Kun maailma katsoo Valko-Venäjän ja Puolan rajalle, Libanonissa 1,7 miljoonaa pakolaista ja kantaväestö käyvät kamppailua elinmahdollisuuksistaan: ”Tilanne on hyvin surullinen” - Ulkomaat | HS.fi

Sumaya ja Halima el-Ismail paistavat ulkona rapeaa markouk-leipää Qab Eliasin pikkukaupungin laitamille kyhätyssä leirissä. Khalid-poika saa tuoreeltaan maistiaisen.

Se pahempi pakolaiskriisi

Rajun talousromahduksen kokeneessa Libanonissa joka neljäs asukas on pakolainen. Se on enemmän kuin missään muualla. Nyt moni libanonilainen haluaisi pakolaisista eroon ja moni syyrialainen suunnittelee muualle muuttamista.


22.11. 2:00 | Päivitetty 22.11. 6:22

Qab Elias

Nuhjuisia huonekaluja on siroteltu pitkin betonin, soran ja mudan laikuttamaa pihapiiriä, jossa lapset juoksentelevat sikin sokin kuka minnekin. Heidän kotimaansa Syyria sijaitsee vain parinkymmenen kilometrin päässä idässä, mutta sinne ei kukaan lapsista ole häthätää juoksemassa.

Kodit on kyhätty YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n lahjoittamista muovipressuista, aaltopellistä, laudanpätkistä ja kumirenkaista. Pikkupojat kantavat risuja taivasalla olevaan tulisijaan, jonka päällä naiset valmistavat ohutta ja rapeaa markouk-leipää.

Libanonilainen autokuski katselee rähjäistä elämänmenoa surullisena, puistelee päätään ja sanoo: ”Minä en kestäisi asua täällä viittä minuuttia.”

Mutta näiden asukkaiden on kestettävä.

Bekaanlaakso Syyrian rajan ja Libanonin rannikkoseudun välissä on täynnä pieniä pressuista, sekalaisista laudoista ja levyistä kyhättyjä muutaman perheen pakolaisleirejä. Libanonissa on noin puolitoista miljoonaa Syyrian sodan pakolaista.

Qab Eliasin kaupungin eteläpuolella Bekaanlaaksossa sijaitseva seitsemän perheen ja noin viidenkymmenen ihmisen yhteisö on yksi lukemattomista pakolaisleireistä, joita Libanoniin on syntynyt kymmenen vuotta kestäneen Syyrian sodan aikana.

Porkkanan muotoinen Libanon on maailmankartalla niin pieni suikale, että sen voi asetella Suomen päälle 32 kertaa. Silti maa on tarjonnut kodin noin 1,5 miljoonalle syyrialaiselle, minkä lisäksi täällä asuu yli 200 000 palestiinalaispakolaista.

Libanonin noin 6,8 miljoonasta asukkaasta joka neljäs on pakolaisia. Se on maailman suurin määrä pakolaisia isäntämaan asukaslukuun suhteutettuna.

Muistissa on, että runsaat miljoona turvapaikanhakijaa sai kuusi vuotta sitten koko Euroopan unionin sekaisin. Samaan aikaan kun Libanonin pakolaiset on paljolti unohdettu, maailman katse on nyt kääntynyt Valko-Venäjän ja Puolan rajalle, jossa muutama tuhat siirtolaista pyrkii EU:n alueelle.

Syyrialaisleireillä on ollut aina kurjaa, mutta nyt tilanne on käynyt monelle sietämättömäksi. Libanonin kaksi vuotta kestänyt talouskriisi on ajanut valtaosan noin viisimiljoonaisesta kantaväestöstäkin köyhyysrajan alapuolelle ja heistä sadattuhannet ulkomaille.

Sidra el-Ibrahim paimentaa lampaita aitaukseen.

YK:n mukaan syyrialaisista noin 90 prosenttia on vajonnut Libanonin talousromahduksen keskellä ”äärimmäiseen köyhyyteen”. Pakolaislapsista kymmenettuhannet käyvät töissä, kolmannes ei ole käynyt päivääkään koulua, ja 15–19-vuotiaista pakolaistytöistä ainakin viidennes on siirtynyt naima­kauppojen kautta muihin sukuihin.

”Tilanne on hyvin surullinen ja hyvin kriittinen”, sanoo UNHCR:n tiedottaja Paula Esteban.

Sodassa pahoin tuhotusta Aleppon kaupungista kotoisin oleva neljän lapsen äiti Sumaya el-Ismail, 27, kertoo, että hänen aviomiehensä Fawaz maksoi kolme kuukautta sitten salakuljettajille noin 7 000 euroa päästäkseen Eurooppaan.

Osan rahoista Fawaz oli säästänyt kuuden vuoden aikana tekemällä kivenveistäjän töitä libanonilaisilla rakennustyömailla, osan hän lainasi sukulaisiltaan. Lisäksi myytiin perheen auto.

”Hän on nyt Unkarissa jossain Itävallan rajan lähellä matkalla Saksaan”, Sumaya kertoo.

Perheessä haaveillaan, että kunhan isä vain pääsisi Saksaan, muukin perhe saisi luvan muuttaa perässä. Saksan viranomaisten päätöstä jouduttaisi se, että molemmat vanhemmat ja lapsista kaksi kärsivät talassemiasta, joka on anemian tyyppisiä oireita aiheuttava perinnöllinen veritauti, Sumaya uskoo.

Sumaya näyttää poikansa Mohamadin taudista todistavaa avustusjärjestö MSF:n lääkärintodistusta kuin se olisi viisumi ulos tästä kurjuudesta.

Sumaya el-Ismail komentaa pientä Khalid-poikaa kesken markouk-leivän paistamisen.

Sumayan perhe ei ole ainoana haluamassa pois Libanonista. Myös Sumayan kahden kälyn aviomiehet ovat äskettäin jättäneet tämän leirin. Toinen on päässyt Turkkiin rakennustyöläiseksi, ja toinen tekee matkaa Syyrian halki yhtä lailla Turkkiin.

Viikko sitten eräs leirissä vuosikausia asunut perhe purki kotinsa ja palasi pohjois­syyrialaiseen Raqqaan, joka aiemmin tunnettiin julman äärijärjestön Isisin ”kalifaatin” pääkaupunkina. Kymmen­henkinen perhe katsoi, etteivät rahat ja avustukset enää riitä Libanonissa asumiseen. Heistä muistuttaa enää betonista valettu lattia.

Tähän täytyy pysähtyä.

Jos Sumayan kälyn mies on Syyrian puolella ja naapuriperhekin on sinne palannut, tarkoittaako tämä, että Syyriaan on jo turvallista palata? Siellähän ei enää taistella kovin paljon.

Sumaya sanoo, että palaisi heti, jos olisi minne palata. Hänen kotitalonsa Aleppossa tuhoutui sodassa, ja viranomaiset takavarikoivat tontin. Lisäksi Sumayaa pelottavat kertomukset, joiden mukaan miehiä on erotettu perheistään rajalla eikä heistä ole sen koommin kuultu.

”Tiedän perheitä, joista miehet vietiin ja joiden naiset yrittävät päästä takaisin Libanoniin.”

Ryhmä syyrialaisia pakolaisia säntää ylittämään vilkkaasti liikennöityä maantietä Bekaanlaaksossa.

Sumayan 20-vuotias lankomies Khaled el-Ismail ajattelee, että Syyriaan palaaminen on jo melko turvallista, jos ei satu olemaan hänen laillaan palvelusikäinen nuori mies.

”Minä joutuisin armeijaan, ja sitä en halua. En tiedä, miten kauan se kestäisi.”

Mutta jonnekin hänen pitää kohta lähteä. Khaled sanoo, että libanonilainen maanomistaja on kyllästynyt pakolaisiin ja antanut heille ensi kesäkuuhun asti aikaa siirtää kotinsa muualle.

UNHCR:n Paula Esteban sanoo, että valtaosa syyrialaisista haluaisi palata kotimaahansa. Hänen mukaansa on kuitenkin liian varhaista, että YK voisi suositella sellaista.

”Autamme palaajia Syyriassa. Mutta paluun on oltava vapaaehtoista.”

Estebanin mukaan tällä hetkellä on nähtävissä jonkin verran ”spontaania paluumuuttoa”, mutta mitään suurempaa muuttotrendiä ei Libanonin talousahdinkokaan ole käynnistänyt.

Fatme el-Ismail ruokkii pientä Fouas-poikaansa perheen pressukodissa pakolaisleirissä. Taustalla aviomies Khaled ja tytär Fadia.

Ihmisoikeusjärjestö Amnesty kertoi syyskuussa julkaisemassaan raportissa 66 pakolaisesta, jotka olivat Libanonista Syyriaan palattuaan joutuneet viranomaisten väkivallan uhreiksi. Heistä seitsemäntoista oli yhä kateissa ja seitsemän oli joutunut raiskatuksi.

Esimerkiksi nainen nimeltä Noor kertoi, että turvallisuusvirkailija oli raiskannut hänet ja hänen viisivuotiaan tyttärensä sen jälkeen kun he olivat palanneet kotimaahansa.

”Miksi jätit Syyrian? Koska et pidä [presidentti] Bashar al-Assadista etkä Syyriasta? Olet terroristi. Syyria ei ole mikään hotelli, josta lähdetään tai johon tullaan noin vain”, Noorin raiskaaja oli sanonut Amnestyn mukaan.

Raiskauksen jälkeen Noor ja hänen tyttärensä oli kuvattu alastomina ja hätistetty matkoihinsa, raportissa kerrotaan.

Human Rights Watch -järjestön mukaan on äärimmäisen huolestuttavaa, että osa Euroopan maista on alkanut painostaa syyrialaisia palaamaan. Järjestö pitää Tanskaa ”vaarallisena ennakkotapauksena”, sillä maa ei enää myönnä suojelua syyrialaisille, jotka ovat kotoisin pääkaupunki Damaskoksen tienoilta.

Järjestö haastatteli raporttiinsa 65:tä Syyriaan palannutta ihmistä. Heidän mukaansa esimerkiksi viisi palannutta oli tapettu ja kolmeatoista kidutettu.

Marcelle Bachalani ja Georgette Freiha istuvat tympääntyneen näköisinä Qab Eliasin kaupungin Boutique Cesar -vaateliikkeessä. Tänään kaupassa on käynyt yksi asiakas.

Naiset osoittavat käsillään toiselle puolelle katua, missä on neljä kilpailevaa vaateliikettä. Niistä kaksi on syyrialaisten omistamia.

”Syyrialaiset kuristavat meidät hengiltä”, Bachalani, 60, sanoo.

Sidra ja Mohammed el-Ibrahim paimentavat lampaita aitaukseen Qab Eliasin pikkukaupungin laitamille kyhätyssä pakolaisleirissä.

Syyrialaisten pitäisi Bachalanin mielestä jo häipyä Libanonista, koska hänestä sota on ohi.

”Minä käyn siellä koko ajan, edellisen kerran viime keväänä.”

Bachalani ja Freiha, 48, ajattelevat, että pakolaiset ovat nousseet talouskriisin keskellä parempaan asemaan kuin libanonilaiset. Libanonin valuutta liira on kahdessa vuodessa kadottanut arvostaan noin 85 prosenttia. Siksi monella libanonilaisella ei ole varaa ostaa riittävästi ruokaa tai lääkkeitä muusta puhumattakaan.

”Palkka ei riitä mihinkään. Meillä ei ole varaa ostaa edes bensaa”, Freiha kertoo.

Bachalani sanoo, että YK-järjestöt hemmottelevat pakolaisia antamalla heille ilmaista sähköä, vettä ja lääkkeitä, minkä lisäksi he saavat rahallisia kuukausiavustuksia.

Sumaya el-Ismail on kiukkuisena komentanut lapset riviin ja kerää pressuasumuksen lattialle levinneitä leluja koriin.

HS kysyi kymmeneltä libanonilaiselta näkemyksiä syyrialaispakolaisista. Jotkut suhtautuivat pakolaisiin myötäelävästi, toiset välinpitämättömästi ja osa erittäin torjuvasti. Pakolaisiin tympääntyneitä oli niin kristittyjen kuin muslimienkin parissa.

Yleisesti esitetty ajatus on, että Libanonin korruptoituneet poliitikot hyötyisivät pakolaisista ja siksi hallitus ei ole tehnyt juuri mitään pakolaistaakan vähentämiseksi. Moni arvelee, että kansainvälisestä avusta suuri osa menee eliitin taskuun, kun taas toiset sanovat, että avustusjärjestöjen työ auttaa välillisesti myös libanonilaisia.

”Meillä on sanonta, että jokaisella maalla on oma mafiansa mutta Libanonissa mafialla on oma maansa”, kertoo beirutilainen Nicolas Marha, 31.

Mohammed el-Ibrahim istuskelee pakolaisleirissä, joka on ollut muutaman perheen asuinpaikka jo useita vuosia.

Viime kuukausina libanonilaisia ovat suututtaneet uutiset siitä, että rikollisliigat ovat hamstranneet ja salakuljettaneet bensiiniä Syyriaan, jossa siitä maksetaan kovempi hinta. Samanaikaisesti bensiinin hinta on kasvanut yli kymmenkertaiseksi talouskriisiä edeltävistä ajoista ja sitä on pitänyt välillä jonottaa tuntikausia huoltoasemilla.

Uutisissa on kerrottu myös erityisesti omaisuus­rikollisuuden hurjasta kasvusta. Tavallinen tarina on, että pääkaupungista Beirutista ryövätty auto salakuljetetaan Syyriaan myytäväksi.

”Syyrialaisten takia emme koe oloamme enää turvalliseksi”, sanoo Bekaanlaaksossa asuva Nour Chhim, 42.

Avustusjärjestöissä tiedetään, että libanonilaisten pinna on koetuksella.

UNHCR:n Esteban sanoo, että hänen järjestönsä tukee kymmeniätuhansia libanonilaisperheitä, vaikka he eivät pakolaisia olekaan. Lisäksi järjestö toimittaa polttoainetta sairaaloiden sähkö­generaattoreihin, mistä hyötyy myös paikallinen väestö.

”On tärkeää, etteivät yhteiskunnalliset jännitteet kasva liian suuriksi. Kaikki kärsivät, pakolaiset ja libanonilaiset.”

Lapset ja aikuiset pysähtyvät iltapäivällä syömään ulkona paistettua leipää.

Kansainvälisen yhteisön pitäisi Estebanin mukaan ymmärtää, että Libanonissa olevien pakolaisten auttaminen on nyt ensiarvoisen tärkeää, kun isäntämaakin on katkeamis­pisteessä.

Tänä vuonna ulkomaailma on tukenut YK:n pakolaisjärjestön ponnisteluja Libanonissa 553 miljoonalla dollarilla (noin 488 miljoonaa euroa). Summa on 46 prosenttia siitä, mitä järjestö on toivonut.

Päivä alkaa muuttua illaksi Qab Eliasin lähellä olevassa pakolaisleirissä.

Leivontaurakkaansa päättävä Sumaya Ismail ilahtuu, kun saa puhelun mieheltään Fawazilta. Puhelun aikana käy ilmi, että Sumayalla olivat aiemmin menneet Euroopan maat sekaisin. Fawaz on vasta Serbiassa.

Itävaltaan ja sieltä Saksaan päästäkseen hänen pitäisi ensin jollain keinoin ylittää, alittaa tai läpäistä Unkarin pystyttämä raja-aita tai löytää toinen reitti Kroatian ja Slovenian läpi.

Puhelun aikana vilkutellaan iloisesti, hymyillään paljon ja toivotetaan matkalle hyvää edistymistä.

Puhelun aikana Sumaya ei sano sitä, minkä hän tuli aiemmin sanoneeksi.

”Mieheni on todella väsynyt. En usko, että hän jaksaa Saksaan asti.”

Lapset katsovat isoäiti Fatem el-Alaouita, joka loikoilee pressuista ja muovikelmusta kyhätyssä asumuksessa.

Sumayan anoppi Fatem el-Alaoui, 54, ei ole sanonut juuri mitään haastattelun aikana. Kun puhelias miniä pitää lopulta hetken tauon, Fatem kaivaa kännykästään kuvan tyttärensä Khariyen kuuden kuukauden ikäisestä tytöstä Raneemista.

”Hän kuoli kahdeksan päivää sitten”, Fatem sanoo.

Tytölle oli noussut korkea kuume, ja hänet oli viety lähistöllä olevalle klinikalle. Lääkäri kertoi, että kuume lähtee sairastamalla eikä ole syytä suurempaan huoleen. Tyttö kuoli samana päivänä hieman ennen puoltayötä.

”Khariye todella halusi saada tämän lapsen. Hän yritti viisi ja puoli vuotta”, Fatem kertoo.

Hän ei syytä tapahtuneesta lääkäriä eikä ketään muutakaan. Halusi vain tämän kertoa.

Fatem el-Alaouin puolivuotias lapsenlapsi on kuollut kahdeksan päivää aiemmin.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat