Onko todennäköistä, että mikään muuttuu paremmaksi tulevaisuudessa? Ei.
Mitkä ovat mahdollisuutemme ratkaista ongelmat? Huonot.
Australialaisen Flindersin yliopiston globaalin ekologian professori Corey Bradshaw ei kaunistele sanojaan – eikä hänen mielestään muidenkaan tutkijoiden pitäisi.
Viime viikolla julkaistiin Bradshaw’n 16 kollegansa kanssa kirjoittama artikkeli, jossa summataan yhteen tieteellistä tietoa maailman luonnon nykytilasta ja suunnasta. Artikkelissa tutkijat varoittavat poliitikkoja suorasanaisesti: ihmiskunta on matkalla kohti ”kammottavaa” tulevaisuutta, eikä se muutu sillä, että sitä ei sanota ääneen.
Eläin- ja kasvilajit kuolevat kiihtyvää tahtia, väkivaltaiset konfliktit ja luonnonkatastrofit lisääntyvät. Alan tutkijoille on ollut aikapäivät selvää, että elämäntyylimme synnyttää pandemioita, ja kun meitä tulee lisää, niin tulee niitäkin, Bradshaw toteaa.
Corey Bradshaw
Lisäksi ilmaston ja ympäristön muuttuminen aiheuttavat massamuuttoa. Eri arvioiden mukaan ilmastopakolaisiksi joutuu vuoteen 2050 mennessä jopa miljardi ihmistä, tutkijat kirjoittavat.
Ympäristötuho ei tarkoita ihmiselle nopeaa sukupuuttoon kuolemista, kuten joissakin huomiohakuisissa otsikoissa on sorruttu väittämään, Bradshaw sanoo, mutta meillä on paljon menetettävää jo ennen sitä.
”Olemme olleet lajina olemassa vain vähän aikaa, emmekä todennäköisesti kuole sukupuuttoon seuraavien muutaman sukupolven aikana. Mutta se ei tarkoita, ettemme tule kärsimään.”
Kauhukuviakin suurempi ongelma on, ettei niiden ratkaisemiseksi ole tehty käytännössä mitään. Päättäjien lupaukset ovat kasvaneet, mutta kaikki merkittävät tavoitteet, joita on tähän mennessä asetettu, on rikottu, Bradshaw sanoo.
Yksikään vuodelle 2020 asetetuista kansainvälisistä biodiversiteettitavoitteista ei täyttynyt, yksikään maa ei ole konkreettisesti matkalla Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden vaatimiin päästövähennyksiin ja lähes kaikki YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ovat jäämässä saavuttamatta.
Lajikadon tai ilmastonmuutoksen estäminen ei yksinkertaisesti ole minkään valtion todellinen ykköstavoite. Artikkelissaan tutkijaryhmä kuvaa ympäristöongelmien ja politiikan suhdetta kieroutuneeksi.
”Ihmisten terveyteen, omaisuuteen ja hyvinvointiin kohdistuvat lisäpaineet vievät kieroutuneella tavalla politiikalta kykyä vähentää eroosiota ekosysteemissä, josta yhteiskuntamme on riippuvainen”, he kirjoittavat.
Ensimmäinen ongelma on aikajänne: Jos erilaiset diktatuurit jätetään laskuista, poliittiset järjestelmät perustuvat pääasiassa neljän viiden vuoden vaalisykleihin, Bradshaw selittää. Se ei riitä todelliseen, pysyvään muutokseen luonnon mittakaavassa.
Bradshaw käyttää esimerkkinä metsäpolitiikkaa.
”Kuvitellaan, että ensin valtaan tulee vasemmistohallitus, joka ehkä pysäyttää metsien avohakkuut. Seuraava hallitus muuttaa lain ja hakkaa metsän. Seuraava hallitus voi tietysti taas asettaa lain voimaan, mutta metsällä kestää 300 vuotta kasvaa takaisin alkuperäiseen asuunsa”, hän luettelee.
”Ympäristön palauttaminen on niin paljon työläämpää kuin sen tuhoaminen. Tässä pelissä ympäristö jää aina nettona miinukselle.”
Toinen kieroutunut kehityskulku syntyy väestönkasvusta, Bradshaw sanoo. Ihmispopulaatioiden koko ja sen myötä kulutus kasvaa, ja ihmisiä on maapallolla aina vain tiheämmin. Se synnyttää kilpailua resursseista tilanteessa, jossa meillä ei ole kunnollista järjestelmää vaurauden jakamiseen.
”Teidän maanne on hyvä tässä, mutta moni muu ei ole”, Suomessa usein työnsä puolesta vieraillut Bradshaw sanoo.
Resurssikilpailu johtaa xenofobiaan eli vieraanpelkoon, joka puolestaan johtaa populististen liikkeiden nousuun.
”Ihmiset kokevat, että tämä ei ole ainakaan minun syyni, joten he etsivät syyllisen muualta.”
Populistiset liikkeet taas eivät pysty tekemään epäsuosittuja päätöksiä ympäristön suojelemiseksi, vaan huomio kiinnittyy syyllisten etsintään.
Vieraanpelko nostanee päätään ilmastopakolaisten koputtaessa ovilla. Kansainvälinen lakikaan ei nykyisellään tarjoa heille minkäänlaista suojaa – se ei edes tunnista heitä pakolaisiksi.
”Pelkäämme, että pakolaismäärän kasvu ei lisää vaan vähentää kansainvälistä yhteistyötä tavoilla, jotka heikentävät entisestään kykyämme lievittää kriisiä.”
Kuivuutta paenneita ihmisiä saapui telttaleiriin tavaroitaan Baidoassa Somaliassa maaliskuussa 2017.
Bradshaw kehottaa kaiken tämän valossa pohtimaan yhtä kysymystä: Kenen uskot pelastavan sinut, kun kriisi iskee?
Bradshaw itse asuu Australiassa alueella, jolla maastopalot ovat yleisiä.
”En asuisi täällä, jos palokuntaa ei olisi. Mutta maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin meillä ei ole tällaista turvajärjestelmää. Kukaan ei todellisuudessa ole niistä vastuussa.”
Eivät kansalliset poliittiset päättäjät, mutta eivät sen paremmin yksityiset yrityksetkään, Bradshaw sanoo.
”Talousjärjestelmämme on erottanut kokonaan ihmisten moraalisen vastuun yrityksistä ja niiden voitontavoittelusta.”
Mies katseli maastopaloa Kurnellin niemimaalla Sydneyn liepeillä Australiassa syyskuussa 2017.
Artikkelin kirjoittaneiden ympäristötutkijoiden mukaan meneillään on niin sanottu suuri sukupolvien välinen pyramidihuijaus. Kasvatamme tahallamme kulutusta, vaikka se, mitä kulutamme nyt, on käytännössä pois lapsiltamme.
”Jos haluat lapsenlapsillesi tulevaisuuden, joka ei ole hirvittävä, sinun täytyy yksinkertaisesti olla itse vähemmän ahne”, Bradshaw tiivistää.
Bradshaw’n mielestä ihmiskunnan kannattaisi vähintäänkin repiä politiikka irti yrityksistä nyt, kun se vielä on mahdollista.
”Poliittiset järjestelmämme ovat yritysten rahojen armoilla. Kaikkein tehokkain yksittäinen toimi, jonka voisimme tehdä ekosysteemin hyväksi, olisi kieltää poliittiset lahjoitukset lailla”, hän sanoo.
”Jos voisimme tehdä tuon yhden asian, meillä olisi vihdoin todellinen demokratia.”
Tarkoitus ei ole pelotella, Bradshaw painottaa, mutta nyt on sorruttu pikemminkin hyssyttelyyn. Tutkijat tuntevat jääneensä tosiasioiden kanssa yksin.
”Ihmiset helposti ajattelevat, että me tutkijat olemme tunteettomia ja kylmiä. Mutta minäkin elän tavallista elämää täällä maatilalla, olen 13-vuotiaan isä”, Bradshaw sanoo.
”Nämä asiat, joita työssäni näen, menevät tunteisiin. Niin pitäisi mennä jokaisella, jolle tulevaisuus merkitsee jotakin – jokaisella, jolla on lapsi.”
Bradshaw kollegoineen pelkää, etteivät tavalliset ihmiset oikeastaan ymmärrä, mitä tarvittavien valtavien muutosten tekeminen vaatii. Ainoa poliittinen toimija, joka nykyisellään pystyisi riittävän kokoluokan muutoksiin, on Kiina, Bradshaw sanoo ja huokaisee.
Kiina on maailman suurin saastuttaja ja polkee ihmisoikeuksia mennen tullen, mutta teoriassa se voisi kääntää paattinsa hetkessä – toisin kuin mikään demokraattinen maa.
”On ymmärrettävä, että aina demokraattinen lähestymistapa ei välttämättä riitä”, hän sanoo.
”Jos Kiina haluaa tehdä jotain, se tekee, koska se ei joudu kyselemään keneltäkään.”
Bradshaw’n mielestä ihmiskunta on valinnan edessä. Joko jatkamme nykyisillä järjestelmillä, taistelemme läpi pieniä parannuksia markkinoiden ehdoilla ja toivomme, että se riittää lievittämään ympäristökriisin hirveimpiä seurauksia. Emme pakota ketään mihinkään, mutta emme myöskään pysty todella ratkaisemaan ongelmaa.
Tai sitten ryhdymme kapinaan ja yritämme muuttaa järjestelmämme – ja mahdollisesti menetämme sen vähänkin edistyksen, mitä olisimme voineet saada aikaan.
Molemmat vaihtoehdot ovat huonoja, Bradshaw sanoo.
”Olemme ajautuneet nurkkaan. Planeetta kyllä selviää sittenkin, kun meistä ei ole enää mitään jäljellä.”