Hurraa! Torstai oli oikea ilon ja onnen päivä. Suomi valittiin sinnikkään kampanjoinnin jälkeen YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi. Edessä on täysi kolmen vuoden kausi ihmisoikeuksien edistämistä vuoden 2024 loppuun saakka.
Miksi kansa ei riehaantunut?
HS:n toimitukseen ei perjantai-iltapäivään mennessä ollut kantautunut tietoja kansalaisista, jotka olisivat niin sanotusti lähteneet ”torille” eli antautuneet juhlimaan saavutusta Havis Amandan patsaan suihkulähteessä valitsemassaan asussa tai asutta, kuten suomalaisilla on ollut tapana ikimuistoisista ajoista lähtien.
Ilmeisin selitys pidättyvyyteen on ihmisoikeusneuvoston hampaattomuus ja heikko uskottavuus. On vaikea juhlia pääsyä neuvostoon, jossa toimii ihmisoikeuksia räikeästi loukkaavia valtioita.
Suomen kavereina ihmisoikeuksia ovat puimassa Kiina, Venäjä, Sudan ja Libya. Neuvostossa on nähty myös Saudi-Arabia ja Syyria. Ei kai inklusiivisuuden pitäisi ihan tätä tarkoittaa.
Selitys on, että näin YK vain toimii. Mitään valtiota ei haluta eikä voida sulkea pois. Neuvoston jäsenet valitaan yksinkertaisella äänestyksellä, jossa kullakin valtiolla on yksi ääni.
Toinen yleinen perustelu on se, että mikään valtio ei ole eikä koskaan voi olla ihmisoikeuksien toteutumisessa virheetön. Ihmisoikeudet ovat jakamattomat ja luovuttamattomat, mutta jokaisella valtiolla on aina omat ihmisoikeusongelmansa.
perusteet eivät ole täysin tyydyttävät, mutta näillä mennään.
Tähän taustaan nähden on oikeastaan hyväkin, että neuvosto ei ole mikään teräsnyrkki. Se voi korkeintaan nimetä ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneitä valtioita. Sanktioita neuvosto ei voi asettaa eikä ehdottaa – eikä tosiaan edes erottaa omia jäsenvaltioitaan.
Se ei tarkoita, ettei neuvostossa voisi tehdä tärkeää työtä.
Ihmisoikeusneuvostossa Suomi voisi esimerkiksi jatkaa Islannin ja Tanskan linjoilla. Ne ovat tehneet pitkäjänteistä maakohtaista työtä Saudi-Arabian ja Filippiinien ihmisoikeustilanteiden parissa, kirjoittaa Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Katja Creutz.
”Ihmisoikeudet ovat asia, jossa myös valtioiden on helppo sortua laiskaan poseeraukseen.
Sosiaalisen median aikakaudella ihmisoikeustyö on tavallaan helpompaa. Ei tarvitse vaivautua suurlähetystöjen porteille hytisemään, riittää kun klikkailee menemään.
Laiska klikkailu on usein vain laiskaa klikkailua, mutta sometusta on liiankin helppo syyttää. Esimerkiksi urheilutähdet ja -fanit ovat viime vuosina onnistunut luomaan painetta päätöksille myöntää kisoja ihmisoikeuksia räikeästi halveksuville valtioille, kuten Qatariin ja Kiinaan.
Vastaavaan paineeseen eivät ole pystyneet vuosikymmenten aikana valtiot, puhumattakaan ihmisoikeusneuvostosta. Ihmisoikeudet ovatkin asia, jossa myös valtioiden on helppo sortua laiskaan poseeraukseen.
Suomi on julistanut ihmisoikeustyön ja erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksien edistämisen ulkopolitiikkansa painopistealueiksi. Käytännössä Suomen ulkopolitiikkaa leimaa usein varovaisuus. Ja hymyilemällä ihmisoikeudet ovat harvoin edistyneet, joskin totta on myös se, että sinnikäs diplomatia voi olla vaikuttavampaa kuin rakkikoirana räksyttäminen.
Ihmisoikeusneuvostossa Suomi on nyt ainakin paikassa, jossa se voi vaikuttaa paremmin kuin neuvoston ulkopuolella. Siellä ei pitäisi jäädä takariviin.
Suomen työtä ihmisoikeusneuvostossa tuleekin seurata tarkasti.
”Kotimaisten toimijoiden, mukaan lukien kansalaisyhteiskunnan, median ja tutkijoiden, tulisi seurata Suomen jäsenyyttä ja tarvittaessa painostaa maata entistä konkreettisempiin toimenpiteisiin”, Creutz kirjoittaa.
Kehotus on aiheellinen.
Tässä mielessä kansalaisten pidättyvyys juhlinnasta torstaina oli hyvin perusteltu. Nyt on vasta lunastettu kisapaikka. Seuratkaamme Suomen kolmivuotista kautta tiukasti ja lähtekäämme ”torille” vasta kun Suomi on suoriutunut kaudestaan vähintään itse asettamiensa tavoitteiden mukaisesti.
Raportoikaa vaikka Instagramiin!
