Tukholman ravintolakulttuuriin syntyi vaivihkaa ilmiö, josta tuli pysyvä – Näin toimii kaupungin hämmentävä tippikulttuuri - Ulkomaat | HS.fi

Tukholman ravintola­kulttuuriin syntyi vaivihkaa ilmiö, josta tuli pysyvä – Näin toimii kaupungin hämmentävä tippikulttuuri

Tipeistä on tullut osa tukholmalaista ravintolakulttuuria, mutta käytännöt ovat monille epäselviä. Tippaamatta jättäminenkään ei ole suuri synti, sanoo ruokakirjailija.

Gabriel Feldt tilasi illallisen östermalmilaisessa ravintolassa Tukholmassa. Feldt tapaa jättää tippiä, joten illan päätteeksi hän lisännee tarjoilija Hannah Lindgrenin tuomaan laskuun vähän ylimääräistä.

3.12.2021 2:00 | Päivitetty 3.12.2021 6:50

Tukholma

Tukholman ravintoloihin on vaivihkaa syntynyt ilmiö, josta on nyt tullut pysyvä osa ravintolakulttuuria.

Kyse on tippaamisesta, ruotsiksi dricks.

Pohjoismaissa tippikulttuuria ei ole perinteisesti ollut, mutta varsinkin maksupäätteiden yleistyttyä tippaamisesta eli palvelurahan jättämisestä on tullut arkea. Käteistähän ei Tukholmassa juuri enää edes käytetä.

Näin se käy: Ravintolaillan tai lounaan päätteeksi tarjoilija tuo laskun, joka hoidetaan maksupäätteellä. Siinä lukee herkuttelun hinta, mutta asiakkaan on itse syötettävä koneeseen summa, jonka hän haluaa maksaa.

Odotuksena on, että ruokailusta maksettaisiin loppusumman päälle vähän ekstraa. Vai onko? Ja kuinka paljon tippiä pitäisi sitten maksaa?

Asiasta on monia mielipiteitä. Koska ilmiö on suhteellisen uusi, ilmassa on yhä tippaamiseen liittyvää epävarmuutta.

Mitä ihmettä sitten pitäisi tehdä?

Gabriel Feldt istahtaa kantaravintolansa pöytään Tukholman Östermalmilla. Hän tilaa alkuun lasin punaviiniä.

Feldt kertoo jättävänsä aina tippiä, mutta tipin suuruus vaihtelee. Jos ilta on ollut pitkä ja tarjoilija on kantanut pöytään ruokia ja juomia useaan kertaan, tippikin voi olla suurempi.

”Olen täällä melkein joka toinen päivä, joten tapaan jättää ainakin 50 kruunua [noin 5 euroa].”

Gabriel Feldt opiskelee näyttelemistä. Hän on kirjoittanut toista vuotta monologia, jonka hän haaveilee esittävänsä jonain päivänä Dramatenin lavalla.

Tavallista on myös jättää tippiä noin 10 prosenttia loppulaskun summasta. Eräästä ravintolasta kerrotaan, että 10 prosentin tippi on yleisin mutta välillä jotkut jättävät jopa 20 prosentin tippejä.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa saattaa lukea laskussa, että tippiä kuuluu antaa vaikkapa 15, 18 tai 20 prosenttia. Tilanne on käytännössä sellainen, että tarjoilijat eivät saisi ilman tippejä riittävästi palkkaa.

Ruotsissa tipin suuruutta ei yleensä lue laskussa, mutta kai tarjoilijat sentään saavat riittävästi palkkaa?

Ihan varmasti, Feldt sanoo, mutta tippaamisessa on hänen mielestään kyse myös muusta.

”Minusta on ihan selvää, että tarjoilijat ansaitsevat vähän ekstraa. He kohtelevat minua hyvin ja saavat stressini katoamaan. Minusta tippikulttuuri on hyvä juttu.”

Ruotsissa työehtosopimuksiin on kirjattu, että tarjoilijan minimipalkan tulee olla työkokemuksen mukaan noin 22 000–24 000 kruunua kuussa (noin 2 150–2 350 euroa). Yksityisellä puolella tarjoilijoiden keskipalkka on ennen veroja 26 500 kruunua kuussa, valtiollisella 33 400 kruunua kuussa.

Tippikulttuuri on Ruotsissa melko uusi ilmiö, sanoo myös Feldt.

”Muistan kyllä, että kun vaikkapa viisitoista vuotta sitten söimme perheen kanssa illallista, tippaaminen ei ollut lainkaan tavallista. Viime vuosina siitä on tullut yhä tavallisempaa.”

Pikaruokapaikoissa Feldt ei yleensä tippaa, mutta aina kun henkilökunta tuo ruoan pöytään asti, hän jättää tippiä – myös lounaalla.

Entä jos tippiä ei jätä? Ravintolakäynnit Tukholmassa eivät kuitenkaan ole halvimmasta päästä. Onko tippaamatta jättäminen suurikin rikos?

”Ei missään tapauksessa. Se riippuu myös, mistä kulttuurista tulee. Ja siitä, mikä on laskun loppusumma ja miten paljon lompakossa on rahaa. En ikinä esimerkiksi mollaisi ystävääni, joka ei jätä tippiä.”

Tarjoilija Hannah Lindgren saapuu ja tarjoilee Feldtille illallisen. Hänen arvionsa mukaan tippikulttuuri alkoi yleistyä Tukholmassa viitisentoista vuotta sitten.

Lindgren kertoo, että ravintoloissa suhtaudutaan tippeihin eri tavoin. Joissain tarjoilijat saavat tipit itselleen, joissain ne jaetaan tasan kaikkien tarjoilijoiden kesken. Hän sanoo, että varmasti on myös ravintoloita, jotka ottavat kaikki tipit itselleen, mutta sellaisista hänellä ei ole kokemusta.

”Minusta tasasumma kaikille on reiluin.”

Hannah Lindgren työskenteli aiemmin pikaruokaravintolassa, jossa tippejä ei tavattu jättää. Nyt on toisin.

Toisesta ravintolasta kerrotaan, että tipit jaetaan tarjoilijoiden ja keittiö­henkilö­kunnan kesken seuraavasti: keittiölle 40 prosenttia, tarjoilijoille 60 prosenttia.

Eräs ravintola ei halunnut kertoa käytännöistään, koska sen mukaan verotusasiat tippien ympärillä ovat epäselvät.

On myös ravintoloita, jotka ovat kokonaan kieltäneet tippien antamisen. Esimerkiksi ravintolaketju Boulebar on asettanut tippikiellon ravintoloihinsa Tanskassa ja Ruotsissa.

”Tipit ovat vähän erikoinen ilmiö. Eihän lääkärillekään sujauteta viisisatasta vierailun jälkeen”, sanoi ravintolan kokki Niklas Marklund vuonna 2018 Svenska Dagbladetin haastattelussa.

Ruotsissa myös hotelli- ja ravintola-alan liiton edustajat ovat pitäneet tippikulttuurin syntymistä huonona ilmiönä.

Samassa Svenska Dagbladetin jutussa liiton edustaja totesi tipit tarpeettomiksi, koska palvelun hinta on jo mukana laskussa. Liitossa uskottiin tippikulttuurin katoavan tulevaisuudessa. Miksi maksaa enemmän kuin yritys haluaa, liiton edustaja kysyi.

Myös verottaja on ottanut Ruotsissa asiaan kantaa julkaisemalla ravintoloille ohjeet tippien verotukseen.

Ensimmäinen tutkimus aiheesta käynnistyi vuonna 2011, kun tutkija Paula Molinari alkoi perehtyä Ruotsin tippikulttuuriin.

Molinarin tutkimuksen mukaan tippien merkitys hotelli- ja ravintola-alalla on kasvanut mutta niillä ei ole tarjoilijoille välttämättä erityisen suurta taloudellista merkitystä. Asiakkaille tipit ovat ennen kaikkea keino viestiä tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä palvelun laatuun.

Tutkimuksessa kävi myös ilmi, että tippaamiseen liittyy paljon epäselvyyttä, koska vakiintunutta kulttuuria tai sääntöjä ei ole.

Molinari itse on kertonut tippaavansa useimmiten ainakin vähän. Tutkimuksessa haastatellut tarjoilijat sanoivat, että tipit jaetaan useimmiten tasan henkilöstön kesken.

Aihe on vaikea, sanoo ruokakirjailija ja Suomen Tukholman-suurlähetystön lehdistövirkamies Elna Nykänen Andersson.

Hän muutti Tukholmaan 22-vuotiaana, ja tarkoitus oli viettää kaupungissa puolisen vuotta. Visiitti venähti kuitenkin pysyväksi, ja nyt Nykänen Andersson on asunut Tukholmassa jo yli 20 vuotta.

”Ennen vanhaan Ruotsi oli ihan kuin Suomikin, että tippiä ei jätetty. Tippaus alkoi yleistyä ehkä joskus 10–15 vuotta sitten.”

Hänen mukaansa on jokaisen oma valinta, jättääkö tippiä vai ei.

”Sanoisin, että minun tutuistani ja ystävistäni useimmat jättävät aina jotakin, mutta en ole ikinä kokenut, että tarjoilija olisi närkästynyt, jos tippiä ei jätä.”

Miten Nykänen Andersson itse tippaa?

”Yleensä noin 10 prosenttia, tai sitten pyöristän seuraavaan pyöreään summaan. Joskus voi jättää aika vähänkin. Jos lasku on vaikka 570 kruunua, pyöristän sen 600 kruunuun.”

Yksi tapa tipata on pyöristää laskua seuraavaan satalukuun.

Jos ravintola on nähnyt erityistä vaivaa tai muutellut annoksia tai jos lapsi on vaikka kaatanut juoman, mistä on koitunut tarjoilijalle lisätöitä, tuntuu hyvältä jättää tippiä, Nykänen Andersson sanoo. Jos taas syö vain nopean lounaan, tipin voi jättää myös pois. Kantapaikassaan hän tippaa aina.

Tippaamattomuutta Nykänen Andersson ei pidä suurena syntinä. Hän tietää paikallisiakin, jotka eivät jätä koskaan tippiä. Kieltäytymisestä kertovat myös monet laajassa keskustelussa, jota aiheesta käydään Reddit-keskustelupalstalla.

”Varsinkaan turistille se ei ole suuri synti. Tilanne Tukholmassa on niin epäselvä”, Nykänen Andersson sanoo.

Tippikulttuuri ja tippiä kyselevät maksupäätteet ovat yleistyneet myös Suomessa, mutta palvelurahan jättäminen ei ole vielä lähimainkaan yhtä yleistä kuin Tukholmassa.

Yliopistotutkija Essi Pöyry Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksesta vahvistaa, että tippaaminen on toden­näköisesti yleisempää Tukholmassa kuin Helsingissä. Tämä johtuu Pöyryn mukaan esimerkiksi siitä, että Tukholma on kansainvälisempi kaupunki, jossa on enemmän varallisuutta ja moninaisempi ravintolakulttuuri.

”Toisaalta Suomi taitaa olla globaalistikin katsoen harvinainen tippauksen suhteen, koska täällä on niin vahva eetos riittävän sosiaaliturvan ja työntekijää turvaavien työehtojen suhteen.”

Toisaalta sellainen on tavannut olla Ruotsikin.

Lue lisää: Tarjoilija seisoo vieressä ja maksupääte huutaa tippiä, vaikka Suomi ei ole tippimaa – Mitä tehdä?

Smørrebrød-ravintola Östermalmin kauppahallissa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat