Venäjä palautti Euroopan kauas menneisyyteen

Vain harvoin on yhteenottoja, joissa ovat näin selväpiirteisesti vastakkain hyvä ja paha. Putinin sota on Ukrainalle murhenäytelmä ja Suomelle ja Euroopalle uhka. Venäjälle se on kujanjuoksu, joka ei tule päättymään sen kannalta hyvin.


5.3. 2:00 | Päivitetty 5.3. 12:26

Kauan sitten kaukaisessa Kaledoniassa, tunnetun maailman laidalla, käytiin sotaa. Alue on nykyinen Skotlanti.

Vastakkain olivat suuren ja mahtavan Rooman legioonat ja pienet paikalliset heimot, joita johti päällikkö Calgacus.

Oli vuosi 84. Roomassa valtaa piti harhainen keisari Domitianus. Imperiumin pääkaupungin kaduilla tiedettiin kertoa, että keisari oli antanut päällystää palatsinsa seinät laatoilla, jotka oli hiottu peileiksi. Domitianus halusi nähdä, jos joku lähestyy takaapäin.

Kaledonian sotatoimista kirjoitti jälkikäteen roomalainen historioitsija Tacitus. Hän sepitti Calgacuksen suuhun hengennostatuspuheen, jonka tämä piti joukoilleen ennen vihollisen kohtaamista.

Puhe oli retorisesti taidokas.

”Roomalaisten hirmuvaltaa turhaan koetetaan välttää kuuliaisuudella ja myöntyväisyydellä”, Calgacus sanoi. ”Heitä eivät Itämaat eivätkä Länsimaat ole voineet tyydyttää.”

”Ryöstämistä, teurastamista ja sotarosvoutta he nimittävät valheellisesti hallitsemiseksi. He saavat aikaan autiomaan ja kutsuvat sitä rauhaksi.”

Sanat kaikuvat vuosituhansien takaa ja ovat vaivattomasti sovitettavissa nykyhetkeen.

He valmistelivat hyökkäyssotaa ja puhuivat ”sotilaallis-teknisistä toimista”. He jyräsivät itsenäiseen valtioon panssarein, alkoivat tappaa ihmisiä ja kutsuvat sitä ”erikoisoperaatioksi”.

He puhuvat ”slaavilaisesta veljeskansasta” ja ampuvat kranaatteja olohuoneisiin.

Koko Vladimir Putinin sota perustuu jättimäiseen valheeseen, ja sen totuuden kanssa me joudumme nyt elämään.

Yllättäen. Äkkiarvaamatta.

Harva meistä lienee uskonut pahinta, kun Ukrainan rajoilta alkoi marraskuussa kantautua huolestuttavia uutisia Venäjän joukkojenkeskityksistä. Minä en ainakaan uskonut.

Putinin bluffia, ajattelin: Pullistelua kotiyleisölle, Ukrainan häiriintynyttä pelottelua, kiristysyritys lännen suuntaan. Moskovan suuri sirkus.

Eihän kukaan ole niin hullu, että ryhtyisi hyökkäyssotaan Euroopassa vuonna 2022, ajattelin. Saati sellaiseen, joka voi kärjistyä suursodaksi.

Onko Eurooppa taas kävellyt unissaan kohti katastrofia? Niin kuin kesällä 1914, kun Euroopassa siirryttiin uimarannoilta juoksuhautoihin?

Tiedossa on vaikeita vuosia meille kaikille, ennen kaikkea tietysti Ukrainalle, jonka sankarillista taistelua me suomalaiset osaamme omistakin syistämme hyvin arvioida ja arvostaa.

On silti mahdollista, jopa todennäköistä, että järjen ääni saavuttaa joskus vielä ilmaherruuden. Kremlin sodanlietsojien aloitteesta niin ei tietenkään tapahdu, mutta todellisuus voi siihen johtaa.

Venäjä on nyt käynyt brutaalia valloitussotaansa yli viikon, eikä se näytä saavan tahtoaan läpi helpolla. Venäjä joutuu maksamaan teoistaan kovaa hintaa.

Sopii toivoa, että sodan kulku, hylkiön asemaan joutuminen ja talouskurimus asettavat valtioterrorille edes jonkinlaisia pidäkkeitä.

Sopii toivoa vaan ei luottaa. Meidän suomalaisten täytyy toimia siihen katsoen, että Suomi selviää kriisistä ehjänä ja sisäisesti entistä vahvempana.

Historian vauhtipyörä pyörii nyt rajuilla kierroksilla. Maailma on muuttunut hyvin lyhyessä ajassa aivan käsittämättömällä tavalla. Venäjä käynnisti hyökkäyssotansa torstaina 24. helmikuuta ja pakotti meidät uuteen vastenmieliseen aikakauteen.

Koronakuulumisten ja hiihtokelien sijaan joudumme yhtäkkiä seuraamaan uutisia sotimalla aiheutetuista ydinvoimalapaloista ja termobaarisista pommeista, jotka luovat vaikutusalueelleen tyhjiön imemällä ilmasta kaiken hapen. Näidenkin aseiden käyttöä Venäjän kerrotaan harkitsevan.

Sodassa on kuollut viikon aikana oletettavasti tuhansia. Yli miljoona on lähtenyt evakkoon Ukrainasta.

Ja kaikki tämä jättimäisen valheen vuoksi. He puhuvat ”vapauttamisesta” ja rakentavat kansojen vankilaa.

Suomalaiset eivät liene kokeneet näin painostavaa uhkaa sitten viime sotien. Me olemme tottuneet elämään rauhassa, nyt jo monen sukupolven ajan.

Me olemme tottuneet kiistelemään mitä moninaisimmista asioista, niin isoista kuin pienistä, kuten esimerkiksi sote-uudistuksesta tai liha- ja kasvisruokien oikeasuhtaisesta tarjonnasta kunnallisissa kouluissa ja päiväkodeissa.

Me ratkaisemme nämä kiistat usein kömpelösti, mutta sittenkin sivistyneesti. Valtiotamme sanotaan demokratiaksi: siinä on päätösvalta kansalaisten enemmistöllä eikä vähemmistöllä.

Olemme vapaamielisiä julkisessa elämässämme, eikä valtio urki toimiamme.

Meillä on hieno yhteiskunta. Arvomme ovat pehmeitä. Ja nyt ympäröivä maailma onkin sitten kova, mikä voi pakottaa myös meidät koventamaan arvojamme.

Me olemme täysin syyttömiä kriisiin. Haluaisimme vain elää edelleen rauhassa. Tämä muutos, sen kertakaikkinen epäreiluus, on katkeraa kalkkia.

Yllämme leijuu ahdistavia kysymyksiä. Miksi jouduimme heräämään tällaiseen maailmaan?

Oikeastaan Venäjä ei vienyt Eurooppaa uuteen aikakauteen. Venäjä rikkoi tulevaisuuden. Kyseessä on paluu vanhaan, jonnekin 1800- tai 1900-luvulle, mikä oli kyllä selvästi nähtävissä mutta vaikeasti uskottavissa.

Toukokuussa 2016 kävin Moskovassa. Olin kirjoittamassa kirjaa nimeltä Kuolemantanssi, jonka aiheena oli nationalismin nousu Euroopassa.

Voitonpäivän paraati oli mahtipontinen. Siinä vaiheessa Venäjä oli jo ehtinyt paitsi sotia Georgiaa vastaan myös anastaa Krimin niemimaan ja perustaa kapinavyöhykkeen Itä-Ukrainaan. (He kutsuvat Donetskin ja Luhanskin alueitaan ”kansantasavalloiksi”. Niissä valtaa käyttää viime kädessä tasan yksi, joka ei ole kansa.)

Moskovassa eräs diplomaatti vinkkasi minulle, että kannattaa käydä Kansantalouden saavutusten näyttelyalueella paviljongissa numero 57, jossa on näyttely ”Venäjä – minun historiani”.

Se oli oiva vinkki. Näyttely oli laaja, ja se on siellä ilmeisesti vieläkin. Punaisina lankoina kulkivat Venäjän mahti ja länsimaailman kataluus.

Venäjän hallitsijoiden vuosisataista kronologiaa saatteli kartoilla ryyditetty perusviesti: onnistuminen mitataan neliökilometreissä.

Hyvä tsaari: Venäjä laajenee. Huono tsaari: Venäjä pienenee.

Paviljongin numero 57 näyttely noudatti virallista historiakäsitystä. Seinillä oli Putinin kuvia ja hänen mietelauseitaan, muun muassa myönteisiä tokaisuja Neuvostoliitosta.

Näin tämän omin silmin. Mutta en uskonut, että Putin olisi valmis menemään näin pitkälle päästäkseen hyväksi tsaariksi.

Siis hyväksi omilla kriteereillään. Naapurimaissa tsaarit punnitaan toisin.

Ukrainan kansallisrunoilija, 1800-luvulla elänyt Taras Ševtšenko viittasi säkeillään Pietari I:een ja Katariina II:een: ”Ensimmäinen ristiinnaulitsi / onnettoman Ukrainan, / ja Toinen / hän pani sileäksi / Sen vähän mitä jäljellä.”

Jos Ševtšenko kirjoittaisi runoaan nykypäivänä, hän voisi sisällyttää siihen Kolmannen ja Neljännen, useammankin, vähän laskutavasta riippuen.

Me käymme läpi rankkaa sukupolvikokemusta, jonka rinnalla koronapandemia kalpenee. On vissi ero, hamstrataanko vessapaperia vaiko joditabletteja.

Historia lyö meitä avokämmenellä, aivan kuin pandemiassa ei olisi tarpeeksi.

Monet muutkin lähimenneisyyden avaintapahtumat ovat äkisti kutistuneet merkitykseltään, ainakin Suomesta ja Euroopasta katsottuna.

Brexit? Donald Trumpin öykkäröinti? Finanssikriisi?

Pikku juttuja.

Jopa vuoden 2015 pakolaiskriisi tuntuu nyt vähäiseltä. Kovin kaukaiselta taas tuntuu 9/11 eli syyskuun 2001 terrorihyökkäykset Yhdysvalloissa.

Suuruusluokaltaan ja vaikutuksiltaan vuosi 2022 rinnastuu lähinnä vuoteen 1989, koska Euroopan järjestys menee täysin uusiksi.

Vuosi 1989 merkitsi vallankumouksia, joista enimmät olivat rauhanomaisia. Se merkitsi sosialismin romahdusta ja lopulta Neuvostoliiton hajoamista.

Varttuneemmat suomalaiset muistavat haltioituneen tunteen, kun Berliinin muuri murtui. Nyt meneillään on eräänlainen käänteinen versio vuodesta 1989.

Lokakuussa 1989 Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšov vieraili Suomessa. Gorbatšov tunnusti maamme puolueettomuuden, mikä silloisessa Suomessa oli ilon aihe.

Gorbatšovin takapirulta, tiedottaja Gennadi Gerasimovilta kysyttiin Helsingissä lehdistötilaisuudessa, josko Brežnevin oppi on vielä voimassa. Brežnevin opilla tarkoitettiin sitä, että jos vasallivaltio oli luisumassa irti Neuvostoliiton vaikutuspiiristä, se palautettiin ruotuun vaikka panssarein.

Gerasimov letkautti, että nyt on uusi doktriini, Sinatran oppi. Sitten hän lauloi pätkän kappaletta My Way. Puola, Tšekkoslovakia, Itä-Saksa ja muut sosialistimaat saisivat siis kulkea omia polkujaan niin kuin mielivät. Ja näin tapahtui.

Vuonna 2022 vanhat opinkappaleet ovat taas voimissaan. Putinin opissa itsenäiset valtiot eivät tee mieleisiään valintoja, jos niille ylipäätään suodaan olemassaolon oikeus. Ja tarvittaessa ryhdytään täysimittaiseen hyökkäyssotaan ja uhkaillaan ydinaseilla.

Tragedia on siinä, että Venäjä pystyisi niin paljon parempaan, niin kuin ihmiskunta on kokonaisuudessaan pystynyt.

Lokakuussa 1989 Gorbatšov sai Helsingissä käteensä Mobiran Citymanin ja puhui puoli minuuttia Moskovaan. Se oli uutta ja ihmeellistä.

Gorbatšovin kännykkäpuhelusta on suhteellisen lyhyt aika, 32 vuotta. Maailma on kehittynyt häkellyttävän paljon meidän elinaikanamme, ja tämä koskee myös alle kolmekymppisiä.

Teknologiassa ja tieteessä on otettu hurjia harppauksia, jotka ovat parantaneet ihmisten elämänlaatua ja pidentäneet elinikiä lähes kaikkialla. Samalla myös globaalit ongelmat ovat hurjia, ilmastonmuutoksesta alkaen, mutta niiden ratkaisemiseen tarvittaisiin yhteistyötä eikä raketinheittimiä.

Venäjä ei ole oikein millään alalla kehityksen kärkeä, aseteknologia olletikin pois lukien. Jälkeen jääminen taitaa olla iso osa ongelmaa. Jos innovaatiot ovat ylhäältä määrättyjä, lopputulos on valtiojohtoinen Potemkinin Piilaakso.

Monipuolinen, kukoistava talous olisi voinut luoda Venäjän, jota kiinnostaisi olla rakentava suurvalta eikä rujon väkivallan mestari. Kuinka upeaa olisikaan, jos meillä olisi vauras, demokratian valinnut itänaapuri.

Sen sijaan Kremlin käyttövoimana on vaarallinen polttoaine, itsevaltainen alemmuudentunne. Seuraukset tiedetään; paha käy rauhattomana yli maanpiirin.

Kansainvälisessä politiikassa on itse asiassa vain harvoin yhteenottoja, joissa ovat näin selväpiirteisesti vastakkain hyvä ja paha.

Putinin sota on Ukrainalle murhenäytelmä ja Suomelle ja Euroopalle uhka. Venäjälle se on kujanjuoksu, joka ei voi päättyä eikä tule päättymään sen kannalta hyvin.

80-luvun Kaledoniassa Rooman legioonilla oli ylivoima. Heimopäällikkö Calgacuksen sotajoukosta ei ollut imperiumille vastusta.

Pysyvää jalansijaa Rooma ei kuitenkaan saanut. Muutaman vuoden kuluttua legioonat olivat joutuneet vetäytymään Brittein saarten pohjoisosista.

Roomassa keisarin sortovalta äityi vähitellen mielipuoliseksi. Historioitsija Tacitus kirjoitti ”hirmuajasta, jolloin Domitianus ei enää ajoittain ja välihetkinä, vaan yhtenäisesti ja ikään kuin yhdellä iskulla suisti valtion surmaan”.

Kukaan ei enää tuntenut olevansa turvassa. Tacitus kirjoitti: ”Täytyi katsella ja tulla katselluksi, kun, näette, huokauksemme salaisesti merkittiin.”

Lopulta Domitianuksen poistivat päiviltä hänen omat palvelijansa.

Tacituksen lainaukset ovat teoksesta Agricola vuodelta 98. Suomennokset ovat enimmäkseen K.J. Hidénin vuoden 1904 käännöksestä.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat