Mikään ei ole niin kekseliäs kuin tyytymätön ihminen. Tämän voi todentaa kerta toisensa jälkeen protesteissa, joita maailman tyytymättömät kohdistavat vallanpitäjiin.
Mielenosoittajien hoksaukset ovat usein suorastaan riemukkaita, niin kuin viime päivinä Myanmarissa, jossa sotilasjuntta kaappasi vallan helmikuun alussa.
Myanmarissa on satojatuhansia tai miljoonia tyytymättömiä, jotka eivät niele sotilasvaltaa mukisematta. Siksi miljoonakaupunki Yangonissa on syntynyt yllättäviä liikenneruuhkia.
Kenraalijuntan vastustajat ovat pysäyttäneet autojaan keskelle katua. Sitten he ovat nostaneet konepellin pystyyn, koska – hups – autossapa on jokin vika. Samalla periaatteella on ”sattunut” käymään kovin usein niin, että pieni tuk-tuk-taksi on tukkinut liikenteen ”hajoamalla” kriittisessä paikassa.
Liikenneprotestien tarkoituksena on ollut paitsi herättää huomiota myös vaikeuttaa sotilasajoneuvojen kulkua.
Myanmarissa on nähty ihan perinteisiäkin mielenosoituksia, siis kansanjoukkojen kokoontumisia. Omintakeisemmat protestikeinot tulevat käyttöön yleensä silloin, kun suurmielenosoitukset ovat liian vaarallisia tai muuten mahdottomia.
Vaaratonta protestointi ei Myanmarissakaan ole. Sotilasjuntta on vanginnut ainakin satoja. Vaatii siviilirohkeutta nostaa konepelti pystyyn keskellä risteystä.
Samantyyppisestä ilmiöstä oli kyse Iranissa vuonna 2009. Siellä jyrkkää pappisvaltaa vastustettiin öisin Teheranin talojen katoilla, joilta kaikuivat ilmoille Allahu akbar -huudot (Jumala on suurin).
Protestimuoto oli kunnioitettavan nokkela. Kaikki tiesivät, että kyse on protestista, mutta islamilaisessa valtiossa oli vaikea ryhtyä syyttämään ketään siitä, että huusi islamilaista ylistystä.
Lisäksi valinta oli siitä ovela, että täsmälleen sama protestoinnin tapa oli käytössä 1970-luvun lopulla, kun mullahit kaatoivat šaahin diktatuuria.
Kekseliäisyyttä tarvitaan tietysti eniten juuri silloin, kun vastassa on sortokoneisto. Demokratiassa me voimme mennä helposti torille tapaamaan ilman että alkaa pamppujen mäiske.
Joissain lähelläkin sijaitsevissa maissa on toisin. Venäjällä ja Valko-Venäjällä voi toki osoittaa mieltään vapaasti, mutta sillä pienellä rajoituksella, että protesti ei saa kohdistua vallanpitäjiin.
Kuten Ugandan 1970-luvun hirmuhallitsijan Idi Aminin kerrotaan sanoneen: ”Meillä on sananvapaus, mutta en voi taata vapautta sanojen jälkeen.”
Kekseliäs protestointi johtaa toisinaan absurdeihin tilanteisiin, jotka vain alleviivaavat mieltään osoittavan viestiä.
Keväällä 2019 mielenpainuvan tempauksen järjesti 22-vuotias kazakstanilaismies Aslan Sagutdinov.
Kazakstan on keskiaasialainen sortovaltio. Sagutdinov meni Uralskin kaupungin torille ja piteli kädessään A3-kokoista valkoista kylttiä, johon ei ollut kirjoitettu tai piirretty yhtään mitään. Hän ei myöskään huutanut iskulauseita.
Ei kulunut monta minuuttia, kun paikalle pölähti useampi koppalakki ja myös pari bodannutta yrmyä tummissa siviilipuvuissa. Sagutdinov pidätettiin.
Tästä absurdius vain yltyi. Uralskin poliisipäällikkö Bolatbek Beldibekov selitti, ettei Sagutdinovin pidätyksen syynä ollut valkoinen kyltti. Syynä oli kuulemma sen väittäminen julkisesti, ettei Kazakstanissa ole demokratiaa eikä sananvapautta.
Jos Kazakstanin poliisivaltio ei olisi reagoinut Sagutdinovin valkoiseen kylttiin niin virkaintoisesti, protesti olisi tainnut jäädä vain uralskilaisten ohikulkijoiden tietoon. Nyt kävi kuitenkin niin, että video saavutti Youtubessa pian yli satatuhatta katselukertaa. Monet kazakstanilaiset julkaisivat kuvia, joissa heillä oli käsissään valkoinen kyltti.
Myanmarissa, Iranissa, Kazakstanissa, Venäjällä ja Valko-Venäjällä on edelleen voimissaan sortovalta. Samoin on valitettavan monessa muussakin maassa.
Onko protestoinnista siis mitään hyötyä? Ovatko mielenosoittajat saavuttaneet joukkovoimalla tai kekseliäillä yksittäistempauksilla muuta kuin hetkellistä näkyvyyttä?
On hyötyä, ja ovat saavuttaneet. Vääryyden vastustajat eivät ehkä yllä välittömiin voittoihin, mutta he tuottavat itselleen ja muille erittäin tärkeää käyttövoimaa: toivoa.