Kaikki sittenkään hyvin Suomessa? - Ulkomaat | HS.fi

Kaikki sittenkään hyvin Suomessa?

Suomessa on tarpeellista kysyä, voiko maahan syntyä alueellisia tietoerämaita, kirjoittaa HS:n vastaava päätoimittaja Kaius Niemi.

3.5. 2:00 | Päivitetty 3.5. 10:21

Viime syyskuussa sähkö­postiini ilmestyi poikkeuk­sellinen pyyntö Unkarista.

Viestissä pyydettiin vink­kaamaan Helsingin Sano­mien toimituk­sesta henkilöitä, jotka voisivat halutessaan jakaa koke­muksiaan maksullisen verkko­journalismin tekemisestä.

Ajatus oli syntynyt sen jälkeen, kun Sanomatalossa oli ennen pandemiaa vieraillut joukko unkarilaisia toimittajia Transparency International -järjestön organisoimalla matkalla. Sen tavoitteena oli ollut perehdyttää nuoria journalisteja tutkivan journalismin tekemiseen.

Heitä oli erityisesti jäänyt kiinnostamaan se, kuinka journalismin tekemistä rahoitetaan yhä enemmän verkossa tilaustuotoilla. Tällainen ansaintamalli suojaisi toimitusten riippumattomuutta mainosrahoitteisuutta paremmin. Miksi?

Kaksi kuukautta sähköpostiviestiä ennen Unkarin mediakentässä oli tapahtunut dramaattinen käänne. Pääministeri Viktor Orbánille lojaali liikemies oli ostanut riippumattoman unkarilaisen uutissivusto Indexin ja erottanut sen päätoimittajan Szabolcs Dullin. Koko 80-henkinen toimitus oli eronnut protestiksi, sillä he katsoivat erottamisen olleen poliittinen toimi. Toimitus oli päättänyt perustaa Indexin uudelleen. Uuden uutispalvelun nimeksi tulisi Telex.

Pyysin toimituspäällikkö Esa Mäkistä olemaan telexiläisiin yhteydessä. Voisimme jakaa unkarilaiskollegoille esimerkiksi sellaista analytiikkatietoa, jota emme tohtisi näyttää kilpailijoillemme Suomessa. Telex perustuisi joukkorahoituksella kerättyihin lahjoitusvaroihin sekä tilausmaksuihin.

Telexin tilanne toi kiehtovalla tavalla mieleen Helsingin Sanomien alkuajat yli sata vuotta sitten. Myös HS joutui vaihtamaan nimeään sensuurin takia. Alkujaan lehti ilmestyi Päivälehti-nimisenä.

Toimitus ajautui ongelmiin viranomaisten kanssa sen jälkeen, kun Suomen suuriruhtinaskunnan itsehallintoa alettiin purkaa niin sanottuina venäläistämisvuosina. Kaiken kaikkiaan kriittinen lehti lakkautettiin määräajoiksi peräti 11 kertaa vuosina 1899–1904. Päätoimittaja Eero Erkko joutui maanpakoon.

Lopulta Päivälehti määrättiin lopetettavaksi “ikuisiksi ajoiksi” vuonna 1904, kun lehden kirjoitukset kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin murhasta olivat sensoreille liikaa. Tekijät eivät jääneet toimettomiksi. Toimituskunta perusti alle viikossa uuden lehden lakkautetun Päivälehden tilalle. Sen nimi oli Helsingin Sanomat. Käytännössä vain nimi vaihtui.

Tänään vietetään kansainvälistä lehdistönvapauden päivää. Siksi esittelemme Telexin tarinan unkarilaisten toimittajien omasta näkökulmasta. Päätoimittajat Szabolcs Dull ja Veronika Munk ovat kirjoittaneet omakohtaisen kertomuksen kuluneesta vuodesta, joka jää Unkarin mediahistoriaan yhtenä sen synkimmistä. Käytännössä kollegat elävät keskellä samankaltaista sensuurin täyttämää arkea kuin Päivälehden toimituskunta aikoinaan.

Vaikka Unkari ei ole samanlainen sananvapauden sortaja kuin esimerkiksi Venäjä, Kiina tai Turkki, hätkähdyttävintä on, että vapaan tiedonvälityksen edellytykset voivat heikentyä näin nopeasti Euroopan unionin sisällä.

Niin ikään kerromme, miten riippumattoman Telexin toimitusta voi tukea myös Suomesta käsin.

Samalla peilaamme lehdistönvapauden tilannetta maailmalla huhtikuussa ilmestyneen Toimittajat ilman rajoja -järjestön listauksen kautta. Sen avulla on mahdollista havaita, kuinka valtavia eroja Suomen lähialueilla vallitsee. Norja, Suomi ja Ruotsi sijaitsevat maailman kärkikolmikossa, mutta Venäjä sijoittuu listauksen loppupäähän sijaluvulle 150.

Korkea sijoitus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomessa olisi kaikki hyvin. Pandemia on kiihdyttänyt digitaalista murrosta, joka on jo tähänkin asti ollut vaikeaa monille perinteisille lehdille.

Jos mediataloissa ei ole kiinnitetty kuluneina vuosina riittävästi huomiota digitaalisen ansainnan kehittämiseen, korjausvelkaa on yhä enemmän. Se puolestaan voi tarkoittaa toimituksellisten resurssien ajamista yhä ahtaammalle ja siten journalismin määrän vähentymistä.

Suomessa on tarpeellista kysyä, voiko maahan syntyä tulevaisuudessa niin sanottuja alueellisia tietoerämaita. Sellaisia paikkakuntia, joiden asioita ei enää käsitellä aktiivisesti missään riippumattomassa journalistisessa mediassa.

Toinen kasvava ongelma Suomessa on verkkohäirintä. Vaikka toimittajat eivät juurikaan koe aktiivisia fyysisiä uhkia tehdessään työtään, pääosin sosiaalisessa mediassa tapahtuva häirintä uhkaa sanan- ja lehdistönvapauden toteutumista.

Asialähtöinen mediakritiikki on tärkeä osa journalismin kehittämistä avoimessa yhteiskunnassa. Journalistit joutuvat kuitenkin yhä enemmän kohtaamaan myös tilanteita, joissa ”palaute” on solvaavaa ja kohdistuu käsiteltävien aiheiden sijasta suoraan henkilöön, esimerkiksi toimittajan ulkonäköön.

Toistuva ja kampanjanomainen häirintä voi johtaa siihen, että toimittajat alkavat esimerkiksi välttää tiettyjen aiheiden käsittelyä. Ilmiö on valitettavan tuttu myös tutkijoille, virkamiehille ja poliitikoille. Osa heistä voi kieltäytyä kommentoimasta medialle ajankohtaisista asioista, koska huolena on siitä seuraava mahdollinen häirintäaalto.

Kärsijänä on yksittäisen henkilön lisäksi koko suomalainen yleisö, koska vapaan tiedonvälityksen toimintaedellytykset heikkenevät.

Lehdistönvapauden merkkipäivänä on tärkeää muistaa, että kyseinen vapaus ei ole lehdistöä vaan yleisöä varten.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat