Viime keskiviikkoaamu oli kurjaa keliä lukuun ottamatta aika tavallinen pientaloalueella Gjerdrumin kuntakeskuksen Askin tuntumassa Norjassa, kolmisenkymmentä kilometriä Oslosta koilliseen.
Jan-Tore Bariås, 60, heräsi aikaisin kotonaan kuuden asunnon taloyhtiössä. Työt Norjan suurimman hedelmä- ja vihannesfirman Baman keskusvarastolla Oslon laidalla alkoivat viideltä aamulla.
Jan-Toren puoliso Wenche Bariås, 57, jäi pehkuihin, kun isäntä käynnisti kuuden vuoden ikäisen Toyota Avensiksensa ja suuntasi keulan kohti valtatie E 6:tta.
Emil Bariås (ylärivissä vasemmalla), Jan-Tore Bariås, Emmi Eskola-Bariås ja Wenche Bariås perjantaina Olavsgaard-hotellilla lähellä vajoamapaikkaa.
Kello oli 20 minuuttia vaille viisi. Oli pilkkopimeää ja lumipyry sen kuin paheni.
Muutaman sadan metrin ajon jälkeen tie katosi alta.
”Putosin suoraan alas seitsemän kahdeksan metriä”, Bariås kertoo HS:lle puhelimitse evakuointikeskuksesta Gjerdrumin Olavsgaard-hotellista. ”Auto pyörähti katolleen, turvatyyny laukesi enkä saanut heti turvavyötä irti. Hetki piti orientoitua, että missä oikein olen.”
Bariås pääsi nopeasti ulos katolleen mutaan iskeytyneestä autosta, jonka moottori oli yhä käynnissä.
”Rintaan sattui vähän, koska turvavyö oli ollut kireällä ja turvatyyny laukesi. Ja vasemmassa kädessä on pari ruhjetta, ei muuta.”
”Rotkon reunalla oli talo, josta osa oli tyhjän päällä”, Bariås kertaa ensimmäisiä havaintojaan maanvyöryn repäisemän kuilun pohjalta. ”Asukkaat yrittivät siellä näyttää taskulampuilla merkkejä mahdollisille pelastajille.”
”Arvioin että rotko olisi 60 metrin levyinen ja kolme–neljäsataa metriä pitkä mutta myöhemmin selvisi, että se oli paljon suurempi.”
”Siellä oli pimeää ja märkää ja oli vaikea päästä etenemään mihinkään suuntaan. Kymmenen minuutin päästä löysin pari autoa ja ryhdyin tarkistamaan, onko niissä ketään.”
”Silloin kuulin vanhan miehen äänen, siellä hän oli montun pohjalla t-paidassa ja paljain jaloin.”
Bariås ei tuntenut maavyöryn mukana rotkon pohjalle liukunutta vanhaa miestä ennestään. Hän arvioi tämän iäksi 75–80 vuotta. Mies näytti olevan viluissaan, joten Bariås antoi hänelle työtakkinsa.
”Lähdimme etenemään suuntaan, josta arvioin, että olisi helpointa päästä ylös. Muttei se onnistunut.”
Jonkin ajan kuluttua rotkon yläpuolelle ilmestyi pelastushelikopteri valonheittäjineen, ja Bariås yritti heilutella merkkejä yläilmoihin.
Ilmakuva helikopterista perjantaina Gjerdumin alueelta Norjasta.
”Kopteri kävi ensin hakemassa perheen siitä talosta rotkon reunalta, ja sitten he tulivat takaisin. Pintasukeltaja nosti ensin vanhan miehen ja seuraavaksi minut helikopteriin.”
”Meitä pelastettuja oli kopterissa kuusi seitsemän. Lensimme vain parin kolmensadan metrin päähän ja siellä meidät siirrettiin ambulanssiin ja vietiin kaupungintalolle. Siellä kaikki rekisteröitiin ja tuotiin bussilla hotelliin.”
Bariås ehti olla rotkon pohjalla oman arvionsa mukaan ehkä kolmisen varttia.
Bariåsien talo on kadun viimeisenä, 200–250 metrin päässä rotkon reunalta ja säilyi ehjänä.
Wenche Bariåsilla ei ollut aamuvarhain mitään tietoa siitä, ettei hänen miehensä ollut vihannestukussa vaan mutaisen rotkon pohjalla. Hän sai kuulla tapahtumasta vasta, kun hälytyskeskuksesta soitettiin ja kysyttiin, pääseekö hän poistumaan kotoaan omin neuvoin.
Wenche valitsi kiertotien kävelytietä pitkin ja pääsi ennen pitkää evakuointibussin kyydissä hotellille.
”Meidän talo on tien päässä eli kaikkein kauimpana rotkosta ja se säästyi. Mutta emme saa mennä sinne vielä”, Jan-Tore kertoo. ”Täällä hotellissa järjestetään kerran päivässä tiedotustilaisuus, jossa selvitetään tilannetta. Luulen, että voi mennä kuukausi ennen kuin pääsemme takaisin kotiin.”
Pariskunnan molemmat aikuiset pojat asuvat lähellä vanhempiaan. Kolmikymppisen Emil-pojan suomalainen vaimo Emmi Eskola-Bariås luki maanvyörystä aamulla uutisista ja soitti miehelleen, jonka luuli olevan töissä.
”Mutta hän olikin tullut jo tänne hotellille. Kävin myöhemmin apen ja anopin kanssa ostarilla hakemassa uusia vaatteita.”
Perjantaina maanvyörymäalueelta löytyi ensimmäinen kuolonuhri. Aiemmin kerrottiin, että kymmenen ihmistä oli vielä kateissa ja toiveet heidän löytymisestään elossa alkoivat käydä vähiin.
”En tuntenut kateissa olevia henkilökohtaisesti mutta tämä on pieni yhteisö, kaikki täällä jollakin tavalla toisensa tuntevat”, Jan-Tore Bariås sanoo.
”Toivon pääseväni töihin ja takaisin normaaliin elämään mahdollisimman pian, ettei tarvitse istua tässä ja murehtia asioita. Ei ollut vielä minun loppuni aika.”
Uutiset Norjan mutavyöryistä ovat usein tulleet vuoristoiselta rannikkoseudulta, mutta näkyy tasaisemmankin alueen savi yllätyksiä järjestävän.
”Vuonna 1924 olisi kuulemma ollut jotain vastaavaa”, Bariås kertoo. ”Toivottavasti menee taas ainakin sata vuotta seuraavaan.”
