”Mamma, mamma”, huusi Kurt Antskog, kun hän ampui ensimmäisen vihollisen jatkosodassa – Tukholman veteraanijärjestön viimeiselle jäsenelle jäi tehtäväksi sammuttaa valot - Ulkomaat | HS.fi

Sotaveteraani ja eläkkeellä oleva metsänhoitaja Kurt Antskog, 98, kotonaan Tukholman Reimersholmella.

Viimeiset veteraanit

Juhannuksena 1941 Kurt Antskog, 18, kutsuttiin sotaan, jossa hän vietti kolme ja puoli vuotta. Sodan jälkeen hän muutti Tukholmaan, jossa on elänyt siitä lähtien perheensä kanssa. Tämän vuoden viimeisenä päivänä päättää toimintansa Tukholmassa toiminut sotaveteraanien yhdistys. Kurt Antskog on sen viimeinen jäsen.


29.12.2021 2:00 | Päivitetty 29.12.2021 6:44

Tukholma

Sillä hetkellä Kurt Antskog huusi äitiänsä apuun.

Hän oli juuri tappanut ihmisen. Käynnissä oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen jatkosota.

Antskog oli ampunut metsässä vastaan tullutta vihollissotilasta vatsaan. Vihollinen kaatui kuolleena maahan 15 metrin päässä Antskogista.

Antskog tunsi tehneensä jotain väärin, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Vihollisen tehtävä oli ampua hänet, joten jos hän halusi jäädä henkiin, hänen oli ammuttava vihollinen.

Antskog oli parikymppinen nuori mies Kemiönsaaresta ja tappanut ihmisen ensimmäistä kertaa.

Mamma, mamma, hän huusi.

”Mutta ei sinne voinut jäädä itkemään. Seuraava oli jo tulossa. Piti jatkaa. Tehtävä oli tärkein”, Antskog sanoo nyt, vuosikymmeniä myöhemmin nojatuolissaan Tukholmassa.

Antskog on 98-vuotias ja asuu vaimonsa Bibin kanssa Tukholmassa Reimersholmen saarella ihan Södermalmin vieressä.

Kurt Antskog kertoo pitkän terveyden salaisuudeksi kohtuuden. Kohtuullisesti kaikkea, ei mitään liikaa. ”Ja hyvät geenit.”

Kuudennen kerroksen asunnon parvekkeelta avautuvat kauniit näkymät Mälaren-järvelle. Kurt Antskog on elänyt ruotsalaisen vaimonsa kanssa Tukholmassa 1950-luvulta saakka. Pariskunnalla on neljä tytärtä, joista vanhin Ann-Marie Antskog on tänään tulossa käymään.

Tyttären on määrä antaa isälle kyyti Brommaan, jossa järjestetään muistotilaisuus vuosi sitten kuolleelle Anne-Marie Råberghille, jonka Antskog tunsi hyvin. Kuten myös hänen miehensä, jatkosodan upseerin Björn Råberghin, joka kuoli vuonna 2017.

Suomen sotien rintamaveteraanit käyvät vähiin. Ruotsissa heitä elää vielä muutamia.

Tukholmassa tosin Kurt Antskog saattaa olla viimeinen. Ainakin Antskog on Tukholman viimeinen sotaveteraanijärjestöissä mukana ollut, rintamalla taistellut suomalainen. Ruotsissa sotaveteraanitoiminta onkin lopettamassa toimintansa tämän vuoden viimeisenä päivänä.

”En minä yksin siellä viitsi olla”, Antskog sanoo.

Ruotsissa toimintaansa jatkaa yhä Suomen sotainvalidien Ruotsin-piiri ja Svenska Finlandsfrivilligas Minnesförening, joka on perustettu Suomen sodissa taistelleiden ruotsalaisten vapaaehtoisten edunvalvojaksi.

Suomen sotiin osallistui yli 9 000 ruotsalaista vapaaehtoista. Tiettävästi viimeinen mukana ollut ruotsalainen, jatkosotaan osallistunut korpraali Jan Kjellberg, kuoli tänä syksynä 97-vuotiaana.

Suomen sotainvalidien Ruotsin-piirin toiminnanjohtaja Juha Joki arvioi, että Ruotsissa elää yhä noin 30–40 suomalaista, jotka olivat jollain tavalla mukana Suomen sodissa. Eivät välttämättä sotatoimissa rintamalla, mutta muissa tehtävissä. Luvussa on mukana myös sotainvalideja, jotka saattoivat vammautua vasta sodan jälkeen esimerkiksi miinan takia. Luku voi olla hieman korkeampikin, koska kaikki eivät ole välttämättä olleet mukana veteraanijärjestöjen toiminnassa.

Vielä vuonna 2015 Ruotsissa asui noin 300 sotaveteraania, sata sotainvalidia ja 150 sotainvalidien leskeä.

”Kun sotaveteraanitoiminta päättyy, kaikille sotaveteraanijäsenille on tarjottu mahdollisuus liittyä Helsingin sotaveteraanipiiriin. Kurt on viimeinen sotaveteraanipiirin jäsen Tukholmassa”, Joki kertoo.

Kurt Antskog syntyi kesäkuussa 1923 ja sai elää turvallisen lapsuuden kotonaan Kemiönsaarella Varsinais-Suomessa. Hän muutti 12-vuotiaana Jyväskylään isänsä serkun ja tämän suomenkielisen vaimon luokse, käymään koulua ja oppimaan suomen kieltä.

Antskog muistaa ensimmäisen suomenkielisen lauseen, jonka oppi koulussa Jyväskylässä.

Savu nousee kivääritehtaan piipusta.

Hän alkoi 16-vuotiaana aistia, että sota oli tulossa.

”Oli vuosi 1938, ja Neuvostoliitto alkoi jo tehdä niitä vaatimuksiaan”, Antskog muistaa.

Vaatimuksiin kuului ensin puolustusliitto Neuvostoliiton kanssa, myöhemmin vaatimukset siirtää Suomen rajaa.

Suomi ei suostunut, ja marraskuussa 1939 Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen. Alkoi talvisota. Teini-ikäinen Antskog näki neuvostoliittolaisia pommikoneita, jotka lensivät Kemiönsaaren ylitse.

Kaksi vuotta myöhemmin, vuoden 1941 juhannuksena, 18-vuotias Antskog kutsuttiin sotaan. Hän taisteli jatkosodassa kolme ja puoli vuotta, joista suurin osa kului asemasodassa Syvärillä. Antskogin joukkoyksikkö oli jalkaväkirykmentti 13, joka koostui pääasiassa ruotsinkielisistä sotilaista.

”Puolet minun joukkueestani kaatui”, Antskog sanoo.

Kaatuneiden joukossa oli myös Antskogin lapsuudenkaveri Aulis, jonka kanssa oli kasvettu Kemiönsaarella ja käyty koulut.

”Sotaan ei pitäisi lähettää yli 30-vuotiaita.”

Marraskuusta 1941 toukokuuhun 1944 rykmentti oli samoissa asemissa Syvärillä, Antskog kertoo.

”Se oli aivan liian pitkä aika.”

Vihollista tähyiltiin periskoopilla juoksuhaudasta. Päätään ei saanut vartiopaikalla nostaa, sitä toisteltiin jatkuvasti. Kaksi kertaa vihollisen tarkka-ampuja ampui Antskogin periskoopista peilin rikki.

Korsussa nukuttiin sanomalehtien alla, koska katosta hyppi luteita. Luteet olivat koitua koko joukkueen kohtaloksi. Kerran kun korsu kaasutettiin luteiden tappamiseksi, joukkue yöpyi pari yötä teltoissa noin 30 metrin päässä. Teltat olivat paremmin näkyvissä kuin maan alle kaivettu korsu, joten joukkue oli suojattomampi.

Kun joukkue pääsi takaisin korsuun, samana yönä neuvostosotilaat heittivät kranaatin paikalle, jossa joukkue yöpyi teltoissa.

”Kaikki olisivat menneet, jos olisimme vielä olleet siinä”, Antskog sanoo.

Antskog kertoo, että hänellä oli sodassa tuuria. Siihen hän myös luotti. Hän kertoo kokeneensa olleensa jollain tavalla voittamaton. Että häneen ei tulisi osumaan.

”Nuoret pojat ajattelevat sillä tavoin. Eivät tunne pelkoa samalla tavalla kuin vanhemmat. Siksi sotaan ei pitäisikään lähettää yli 30-vuotiaita. Siihen aikaan yli 35–40-vuotiaat olivat jo vanhoja gubbeja. Tosin meillä ne talvisodan käyneet miehet olivat kaikkein tärkeimpiä. He tiesivät, mitä tehdä. He sanoivat, että älkää ampuko liian aikaisin. Kun ammutte, tietäkää, että se osuu”, Antskog sanoo.

Lopulta Antskog haavoittui. Se tapahtui kesällä 1944 Tali-Ihantalan taistelussa, jota on kutsuttu Pohjolan maiden historian suurimmaksi taisteluksi.

Suomella taisteluissa oli 50 000–100 000 sotilasta, Neuvostoliitolla 150 000.

Antskog kertoo sotineensa 10–15 päivää metsässä. Telttoja tai korsuja ei ollut. Metsässä nukuttiin tunti tai puolitoista silloin, kun se oli mahdollista.

Taistelu alkoi, kun Antskog ja hänen joukkueensa vietiin junalla Syväriltä Lyykylään. Sieltä he jatkoivat taisteluun.

”Maantiellä tuli sotilas hevosen selässä ja sanoi, että älkää vain menkö tuohon helvettiin. Mutta siitä meidän helvetti alkoi.”

Se oli jatkuvaa taistelua, päivästä ja yöstä toiseen. Antskog kertoo, että hän ampui konepistoolillaan niin kovassa tahdissa, että aseen piippu kuumeni tuliseksi. Jos siihen putosi sylkipisara, se sihahti höyrynä ilmaan.

Antskog sai tietää haavoittuneensa, kun hän vei erästä pahoin loukkaantunutta luutnanttia lääkintäpaikalle. Lääkintämies kertoi, että Antskog oli saanut osuman olkavarteensa.

”Se oli jokin sirpale. Jännitys oli niin kova, eikä verta tullut, koska haava oli palanut kiinni, etten huomannut. Se oli sinä päivänä, kun täytin 21 vuotta.”

Arpi on tänäkin päivänä näkyvillä.

Haavoittunut Antskog sidottiin ja vietiin haavoittuneiden junaan. Hän nukahti heti.

”En olisi muistanut nimeäni, jos joku olisi kysynyt. Niin väsynyt minä olin.”

Junassa oli kauhea tunnelma, Antskog kertoo. Koko vaunu oli täynnä haavoittuneita. Pysähdyspaikoilla Antskog söi ja joi ja jatkoi heti unia.

”Sitten jossain Kristiinankaupungin paikkeilla minulle oli jo kertynyt voimia. Kuulin lintujen laulua.”

Antskog lepäsi sairaalassa ja sai neljä viikkoa lomaa. Lääkärintarkastuksessa lääkäri nosti Antskogin käsivartta ja kysyi, pystytkö lähtemään takaisin.

”Pystyn”, Antskog vastasi ja lähti takaisin rintamalle.

Taisteluita ei Antskog kuitenkaan enää kohdannut. Sota päättyi syyskuussa 1944. Suomi oli heikko mutta selvisi. Maksettavaksi tuli raskaat sotakorvaukset.

Kurt Antskog kertoo arvostavansa Suomen nykyisen tasavallan presidentin Sauli Niinistön vierailuja veteraanien luo myös Ruotsiin.

Antskogilla alkoi uusi elämä.

”Puolen vuoden ajan piti voimistella joka ilta itsensä väsyneeksi, että pystyi nukkumaan, mutta sitten se lähti helpottamaan. Minä selvisin vähällä. Minulla oli tuuria.”

Antskogista tuli metsänhoitaja. Hän päätyi töihin Kanadaan mutta muutti rakkauden perässä Ruotsiin, jossa hän on asunut perheensä kanssa 1950-luvulta lähtien.

”Minulla on ollut hyvä elämä.”

Sotaveteraanien ja sodan kokeneiden yhteisö Ruotsissa on ollut vahva ja Antskogille tärkeä. Enää yhteisö ei ole suuri, mutta tärkeä se on silti. Antskog kertoo saaneensa veteraanina hyvää kohtelua. Etenkin hän kehuu presidentti Sauli Niinistöä, joka on käynyt tervehtimässä veteraaneja myös Ruotsissa.

Niinistön vierailua Antskog arvostaa.

”Niinistö on tehnyt enemmän veteraanien eteen kuin kaikki aiemmat presidentit yhteensä”, Antskog sanoo.

Antskog ja hänen vaimonsa ovat hyväkuntoisia ja pystyvät elämään omassa kodissaan. Maailman tapahtumia Antskog seuraa tarkkaan. Hän kaivaa esiin lehtileikkeen joulukuun alun Dagens Industrista.

Kolumnissa kerrataan Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin uhkaukset Yhdysvalloille ja Britannialle. Lavrov vaati maita pysymään poissa Ukrainasta, jolleivät ne halua ”painajaismaista sotilaallista konfliktia”.

Kurt Antskog, 98, seuraa tarkasti maailman tapahtumia, viime aikoina esimerkiksi uutisointia Venäjän ulkopolitiikasta.

”En minä Venäjää pelkää.”

Venäjä on viime aikoina keskittänyt joukkoja Ukrainan rajalle ja vaatinut Natoa pysäyttämään laajentumisensa.

Kolumnissa tilannetta kuvataan Venäjän epäonnistumiseksi. Lisäksi kerrotaan, että Lavrov edustaa maata, jonka talous on pienempi kuin Pohjoismaiden. Palkat ovat huonoja, kansa kärsii. Tekstistä on alleviivattu kohta, jossa kerrotaan, että 30 vuoden globalisaatiojakson jälkeen maailma ei tunne yhtään venäläistä tavaramerkkiä.

”Venäjä on epäonnistunut. Venäläisten kuukausipalkka on 4 000 kruunua kuussa [400 euroa]”, Antskog sanoo.

”En minä Venäjää pelkää. Voisin lähteä uudestaankin. No, ehken enää”, hän sanoo.

Mutta ei hänellä ole mitään venäläisiä vastaan, Antskog korostaa.

”Minä olen tehnyt venäläisten kanssa kauppaa. Kaikki ovat olleet 100-prosenttisesti rehellisiä. Ja kyllä Venäjää pitää ymmärtää. He haluavat pitää maansa, taistella sen puolesta. Ihan niin kuin mekin.”

Suomen tuoreita hävittäjäkauppojakin Antskog on seurannut. Kaupat yhdysvaltalaisen Lockheed Martinin kanssa olivat hyvä diili, Antskog sanoo.

”Ruotsalaiset hävittäjät olisivat olleet huono valinta, koska tehtaat ovat lähellä. Ne olisi helppo tuhota. Hyvä, että koneet valmistetaan muualla.”

Juttua ja tarinoita riittäisi pidempäänkin, mutta Bibi Antskog kutsuu nyt kahville. Ne ehtii juoda ennen lähtöä ystävän muistotilaisuuteen.

Tilaisuus järjestetään vuosi kuoleman jälkeen, koska pandemia esti muistotilaisuuden viime vuonna.

On tärkeää päästä jättämään hyvästit.

Kurt Antskog osallistui joulukuussa Anne-Marie Råberghin muistotilaisuuteen. Ovella Henrik Råbergh.

Jutussa lähteenä käytetty myös Sveriges Radion haastattelua, jonka voi kuunnella täältä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat