Motižinin kylästä paljastui järjestelmällinen siviileihin kohdistunut tuho – nyt asukkaat kertovat HS:lle, mitä kokivat: ”Heitä oli kidutettu, heidät hakattiin hengiltä”

HS haastatteli Motižinissa silminnäkijää, joka kertoi venäläissotilaiden tekemistä sotarikoksista ukrainalaiskylässä. Myös Makarivin pormestari listaa ukrainalaisten siviilien kokemia kauhuja venäläismiehityksen alla.

Vjatšeslav Kotuz joutui hakemaan venäläisten kiduttamat ja surmaamat tuttavansa metsästä, ja nyt kaikkia kolme varten on kaivettu yhteinen hauta.

7.4. 11:32

Makariv

Varoitus: Artikkelin sisältö saattaa järkyttää.

Vjatšeslav Kotuz sanoo ensin, että ei haluaisi puhua kokemistaan kauheuksista venäläismiehittäjien aikana. Sen ymmärtää, kun kuulee, mitä hän on todistanut.

Mies on selvästi yhä järkyttynyt näkemästään ja kokemastaan. Hiljalleen sanoja alkaa kuitenkin tihkua.

Kotuz on asunut koko ikänsä täällä Motižinin ukrainalaiskylässä, noin 40 kilometriä Kiovasta länteen. Venäläisjoukot lähtivät kylästä vajaa viikko sitten, kuten muualtakin Kiovan lähettyviltä. Venäläisten miehityksestä kylässä muistuttavat muun muassa tuhoutuneet talot ja venäläisten ammutut panssariajoneuvot.

Sekä tapetut siviilit.

Sitä mukaa kun venäläiset ovat vetäytyneet Kiovan ympäristöstä tai heidät on tapettu, on lyhyeksi jääneen miehitysvallan alta paljastunut mittava sortovalta, jonka tarkoituksena näyttää olleen järjestelmällinen siviilikohteiden tuhoaminen ja väestön terrorisointi. Näin kävi myös Motižinin pienessä kylässä, jossa HS haastatteli silminnäkijöitä.

Venäläisjoukkojen lähdettyä Motižinista, Kotuz löysi kylän metsästä kuuden siviilin ruumiit. Yksi oli kylävaltuuston puheenjohtaja, toinen hänen miehensä ja kolmas pariskunnan reilu parikymppinen poika.

”Venäläiset jättivät ruumiit metsään kuin koirat.”

Syy perheen ja kolmen muun siviilin tappamiselle ei ole selvinnyt. Kenties heidät tapettiin vain, koska perheen äiti oli kylävaltuuston puheenjohtaja. Tai olisiko perheen kotoa löytynyt joku ase, pohtii Kotuz. Hän tunsi hyvin koko perheen. Isä auttoi humanitaarisessa työssä ja poika toimitti lääkkeitä.

Ennen ruumiiden löytymistä metsästä tiedetään, että venäläiset kuulustelivat perhettä heidän kotonaan. Kotuz oli viemässä perheelle tulitikkuja, mutta paikalla olleet venäläissotilaat eivät päästäneet häntä taloon. Kotuz jätti tulitikut perheen naapurille toimitettavaksi.

Kotuzin mukaan kylän pappi kertoi kuulleensa, kuinka yksi venäläissotilaista ylpeili toiselle perheen kohtelusta.

”Tapoimme sen vanhan nartun”, sotilaan kerrotaan sanoneen. Sotilasta kutsuttiin nimellä ”Vitebsk”.

Kotuz kertoo yksityiskohtaisesti ruumiiden vammojen perusteella, kuinka perhettä oli pahoinpidelty. Heistä ei löytynyt luodinreikiä.

”Heitä oli ehdottomasti kidutettu. Heidät hakattiin hengiltä.”

Kuolleilla oli mittavia mustelmia, käsiä ja jalkoja oli katkottu ja kasvojen luita murrettu. Perheen isän kallo oli halkaistu. Pojan sormet oli runneltu.

”Aivojen paloja oli laajalla alueella. Luulen, että natsitkaan eivät olisi kiduttaneet näin raa’asti.”

”Paikalle tuli nelisenkymmentä kyläläistä katsomaan verilöylyn jälkiä metsään. Meistä vain seitsemän pystyi kuljettamaan ruumiit muualle. Muille näky oli liikaa, he tulivat pahoinvoiviksi.”

Kotuz kertoo olevansa ylpeä Ukrainasta. Siksi hänen perheensä päätti jäädä, vaikka venäläiset yrittivät vallata lähellä olevan Kiovan.

Hän uhmasi venäläisiä ripustamalla kotitalonsa ulkopuolelle Ukrainan lipun, jota venäläiset aina ohi ajaessaan ampuivat. Lippuun kirjoitetussa tekstissä venäläisiä nimitettiin halventavalla ilmaisulla ”katsap”. Se suomentunee asiayhteydeltään kutakuinkin ”ryssäksi”.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa Kotuzin talon eteen pysähtyi hopeanharmaa Peugeot 206. Oli kulunut reilu viikko siitä, kun Venäjä oli aloittanut hyökkäyksensä.

Autoa ajoi mies, joka oli avustustyöntekijä. Kyydissä oli nainen ja tämän aikuinen tytär. Matkaseurue oli pakomatkalla Itä-Ukrainasta, Donetskista.

Tienreunaan pysäköidyssä autossa olleet kolme ihmistä kuolivat venäläisen sotilaan ampumaan sarjaan tämän ajaessa ohi panssarivaunun kyydissä.

He pysäyttivät autonsa, koska näkivät venäläisten panssariajoneuvon tulevan kadulla vastaan. Autossa olleet ottivat esille passinsa, koska olettivat venäläissotilaiden kysyvän niitä.

Panssariajoneuvo ei kuitenkaan edes pysähtynyt, vaan venäläiset tulittivat autoa ja jatkoivat matkaansa. Tämän kaiken Kotuz kuuli muutamien metrien päästä kotitalostaan. Mies ja tytär kuolivat heti, äiti myöhemmin.

Kyydissä olleet mies ja tytär kuolivat heti venäläisten tulitettua autoa. Perheen äiti kuoli viisi päivää myöhemmin.

Luoti jätti reiän Peugeot 206:n kylkeen.

Venäläisten mentyä Kotuz tuli katsomaan, mitä hänen talonsa edessä oli juuri tapahtunut. Kotuz löysi verisen seurueen Peugeotista.

Äidillä, tyttärellä ja avustustyöntekijällä oli passit käsissään.

Hän sai raahattua luodista haavoittuneen äidin naapurinsa tyhjään taloon, minne hänellä oli avain. Kotuz hoiti naista minkä pystyi, mutta ilman lääkitystä ja kunnollista hoitoa nainen lopulta kuoli taisteltuaan viisi päivää. Luoti oli osunut naista reiteen ja repinyt suuren ulostuloaukon.

Naista ei voinut kuljettaa hoitoon, koska mitään hoitopaikkaa ei ollut ja kyläläiset pelkäsivät venäläisten ampuvan ulkona liikkuvia. Näin oli käynyt kahdelle miehelle, jotka olivat hautaamassa kyläläistä, kertoo Kotuz.

Kotuzin kotitalon pihalla vilisee yhtä sun toista eläintä. On kanoja, kissoja ja koiria sekä piharakennuksessa lampaita ja vuohia. Saukkojakin hän kasvattaa, ja kasvihuoneessa on kaksi papukaijaa ja marsua. Saukkojen hampaat näyttävät pelottavilta.

”Jos eläimiä rakastaa, eivät ne pure”, Kotuz sanoo saukko sylissään.

Vjatšeslav Kotuz kertoo rakastavansa eläimiä, ja niitä onkin kanoista, hanhista ja koirista marsuihin – ja jopa saukkoihin.

Eläintenpidon vuoksi Kotuz oli antanut haavoittuneelle naiselle eläimille tarkoitettua kipulääkettä. Muuta ei ollut.

”Venäläiset olivat ryöstäneet meiltä lääkkeetkin.”

Venäläisluoteihin kuolleiden Peugeot 206 on siirretty kadulta Kotuzin kotipihalle. Peugeotista voi laskea kymmenkunta luodinreikää tuulilasista ja auton vasemmalta puolelta.

”Sinä päivänä kun nainen kuoli, olin vienyt hänelle kasvihuoneessa kasvattamistani tulppaaneista puskan. Hän liikuttui kukkapuskasta paljon.”

Kotuz ei muista naisen viimeisiä sanoja.

Äiti oli viimeisinä päivinään hyvin huolissaan siitä, että hänen tyttärensä saataisiin haudattua kunniallisesti. Äiti pelkäsi, että koirat söisivät tyttären ruumiin.

Ennen kuolemaansa nainen pystyi soittamaan läheisilleen, sillä matkapuhelinverkko oli edelleen toiminnassa.

Tytär saatiinkin lopulta haudattua äidin toiveiden mukaisesti.

”Eihän meillä mitään arkkua tietenkään ollut, mutta haudattiin kuitenkin.”

Kuollut tytär teki töitä Yhdysvaltain suurlähetystölle Ukrainassa. Amerikkalaiset ottivat Kotuziin myöhemmin yhteyttä ja tarjosivat avusta kiitollisina evakuointia Yhdysvaltoihin. Kotuz kieltäytyi, koska haluaa asua edelleen Ukrainassa, rakkaassa kotimaassaan.

Kotuz nimittää venäläisiä heistä puhuessaan ”örkeiksi” tai ”äpäröiksi”.

”Örkit ovat pahempia kuin natsit. Heidän päätehtävänsä näyttää olevan ryöstely ja ihmisten tappaminen.”

Yksi viite siitä, että venäläisillä on ollut tarkoituksena aiheuttaa erityisesti tuhoa siviileille on silmiinpistävä: lukemattomia taloja on tulitettu ja poltettu samoin kuin muitakin siviilirakennuksia kuten liikkeitä ja ostoskeskuksia.

Teiden varsille tuhoutuneet henkilöautot ovat luotien rei’ittämät, ja useimmiten luodinreikiä näkyy tuulilasissa. Varoituslaukauksista ei ole ollut kyse. Tarkoituksena on ollut tappaa.

Motižiniin johtavalla tiellä Maria Kšyžovska esittelee paikkaa, missä vielä vähän aikaa sitten oli hänen talonsa piharakennuksineen.

”Tässä oli eteinen, tässä käytävä ja tässä keittiö”, Kšyžovska esittelee paikkoja tiilikasan päällä.

Maria Kšyžovska seisoo kohdassa, jossa oli hänen keittiönsä ennen kuin venäläinen lentopommi pyyhkäisi talon maailmankartalta.

Maria Kšyžovska seisoo puutarhaansa pudonneen venäläisen lentopommin räjäyttämässä kuopassa. Hänen takanaan oleva rojukasa on se, mitä hänen kotitalostaan jäi jäljelle.

Rakennuksista ei ole pommituksissa jäänyt ehjäksi mitään. Talon vieressä on kaksi valtavaa pommikuoppaa, jotka syntyivät ilmeisesti ilmapommeista. Kraatterit ovat halkaisijaltaan noin kymmenen metriä, ja syvyyttä kuopalla on viitisen metriä. Tällaisilla pommeilla saa tehokkaasti useammankin omakotitalon matalaksi vaikka osuisi kauemmaksikin.

Siinä missä oli aiemmin perheen persikka- ja aprikoosipuita, on nyt venäläisistä vuosikymmeniä muistuttava monttu.

Iskujen aikaan talossa oli perheen isoäiti, joka kuoli. Muu perhe oli Kšyžovskan veljen luona turvassa.

KŠyŽovska raivaa kodistaan syntynyttä tiilikasaa yhdessä miehensä Serhii Mališenkon kanssa. Kšyžovskan mukaan he tuskin tulevat rakentamaan taloa uudelleen. Ikää alkaa olla jo kunnioitettavasti, ja varallisuuskin tuhoutui talon myötä.

Tästä huolimatta he haluavat raivata pihan, jotta voivat istuttaa paikalle kukkia, narsisseja ja valkoliljoja nyt ainakin. Suomessa valkoliljoja on pidetty surunvalittelu- ja hautajaiskukkina.

Maria Kšyžovskan ja hänen miehensä Serhii Mališenkon koti ja pihapiiri on tuusannuuskana venäläiskoneiden pommituksen jäljiltä.

Maria Kšyžovska haravoi pihaltaan kevätkukkia esiin, vaikka hänen kotitalonsa on tuhoutunut tiilikasaksi.

Pihamaan pienellä läntillä venäläisten pommituksista selvinneet narsissit ovatkin jo nupullaan.

Kukista kun puhutaan, Kšyžovska sanoo kuulleensa laajalti maailmalle levinneen uutisen ukrainalaisesta mummosta, joka tarjosi auringonkukan siemeniä venäläissotilaille. Mummon mukaan tarkoituksena oli, että kuollessaan venäläissotilaista olisi edes jotain hyötyä, kun heistä kasvaisi auringonkukkia. Se on Ukrainan kansalliskukka.

”Kuulin siitä ennen kuin meiltä menivät sähköt, silloin pystyimme vielä seuraamaan uutisia. Hän oli rohkea mummo!” Kšyžovska ilakoi.

Kšyžovskallakaan ei ole venäläisistä kaunista sanottavaa.

”Toivon vain, että venäläiset olisivat kuin koloradonkuoriaiset myrkytyksen jälkeen. Selälleen kääntyneitä ja kuolleita.”

Kohtalon ivaa on, että Kšyžovskan mies, pihalla kotitalonsa raunion tiiliä lajitteleva Serhii Mališenko, soti Afganistanissa Neuvostoliiton armeijassa 1982. Hän menetti sodassa sormia toisesta kädestään ja sai palveluksestaan mitaleja.

Nyt mitalit ovat jossain kotitalon raunioiden alla, kun Moskovan sotakoneet pommittivat talon maan tasalle.

”Jos ne mitalit nyt sattuisivat löytymään, aikoisin ne ehkä säilyttää edelleen. Muistojahan ne vain ovat”, Mališenko sanoo.

Afganistanin sodan veteraani Serhii Mališenko menetti sodassa sormiaan, sai mitaleita ja seisoo nyt venäläishävittäjän pommituksessa tuhoutuneen talonsa raunioilla.

Läheisessä Makarivin kaupungissa asui ennen Venäjän 24. helmikuuta aloittamaa hyökkäyssotaa noin 12 000–15 000 ihmistä. Nyt väestö on kutistunut sadoissa laskettaviksi. Makariviin tulleet venäläisjoukot lähtivät kaupungista viime viikon lopulla ja jättivät jälkeensä täystuhon.

Kaupungin pormestarin Vadim Tokarin mukaan kaupungin rakennuksista on tuhoutunut noin 40 prosenttia. Tokar sanoo, ettei alueella ollut sotilaskohteita, joten tuhot ovat kohdistuneet ainoastaan siviilikohteisiin.

Makarivin pikkukaupungin pormestari Vadim Tokar kävelee raunioituneessa kaupungissaan.

Venäläisten lähdettyä kaupungissa on alettu kerätä ja haudata kuolleita siviilejä. Joukkohautoihin heitä on laskettu jo yli sata.

”Tämä on se lukumäärä, joka ollaan löydetty ulkosalta. Sitä emme tiedä, paljonko raunioissa on kuolleita, sillä raivaustyöt eivät ole vielä alkaneet.”

Ukrainalaissotilaat kertovat Makarivissä esimerkin talosta, jossa haisee mädäntynyt ruumis tai ruumiit. Asiaa ei voida kuitenkaan selvittää ennen kuin miinanraivaajat ovat varmistaneet, ettei talossa ole pommiansoja.

Monien vanhusten pelätään kuolleen asuntoihinsa myös nälkään, sillä ulkona ei voinut liikkua venäläissotilaiden vuoksi eikä mistään ruokaa olisi oikein saanutkaan. Kaupat oli pommitettu.

Makarivin keskusta on kärsinyt raskaita tuhoja.

Makarivin keskustaan johtavalle sillalle on osunut pari ohjusta, mutta autot ajavat varovasti suurten reikien ohi.

Tokarin mukaan siviilit ovat lähinnä kuolleet venäläisten ampumina.

”Tilanteet ovat olleet erilaisia. Ihmisiä on ammuttu autoihin ja kaduille. Venäläiset ovat myös hakeneet kaupunkilaisia kodeista ja teloittaneet kadulle. Ainakin muutamissa tapauksissa teloitettujen kädet ovat olleet sidottuina selän taakse.”

Tokar luettelee lisää alueella kohdattuja sotarikoksia. Karmivaa kuultavaa.

Raiskaustapauksia on tiedossa ainakin neljä. Yhdessä tapauksessa kolmen venäläissotilaan kerrotaan raiskanneen naisen ja viiltäneen sen jälkeen hänen kurkkunsa auki.

”Olin lupautunut kuskaamaan yhtä ystävääni, joka oli viemässä lääkkeitä vanhukselle. Hänen kotitalollaan kuitenkin kuulin naapurilta, että venäläiset olivat pakottaneet ystäväni riisuutumaan alasti. Sen jälkeen hänet sidottiin köydellä ajoneuvoon, joka lähti raahaamaan miestä. Hänen ruumistaan ei ole vielä löydetty”, pormestari kertoo.

Tokar ei ole kovin luottavainen siihen, että sotarikoksiin syyllistyneitä venäläisiä saataisiin koskaan oikeuteen vastaamaan teoistaan.

”He voivat saada tuomionsa ehkä vain Jumalan edessä. Minun on mahdotonta ymmärtää, miksi he ovat tehneet tällaisia tekoja. He ovat eläimiä, eivät ihmisiä.”

Miehet kävelevät raketin tuhoaman koulubussin ohi Makarivin keskustassa.

Tokar sanoo vielä, että hänellä olisi yksi pyyntö ulkomaailmalle. Hän toivoo, että maailma ei unohtaisi Ukrainaa, kun rauha jonain päivänä saavutetaan ja jälleenrakennus alkaa.

Tokar pelkää, että Euroopalle on tärkeämpää turvata energiansaanti omille kansalaisille Venäjältä.

Pormestari on kiinnostunut siitä, onko Suomessa herännyt toiveita saada menetetty Karjala takaisin Venäjältä.

Kuullessaan, että sotilasliitto Naton kannatus on kasvanut Suomessa Ukrainan sodan myötä räjähdysmäisesti samoin kuin pelko Venäjän mahdollisista vastatoimista, Tokar haluaa rauhoitella suomalaisia.

”Älkää olko huolissanne. Ukrainalaiset eivät tule antamaan Putinin hyökätä Suomeen. Me tulemme puolustamaan teitä!”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat