisen.
Mutta eihän pelkästä rahan lahjoittamisesta saa sellaista elämystä kuin omin käsin auttamisesta. Tässä minä autan poloisia norsuja, köyhiä tai lapsia! Elämäni tuntuu yhtäkkiä mielekkäältä. Facebookissa tutut kehuvat, kuinka hyvä ihminen olen.
Tätä nykyä jopa risteilymatkustajille tarjotaan mahdollisuutta opettaa yhdessä satamassa päivä englantia, toisessa istuttaa puita.
Vapaaehtoisturismin suurin hyöty lienee siinä, että parhaimmillaan matka kasvattaa turistista tiedostavamman maailmankansalaisen, joka vaikka lahjoittaa herkemmin rahaa kehitysyhteistyöhön.
Vapaaehtoisturisteina voimme myös tehdä todella pahaa. Nepaliin ja Kambodžaan on syntynyt paljon uusia orpokoteja, koska länsimaiset turistit haluavat päästä hoitamaan orpoja muutamaksi päiväksi tai pariksi kuukaudeksi.
Lapset eivät ole orpoja, vaan heidät on houkuteltu perheistään laitoksiin viekkaudella ja vääryydellä. He myös kärsivät psyykkisesti siitä, että ”hoitajat” vaihtuvat jatkuvasti.
On parempi avustaa lasten kotona asumista tukevia projekteja kuin orpokoteja. Kuvassa on nepalilainen lasten ja lapsiperheiden tukikeskus.
Orpokotituristit harvoin hoksaavat aiheuttamaansa haittaa. Päinvastoin he tuntevat olevansa suureksi avuksi, kun huomiota kerjäävät lapset iloitsevat leikittämisestä.
Australian uudessa laissa puhutaan orpokotiturismista nykyajan orjuuden muotona. YK on esittänyt orpokotiturismista huolensa.
Todellinen maailman hädänalaisten ja vähempiosaisten auttaja antaa rahansa tunnetulle järjestölle, kuten vaikka Punaiselle Ristille, Kirkon Ulkomaanavulle, Unicefille tai Pelastakaa Lapsille. Ne osaavat suunnitella ja toteuttaa avustustyön niin, että siitä on mahdollisimman monelle hyötyä – ja mahdollisimman vähän haittaa.
Tylsää mutta tehokasta.
Kirjoittaja on tehnyt kirjan Hyvät aikeet – Miksi autamme ja mitä siitä seuraa? (Atena 2020).
