Viestit kellarista lakkasivat tulemasta

Anna ystävineen erehtyi Kiovasta lähtiessään pakosuunnasta. Hän viestitti Venäjän valtaaman pikkukylän kellarista ystävälleen Suomeen. ”Tunnen miten maa jytisee.” ”Sähkölinjat palavat.” Yhteys katkesi. Kolme viikkoa myöhemmin eräs mies pääsi kylästä hevosella välittämään uutisia.


22.3. 2:00 | Päivitetty 22.3. 6:12

Anna herää kaveriensa viesteihin. Venäjä on hyökännyt Ukrainaan yöllä. Pitää lähteä pois Kiovasta. Anna alkaa kiireesti pakata. Varavirtalähde unohtuu. Annalla ei ole autoa, mutta kaverit lupaavat kyydin. Anna odottaa heitä. Kavereita ei näy eikä kuulu, kuluu tunteja. Anna odottaa. Mitä muutakaan hän voisi? Anna miettii, että he ovat unohtaneet hänet. Mutta lopulta kyyti saapuu. Liikenne on ollut sekaisin.

Porukka kiistelee, mihin suuntaan Kiovasta pitäisi lähteä. Etelään vai pohjoiseen?

Anna kertoo tilanteesta viestillä Pavelille, joka on Suomessa.

Anna ja Pavel tutustuivat junassa Harkovasta Kiovaan viitisen vuotta sitten. Pavel oli silloin käymässä sukulaistensa luona. Hän on Ukrainassa syntynyt Suomen kansalainen. Anna on kiovalainen.

Tuon tapaamisen jälkeen Anna kävi Pavelin luona Suomessa muutaman kerran. Pavel on käynyt Ukrainassa useammin. He ovat reissanneet yhdessä myös Turkissa ja Portugalissa.

Ovatko Anna ja Pavel pariskunta? Ehkä. Se on vähän monimutkaista, Pavel sanoo. Asuvathan he kuitenkin eri maissa.

Myös Pavelin äiti on Ukrainassa syntynyt Suomen kansalainen – ja minun äitipuoleni. Pavel ja minä emme ole biologista sukua, mutta olemme kasvaneet yhteen. Kuin veli ja sisko. Vanhempiemme lyödessä hynttyyt yhteen minä olin teini ja Pavel pieni poika.

Olen kuullut Annasta paljon. En kuitenkaan tunne häntä.

Annan nimi ei ole oikeasti Anna. Käytämme tätä nimeä nyt, koska tilanne on vaarallinen. Haluan suojella paitsi Annaa myös omaa perhettäni. Siksi on parempi, etten kerro tarkemmin isästäni ja Pavelin äidistä. Heidänkin luonaan on jo sukulaisia hyökkäystä paossa.

Tuona aamuna, kun Anna pakeni Kiovasta, lähetin Pavelille viestejä. Kysyin Ukrainan-sukulaisista.

”Entä Anna, missä hän on?” kysyin yhdessä viestissä Pavelilta.

Vastaus oli lakoninen:

”Vissiin maassa, joka vallattiin juuri. En tiedä, mitä tehdä.”

Kun Anna ja hänen ystävänsä vihdoin olivat päässeet autoon poistuakseen Kiovasta, alkoi kiista päämäärästä. Anna kysyi neuvoa Pavelilta, ja Pavel taas kysyi neuvoa minulta. Mihin Annan ystävineen kannattaisi paeta?

Mitä tuollaiseen kysymykseen voi vastata. Mihin mennä, kun Venäjä on hyökännyt maahan?

Pavelin mielestä Kiovasta oli järkevintä suunnata länteen, kohti Puolan rajaa. Viestittelemme tästä, ja olin samaa mieltä.

Myöhemmin kävi ilmi, että Anna ja hänen kaverinsa olivat lähteneet pohjoiseen, Prybirskiin, joka sentään on Ukrainaa halkovan Dnepr-joen länsipuolella.

He päätyivät paikkaan, joka on noin sadan kilometrin päässä Kiovasta, runsaan 30 kilometrin päässä Tšernobylistä ja vain noin 50 kilometrin päässä Valko-Venäjän rajasta.

Mihin Annan ystävineen kannattaisi paeta? Mitä tuollaiseen kysymykseen voi vastata. Mihin mennä, kun Venäjä on hyökännyt maahan?

Prybrsikissa asuu hädin tuskin tuhat ihmistä. Annan kaverin sukulaisia asui yhdessä maatalossa. Kaveriporukka oli päässyt perille vasta pimeän aikaan.

Viimeistään silloin ilmeni, että Venäjä hyökkäsi myös Valko-Venäjältä.

Takaisin Kiovaankaan ei voinut lähteä: bensaa ei ollut paljon, huoltoasemat olivat jo kiinni.

Yhteydet sentään toimivat.

Anna ja hänen seurueensa saivat viestejä muilta ympäri Ukrainaa. Anna viestitti niiden sisällöistä Pavelille: Autoja kohti ammuskellaan, Harkovan yllä näkyy sotilaskoneita.

Puolenyön aikaan katkesivat sähköt. Siitäkin Anna viestitti.

Aamulla hän kertoi, että yöllä kuului ammuskelua ja räjähdyksiä.

Hän pohti Pavelille, kannattaisiko heidän vielä yrittää suunnata etelään. Jos kulkisi Tšernobylin läheltä?

Venäjä hyökkäsi myös Valko-Venäjältä. Takaisin Kiovaankaan ei voinut lähteä: bensaa ei ollut paljon.

Pavel kysyi taas neuvoa minulta. Olinko ehkä kuullut, hamstrataanko Ukrainassa polttoainetta, voisiko sitä olla huoltoasemilla Prybirskin lähellä saatavilla? Ei, en ollut kuullut sieltä.

Puhuin Venäjän asevoimiin perehtyneen tuttavani kanssa. Voiko Annalle ja ystäville antaa mitään ohjetta siitä, mitä heidän tulisi tehdä, mihin yrittää päästä?

Hän sanoi, että kannattaa välttää kaikkia sijainteja, joissa siviili voisi törmätä sotilaisiin. Kenen tahansa sotilaisiin. Syitä on kaksi.

Yksi: Ukrainan sotilaat ovat Venäjän sotilaiden kohteita. Kaksi: siihen, miten Venäjän sotilaat kohtelevat siviilejä, ei voi luottaa.

Tuttavani arvioi, että syrjäiset seudut olisivat Annan ja ystävien kannalta parhaita.

Annan äidinkieli on venäjä. Tässä kohtaa sillä ei ole merkitystä siihen, miten Venäjän sotilaat häntä kohtelisivat. Yli neljännes ukrainalaisista puhuu äidinkielenään venäjää.

Tuttavani arvioi, että syrjäiset seudut olisivat Annan ja ystävien kannalta parhaita.

Pavel toivoi, että Prybirsk olisi riittävän syrjässä. ”Eihän sillä ole mitään strategista merkitystä”, hän mietti.

Perjantaiaamuna 25. helmikuuta kävi ilmi, että Venäjän asevoimat ovat vallanneet Tšernobylin. Niin, siitä on Prybirskiin vajaat 40 kilometriä. Sitä kautta lähtemistä ei enää kannattanut harkita. Reitti oli nyt poikki.

Luin uutisia alueen säteilyarvojen kohoamisesta ja muistin ydintuhon pelon, johon kaikki 1980-luvun lapset saivat tottua. Onneksi kävi ilmi, että säteilyarvojen nousu johtui siitä, että painavat panssarivaunut olivat pöllyttäneet maaperää ja mullassa uinuvaa säteilyä oli noussut tätä kautta ilmaan.

Anna, 10.48: ”Miten sinne (pois) pääsee?” Anna, 10.49: ”Yhteydet ovat rikki.” ”Ja internet.”

Anna ja ystävät pysyivät piilopaikassaan. Pavel sai viestissä kuulla, että he olivat enimmäkseen kellarissa.

Perjantaina 25. helmikuuta kello 7.52 Pavel lähetti Annalle viestin:

”Onko siellä hiljaista, vai kuuletko taistelut?”

Kello 7.53 Anna vastasi:

”Kuulen ne oikein hyvin. Tunnen jopa miten maa jytisee.”

Anna, 10.29:

”Sähkölinjat palavat.”

”Valot katoilevat.”

”Ja yhteys.”

Pavel, 10.29:

”Missä ne palavat?”

”Jossain teidän lähellännekö?”

Pavel, 10.34:

”Puhuin isoäidin kanssa. Siellä on rauhallista.”

Anna, 10.45:

”En ole varma, mutta sähköt katkeilevat.”

Pavel, 10.47:

”Tämäkin vielä ☹”

Anna, 10.48:

”Miten sinne (pois) pääsee?”

Anna, 10.49:

”Yhteydet ovat rikki.”

”Ja internet.”

Minä istuin tietokoneella, olin töissä tai vapaalla. Matkapuhelimeni viikkoraportti kertoi, että ruutuaikani oli kasvanut 165 prosenttia.

Sunnuntaina 27. helmikuuta levisi tieto, että Ukraina ja Venäjä saattavat neuvotella Valko-Venäjällä.

”Laitoin tuosta viestin Annalle”, Pavel vastasi kun kerroin hänelle asiasta.

Kello 10.03 Anna kirjoitti Pavelille:

”Päälläni on kahdet sukat, kaksi paitaa, takki ja peitto.”

Uudestaan kello 10.03, Anna kirjoitti Pavelille:

”Silti on kylmä ja”

Ja kello 10.04: ”Kosteaa”

Sunnuntai-iltana levisi toinen tieto. Huomasin sen Twitteristä, jossa amerikkalaisen Buzzfeed-julkaisun toimittaja oli sen jakanut. Hänen mukaansa satelliittikuvapalvelu Maxarin kuvissa näkyi reilun viiden kilometrin pituinen Venäjän maavoimien kolonna Ivankivin lähellä.

Kolonnasta tuli sittemmin uutiskuvista tuttu näky, mutta tuona sunnuntaina kuvat eivät vielä olleet levinneet.

Terästäydyin. Jostain syystä minun oli aluksi helpompi painaa mieleeni Prybirskista reilun kymmenen kilometrin päässä olevan pikkukaupungin nimi. Ivankiv.

Twiitti oli lähetetty kello 23.08. Kello 23.36 lähetin sen Pavelille. Veljeni vastasi minuutissa:

”Oh fuck. Ja: mitä HELVETTIÄ ne oikein tekevät? Noin pitkä letka?”

Arvelin, että venäläiset odottavat. Venäjä ei ollut tietääkseni vielä käynyt aivan täysimittaista tulivoimaa hyödyntävään hyökkäykseen.

”Siis kahdella kaistalla, tuo on ihan hitot turvallisuudesta, ihan kuin ne kerjäisivät räjäytetyiksi [tulemista]. Suunnilleen yhtä fiksua kuin ottaisi itsestään alastonkuvan samalla kun istuu pöntöllä”, Pavel jatkoi.

Viestit tulivat kahden kolmen sanan mittaisina.

”Ja voi helvetti, ne ovat ihan Annan vieressä!”

Niin, ajattelin. Sen takiahan minä satelliittihavainnoista kerroinkin. En kuitenkaan sanonut tätä.

En halunnut hermostuttaa. Myöhemmin tuli vastaan vielä häiritsevämpiä havaintoja, jotka päätin jättää jakamatta. Pavel ei hyötyisi siitä tiedosta, että näin Tiktokissa videon, jossa venäläiset tulittivat kohti siviiliautoa Ivankivissa. Autossa olivat isä ja aikuinen poika. Isään osui. Poika kuvasi. Isä kuoli.

En kerro siitäkään huhusta, että Puolan rajalla avustusjärjestö varasi saapujille raskaustestejä. Tarina kertoi, että jotkut olivat jo kertoneet tulleensa venäläisten sotilaiden raiskaamiksi.

”Ja voi helvetti, ne ovat ihan Annan vieressä!”

Sunnuntaiaamun viestien jälkeen Annasta ei kuulunut. Koko maanantain aikana Pavel ei saanut vastauksia viesteihinsä. Olivatko Anna ja ystävät kellarissa, oliko vielä kylmä?

Maanantaiaamuna helmikuun 28. päivä kävi ilmi, että arvio venäläiskolonnan pituudesta oli mennyt pahemman kerran alakanttiin. Se ei ollut viisi kilometriä.

”Voi jeesus, se on yli 40 mailia”, Pavel lähetti aamuvarhain viestin, jossa oli myös kuvakaappaus yhdysvaltalaiskanava CNN:n liveseurannasta.

Siinä mainittiin myös Prybirskin kylä.

Samaan aikaan satelliittikuva kolonnasta oli HS:n etusivulla.

Otsikossa luki: Venäläiskolonna lähestyy Kiovaa.

Lähetin Pavelille siitä kuvakaappauksen.

Pavel oli kuullut Annasta viimeksi toissa päivänä eli lauantaina. Hän yritti kaikin keinoin löytää selitystä sille, miksi ei saanut viesteihinsä vastausta. Hän huomasi esimerkiksi, että android-puhelin oli lähettänyt osan hänen viesteistään automaattisesti Googlen chat-toiminnolla tekstiviestien sijaan. Viestit eivät ehkä olleet menneet perille, sillä Prybirskin internet-verkossa oli jo häiriöitä.

”Homma on siinä, että he ovat enimmäkseen kellarissa. Kenttä on heikompi. Eikä sähköä juuri ole.”

Taas uusi yritys.

Kello 10.06 hän saikin vastauksen.

Pavel oli yhdessä viestissään kysynyt, onko Annalla sentään jotain millä lämmittää ja tehdä ruokaa. Joku vanhanaikainen kerosiinikeitin?

Maanantaina 28.2. kello 10.06 Anna vastasi:

”Sähkökeitin”

”Ei mitään kellarissa”

”Talossa on tarvikkeita”

”Mutta enimmäkseen istumme kellarissa”

Kello 10.06 Pavel Annalle:

”Selvä ☹ Harmi ettei siellä ole kerosiinilla toimivia keittimiä tai lamppuja, ne voisivat ainakin vähän kuivattaa sitä kellaria.”

Pavel uudestaan, 10.07:

”Millainen paikka se muuten on? Onko talo sellainen maaseudun tyypillinen talo?”

Anna, 10.07:

”Joo.”

Anna jatkoi:

”Mitä teillä kerrotaan uutisissa?”

Pavel kyseli minulta erilaisista huhuista. Onko Ivankivin lähellä todella havaittu tšetšeenitaistelijoita? Putin kuulemma antoi potkut Venäjän asevoimien komentajalle, totta vai tarua?

Huhu Valeri Gerasimovin potkuista osoittautui sitkeäksi mutta vääräksi. Tšetšeenitaistelijoista liikkuu väittämiä ja havaintoja edelleen, ja osa niistä saattaa hyvinkin olla totta.

Anna jatkoi: ”Mitä teillä kerrotaan uutisissa?”

Lähetin Pavelille lisää amerikkalaisen Maxar-yhtiön satelliittikuvia Valko-Venäjän rajan ja Kiovan väliseltä seudulta. Venäläisten sotilasajoneuvojen 60 kilometrin mittaiseksi arvioitu kolonna pysyi edelleen paikallaan. Mutta johonkin se lopulta liikahtaisi, arvatenkin Kiovaan.

”Kiovasta kuuluu lisää pelkkiä surkeita uutisia”, kirjoitti Pavel minulle viestissä. Räjähdyksiä, ilmahälytyksiä.

Anna ei voi lähteä mihinkään, ”ei niin kauan kuin tämä jatkuu tällaisena”, Pavel viestitti.

Keskiviikkona hänellä oli hiukan parempi tunnelma. Pavelin 91-vuotias isoäiti asuu yksin pikkukaupungissa parinsadan kilometrin päässä Harkovasta. Onneksi tuossa pikkukaupungissa on ollut rauhallista.

Anna on toisinaan käynyt Kiovasta auttamassa Pavelin isoäitiä. Nyt mummon luo oli tulossa Harkovasta pois lähteneitä tuttuja. Heistä varmasti olisi apua. Helpotuin itsekin: yksi huoli vähemmän.

91-vuotiaan on hyvin vaikeaa lähteä sotatoimia pakoon. Yli 65-vuotiaita on Ukrainan vajaan 42 miljoonan väestöstä noin seitsemän prosenttia. Se ei kuulosta paljolta, mutta tarkoittaa kuitenkin lähes kolmea miljoonaa ihmistä.

Ukrainasta on paennut miljoonia ihmisiä mutta paljon useampi on jäänyt maahan.

Anna on terve ja vasta 31-vuotias, eikä pääse lähtemään.

Torstaina 3. maaliskuutta Ivankivissa taisteltiin taas. Ukrainalainen Dialog-sivusto kertoi, että Ukrainan asevoimat oli päässyt Ivankivin lähelle.

”Ehkä tuo selittää, miksi en saa Annaan yhteyttä. Kuulin, että venäläiset ovat tuhonneet tukiasemia”, Pavel kirjoitti minulle.

Ilman puhelin- tai internetyhteyttä tiedonvälitys vaikeutuu huomattavasti. Myös venäläisille sotilasjoukoille Ukrainassa. Ne vaikuttavat enimmäkseen käyttävän tavallisia matkapuhelinyhteyksiä itsekin.

Teki mieli sanoa Venäjän asevoimille, että ähäkutti.

Mutta se ei tuo Annaa takaisin matkapuhelinverkkoon.

Ilman puhelin- tai internetyhteyttä tiedonvälitys vaikeutuu huomattavasti. Myös venäläisille sotilasjoukoille Ukrainassa.

Perjantaina 4. maaliskuuta alkoi liikkua tieto, että Ukrainan asevoimat olisi onnistunut tulittamaan kolonnan kärkijoukkoa jossain Hostomelin lentokentän lähellä pakottaen sen pysähtymään. Joukot olivat olleet staattisessa jonossa nokka kohti Kiovaa jo monta päivää.

Verkossa Ukraina julkaisi kuvia venäläissotilailta väitetysti takavarikoidusta muonasta. Niiden viimeinen voimassaolopäivä oli ollut monta vuotta sitten.

Ajatellaan asiaa hetki venäläisen sotilaan näkökulmasta. Miltä tuntuisi olla lähetettynä sotaan, joka jumittaa paikallaan? Saavatko kolonnan sotilaat edes itse tietoa siitä, mitä odottavat? Moni heistä on tullut Valko-Venäjältä. Siellä, missä olivat harjoituksissa, joista ilmeisesti melko yllättäen tulikin kodin sijaan lähtö etelään kohti Ukrainaa ja sen pääkaupunkia.

Varmasti harmittaisi. Odottaminen ja kylmässä teltassa nukkuminen turhauttaisi.

Lähialueiden taloissa olisi varmaan mukavampi olla, olisi ainakin puulämmitys. Kellareissa voisi olla ruokaa. Asukkaiden autoissa saattaisi olla polttoainetta.

Lauantaina 5.3. Pavel kertoi kuulleensa, että joku oli murtautunut Prybirskissa kauppaan ja varastanut sen mitä irti saa. Paikallista hallintoa ei näkynyt missään. Terveysasema oli suljettu.

Anna ja hänen kaverinsa olivat ottaneet Kiovasta lähtiessään mukaan yhteensä kolme särkylääkettä. Nyt yhdellä heistä oli flunssa.

Anna ei voi tosiaankaan lähteä nyt, Pavel tuskaili. ”Hermoni alkavat olla aika kireällä.”

Voisiko jalan yrittää jonnekin? Minne?

Pavel mietti, mitä tästä vielä voi seurata.

Kaikki eivät pääse pois. Apu ei pääse perille, ei ainakaan venäläisten valtaamille alueille.

Tiet pois Prybirskista olivat joko täynnä venäläisten kolonnaa tai niiden sillat oli tuhottu. Seutu on soista, ja siellä on paljon pieniä jokia. Voisiko jalan yrittää jonnekin? Minne?

Venäläiset olivat luvanneet avata humanitaarisia käytäviä. Niitäkin on sekä tulitettu että avattu teille, jotka on miinoitettu. Keneen sodassa voi luottaa? Voiko keneenkään?

”Vaikka avaisivat Valko-Venäjälle tai Venäjälle, sekin olisi parempi kuin tuo jumitus kolonnan vieressä kellarissa ilman sähköä”, Pavel mietti.

Suostuisiko Ukraina siihen, että venäläiset toimittaisivat humanitaarista apua? Me täällä lännessä muistamme, miten vuosina 2014 ja 2015 Venäjä toimitti rekkalasteittain apukuormia separatisteille Donetskiin ja Luhanskiin. Oli selvää, että rekoissa kulki aseita.

Toisaalta: minkä Ukraina sille nyt mahtaisi? Seutuhan oli jo venäläisten vallassa.

Myöhemmin lauantaina 5. maaliskuuta Pavel vaikutti hiukan helpottuneelta.

”Onnistuin soittamaan Annalle.”

Paveli lisäsi viestissään:

”Yhteys oli todella surkea.”

Sen jälkeen Annasta ei kuulu.

Annalle soittaessa hänen puhelimensa pysyy mykkänä. Numero, johon yrititte soittaa, on suljettu tai peittoalueen ulkopuolella, ilmoittaa ukrainankielinen nauhoite.

Torstaina 10. maaliskuuta selaamme läheisen Ivankivin kaupungin Facebook-ryhmää.

Onko kukaan nähnyt isovanhempiani? Minulla on huoli lapsistani. Tässä kuvassa on Natalja, hän ja hänen miehensä Igor sekä poikansa ovat kadoksissa, ehkä joku on nähnyt heidät?

Viestejä on kymmeniä. Monissa mainitaan, että yhteys on saatu viimeksi 5. maaliskuuta.

Onko kukaan nähnyt isovanhempiani?

Venäjän valtaamalla alueella on jumissa monia muitakin kuin Anna. Heillä ei ole sähköä tai puhelinyhteyttä eikä ruokakaan riitä loputtomiin.

Moni ohjastaa huolestuneita läheisiä ottamaan yhteyttä Ukrainan Punaiseen Ristiin. Toiset vaativat ottamaan yhteyttä mihin vain, jotta alueelta ulos saataisiin muodostettua humanitaarinen käytävä.

Onko yhteydettä maahansa hyökkääjän armoille jääneet ukrainalaiset unohdettu?

Satelliittikuvissa sotilasajoneuvojen kolonnaa ei enää näy. Sen väitetään hajaantuneen, Ivankivin seudulla arvatenkin lähikyliin. Jokin Venäjän valtion tv-kanava kuvaa Ivankivissa sotilaita, jotka näyttävät jakavan ruokaa.

Asukkaita näkyy vaivoin kourallinen, ja tilanne vaikuttaa lavastetulta. Pavel on vakuuttunut, että paikalliset eivät halua ottaa hyökkääjiltä vastaan mitään.

Tiistaina 15. maaliskuuta Pavel ei ole kuullut Annasta kymmeneen päivään. Hän viestittelee Annan siskon kanssa.

Ivankivin Facebook-ryhmässä kerrotaan, että sotilaat kiertelevät lähikylien taloissa ja etsivät Ukrainan asevoimien puolella Itä-Ukrainan separatistijoukkoja vastaan taistelleita.

Pavel ilmoittaa Annan kadonneeksi. Annan Harkovassa asuva sisko tekee myös ilmoituksen.

Minä tavoittelen Ukrainan Punaista ristiä. Monta päivää. He eivät vastaa. Tavoittelen Ukrainan lähetystöä Helsingissä. Siinäkin kestää.

Ivankivin Facebook-ryhmässä kerrotaan, että sotilaat kiertelevät lähikylien taloissa.

Perjantaina 18. maaliskuuta Ivankivin ja Prybirskin seutu on ollut ilman sähköä ja puhelinyhteyksiä lähes kaksi viikkoa. Ukrainassa vallattujen alueiden takaisin integroimisesta ja samalla evakuoinneista vastaava ministeriö avaa puhelimen, johon alueille kadonneiden omaiset ja ystävät voivat ottaa yhteyttä.

Mutta auttava puhelin onkin sotavangiksi jääneiden kyselemistä varten. Se selviää, kun Annan sisko soittaa sinne.

Ukrainan lähetystö vastaa kyselyyni perjantaina iltapäivästä ja kertoo, että evakuoinneista vastaava ministeriö on tietoinen Ivankivin seutua uhkaavasta humanitaarisesta katastrofista.

Pian saan Telegram-viestin myös ministeri Iryna Vereštšukin erityisavustajalta.

”Ikävä kyllä työkuormastaan johtuen ministeri ei ehdi auttaa sinua artikkelisi kanssa”, nimellä Oksana esittäytynyt avustaja kirjoittaa.

En minä apua kaivannutkaan. Mutta Prybirsk, Ivankiv ja muutama muu kaipaa.

Virallisissa vastauksissa toistuu, että neuvottelut humanitaaristen käytävien järjestämiseksi Ivankivin seudulta on käynnistetty 15. maaliskuuta.

Ne eivät vaikuta etenevän, mutta ainakin jotakin on käynnistetty.

Lauantaina puhelinyhteyksien katkeamisesta on kulunut kaksi viikkoa.

Sitten Pavel saa viestin.

”Mies Prybriskista soitti. Hän oli lähtenyt ratsastamaan hevosellaan.”

Viesti tulee Annan siskolta Harkovasta.

”Mies Prybriskista soitti. Hänellä on bensakäyttöinen generaattori, hän oli ladannut puhelimensa ja lähtenyt ratsastamaan hevosellaan”, Annan sisko kertoo.

Ratsastettuaan hevosellaan tarpeeksi pitkälle mies on löytänyt paikan, jossa kännykkä toimii. Hän asuu Annan ja hänen kaveriensa piilopaikan naapurissa ja oli sopinut soittavansa näiden omaisille heidän puolestaan.

”Hän sanoi, että he ovat elossa, että on vaarallista lähteä kylästä. Ei ole paikkaa minne mennä, ja sillat on räjäytetty. He jakavat ruuat, heillä on radio, sotilaat eivät kajoa heihin mutta eivät päästä heitä pois eivätkä ketään kylään.”

Teknologia on pettänyt, mutta ukrainalaiset ovat ottaneet käyttöön generaattorin ja hevosen. Ja patteriradion.

”Pyysin häntä kertomaan Annalle sinulta terveisiä.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat