Pakolaisia Mariupolista venäläisen Penzan kaupungin asemalla.

Pois, minne tahansa

Keski-Venäjällä Leonidovkassa on metsän keskellä aidattu leiri, johon on tuotu ukrainalaisia. Kuvajournalisti Vladimir Sevrinovski oli huhtikuussa mukana venäläisten aktivistien viimeisessä operaatiossa, joka auttoi ukrainalaisia Pietariin ja rajan yli Viroon.


18.5. 19:25 | Päivitetty 20.5. 11:03

Leonidovkan kylään Keski-Venäjällä on Ukrainan Mariupolista noin 1200 kilometriä. Automatka Venäjän ja Ukrainan rajalta Leonidovkaan kestää lähes parikymmentä tuntia. Pietari on toisessa suunnassa vielä hieman kauempana.

Keväällä 2022 Leonidovkaan on tuotu ukrainalaisia keskukseen, joka on entisessä myrkyllisten aineiden tuhoamispaikassa.

Ukrainalaisten joukossa on ihmisiä, jotka ovat itse halunneet Venäjälle, mutta on myös ihmisiä, jotka ovat paenneet sotaa ja ottaneet vastaan minkä tahansa mahdollisuuden päästä pois.

Venäläinen kuvajournalisti Vladimir Sevrinovski seurasi venäläisaktivistien viimeistä avustusoperaatiota, kun he auttoivat Mariupolista Leonidovkaan tuotuja poistumaan Venäjältä. Vapaaehtoistyötä ukrainalaisten hyväksi ei ollut Venäjällä estetty ennen kuin työn luonne tuli esiin.

Helsingin Sanomat julkaisee reportaasin yhteistyössä riippumattoman venäjänkielisen Meduza-uutispalvelun ja kuvajournalisti Vladimir Sevrinovskin kanssa. Suomennosta on tiivistetty ja käsitelty HS:n toimituksessa. Alkuperäinen versio täällä.

Penza, Venäjä, 29. huhtikuuta.

Taksin ikkunassa on halkeamia, joita on paikkailtu. Ikkunan läpi näkyy kadunvarren mainostaulu, jossa on kirjain Z ja teksti: ”Meitä ei hävetä. Totuus on puolellamme.”

Taksin kyydissä istuu ekonomisti Irina Gurskaja, hiljainen, keski-ikäinen nainen. Hänen kanssaan on juristi Igor Žulimov, harmaantunut mies, joka puhuu runsaasti elehtien.

Autoa ajaa Albert, paikallinen kommunisti, jonka mielestä Venäjän kommunistinen puolue KPRF ei ole tarpeeksi leniniläinen.

Vapaaehtoistyö on tuonut nämä kolme ihmistä yhteen.

Irina Gurskaja järkyttyi sotauutisista. Kotikaupunkinsa Penzan katuja kulkiessaan hän alkoi kuvitella, millaista olisi, jos pommit osuisivat hänen kotitaloonsa ja jos penzalaiset joutuisivat kyyhöttämään kellareissa ilman sähköä ja vettä. Silloin hän päätti toimia.

Hän otti yhteyttä Penzassa asuvaan Žulimoviin, joka on juristina puolustanut Aleksei Navalnyin kannattajia ja muita aktivisteja.

Heitä nimitettiin ”ukronatsien kätyreiksi”.

Huhtikuun 12. päivänä toimittaja Jevgeni Malyšev julkaisi 7x7-lehden Facebook-sivuilla videoreportaasin Leonidovkan vastaanottokeskuksesta. Reportaasi oli sävyltään myönteinen ja osaltaan kumosi huhuja siitä, että pakolaisia pidettäisiin keskuksessa vasten tahtoaan. Siinä kuitenkin todettiin, että osa mariupolilaisista lähtee keskuksesta Venäjän ulkopuolelle.

Huhtikuun 17. päivänä taas ukrainalaisissa tiedotusvälineissä julkaistiin oikeusvaltuutettu Irina Denisovan lausuntoihin perustuvia uutisia Penzan seudulla sijaitsevasta mariupolilaisten ”keskitysleiristä”. Molemmissa jutuissa mainittiin nimeämättömiä vapaaehtoisia.

Huhtikuun 21. päivänä Venäjän hallintoa kannattavalle anonyymille Telegram-kanavalle nimeltä Oblomki planetaria (”Planetaarion rauniot”) ilmestyi vihamielinen kirjoitus ”Igor Žulimovin johdolla toimivasta, briteiltä rahaa saavasta avustuspummien ryhmästä”. Kirjoituksen mukaan ryhmä ”Banderan oppeja hyödyntäen taivuttelee ihmisiä tukemaan valeuutisia ’venäläisistä keskitysleireistä’, joilla pidetään kansalaisia vasten tahtoaan.”

Huhtikuun 27. päivänä joku oli kirjoittanut Žulimovin oveen sinisellä ja keltaisella värillä: ”Täällä asuu ukr natsi”.

Igor Žulimovin kotioveen oli kirjoitettu spray-maalilla: ”Täällä asuu ukr natsi.”

Samana yönä ilmestyi vastaavanlaisia kirjoituksia myös Irina Gurskajan sekä toimittaja Malyševin perheen, Jevgenin ja Jekaterinan, oveen. Heitä nimitettiin ”ukronatsien kätyreiksi”.

Lisäksi Žulimovin auton renkaat puhkottiin ja Malyševien Skodan tuulilasiin tuhrittiin valkoisella maalilla kirjain Z.

Igor Žulimov näytti autonsa puhkotut renkaat poliisille.

Nyt on huhtikuun 29. päivä ja hyvin varhainen aamu. Irina Gurskaja selailee taksissa Telegram-kanavia ja lukee Ukrainan oikeusvaltuutetun puheisiin perustuvaa uutista. Sen mukaan ”seitsemän mariupolilaista, joukossa monilapsinen perhe, on pelastettu Penzan alueella sijaitsevalta keskitysleiriltä. Näiden ukrainalaisten tilanne oli äärimmäisen raskas ja masentava. Heillä ei ollut vaatteita, ruokaa eikä hygieniatarvikkeita, koska heidät oli viety Mariupolista suoraan pommisuojasta.”

Tiedot perustuvat mitä ilmeisimmin venäläisaktivisti Jekaterina Gorobetsin Facebook-päivityksiin. Gorobets asuu Krasnodarissa, eikä ole Irina Gurskajan mukaan ollut Penzan alueella.

Pakolaisten leiri Leonidovkassa. Paikka on entinen myrkyllisten aineiden, kuten hermokaasujen, tuhoamispaikka.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen taksi saapuu Leonidovkaan. Kaksikerroksiset, pitkät, punakattoiset rakennukset ovat metsään raivatulla, verkkoaidan ympäröimällä suurella tontilla.

Auto pysähtyy tarkastuspisteelle, jota vastapäätä on Putinia esittävä juliste ja siinä teksti: ”VENÄJÄ. Ilman kemiallisia aseita meillä on aihetta ylpeyteen!!!”

Aidattu alue perustettiin vuonna 2008 asekäytössä olleiden myrkyllisten aineiden tuhoamispaikaksi. Tänne sijoitetut asiantuntijat tekivät vaarattomaksi tuhansia tonneja Neuvostoliiton joukkotuhoasevarantoon kuuluneita hermokaasuja: VX-kaasua, sariinia ja somaania.

Nyt rakennusten pitkiä käytäviä kulkevat ukrainalaiset. Heidät on majoitettu soluasuntoihin, joihin kuuluu kaksi kahden hengen huonetta ja niiden yhteiset wc-tilat. Valtavassa ruokasalissa he työntelevät punaisia tarjottimiaan metallilinjastoilla. Oleskelutiloissa he katsovat televisiota vanhoissa, leveissä nojatuoleissa istuen.

Nyt kello on puoli kuusi aamulla.

Ukrainalaisia saapuu taksin luo. Jotkut saavat toivomiaan tavaroita: palloja lapsille, puhelimia, vaatteita. Jotkut pyytävät apua. Harmaaseen paitaan pukeutunut laiha nuorukainen haluaisi päästä katsomaan äitiään penzalaiseen sairaalaan.

Osa on kotoisin hyökkäyksen kohteena olevasta Mariupolista. Miten he päätyivät Leonidovkaan?

Useimmat halusivat pois nälän ja kuoleman keskeltä, minne tahansa.

”Olimme kolmekymmentä päivää kellarissa, ja sitten tšetšeenisotilaat sanoivat, että meille on bussikyyti Donin Rostoviin. Lähdimme joukolla juoksemaan. Sillä hetkellä se oli ainoa vihreä käytävä, jota pitkin pääsimme pois siitä helvetistä”, kertoo nainen nimeltä Svetlana. Hänen sisarensa oli aiemmin päässyt pakenemaan muualle Ukrainaan, mutta matka täytyi tehdä omin päin pitkin maanteitä, joita tulitettiin.

Svetlana juoksi sotilaiden ohjeiden mukaan neljän kilometrin matkan kauppakeskukseen, jonka nimi on Port City.

”Siellä saimme peseytyä ja ladata puhelimemme”, Svetlana kertoo.

Ikarus-bussit hakivat pakolaisia. Ne saapuivat Novoazovskiin kolmelta aamuyöllä.

”Sieltä meidät vietiin Volodarskiin [Luhanskin alueelle]. Rekisteröidyimme ja ilmoittauduimme rajan läpikulkua varten.”

Jotkut halusivat Venäjälle itse, vakaumuksensa vuoksi. Jotkut – nuoret miehet –ovat lähteneet välttääkseen Ukrainan armeijan kutsunnat. Ukraina on kieltänyt kutsuntakelpoisia henkilöitä poistumasta maasta.

Jotkut pakenivat toiveenaan päästä jatkamaan Eurooppaan.

Mariupolin Levoberežnyin kaupunginosan asukkailla ei ollut valinnanvaraa. Sillat oli tuhottu ja tie Zaporižžjaan suljettu. Useimmat halusivat pois nälän ja kuoleman keskeltä, minne tahansa.

Donetskin rajalla oli Venäjän viranomaisten tarkastus. Naiset ja lapset pääsivät tarkastuksista läpi suhteellisen nopeasti, mutta miehillä on kestänyt kauemmin, neljästä tunnista jopa kahteentoista tuntiin.

”Minut tarkastettiin Novoazovskissa”, kertoo kaljuksi ajeltu, pyöreäkasvoinen Aleksandr, sähköasentaja Azovstalista. ”Tarkastajat katsoivat puhelimeni, muistivihkoni ja tatuointini. He kysyivät, mitä olin nähnyt ja kuullut. Minua kohdeltiin asiallisesti. Joitain nuoria miehiä pidettiin tarkastuksessa kauan, kaikki eivät palanneet.”

Volodarskissa pakolaiset sijoitettiin koulurakennukseen. Rakennus oli ääriään myöten täynnä; Aleksandrin mukaan ihmisiä nukkui jopa portailla. Aleksandr vietti siellä äitinsä kanssa neljä päivää. Heille tarjottiin kahta vaihtoehtoa: mennä Donetskiin tai Venäjälle. Taganrogiin [Venäjälle] vievää bussia pakolaiset odottivat pitkään. Halukkaita lähtijöitä oli paljon. Aleksandrin matka Venäjän rajalle kesti vuorokauden.

Pakolaiset eivät jää Taganrogiin pitkäksi aikaa. Asemalta lähtee päivittäin junia. Mariupolilaisia kehottiin nousemaan seuraavaan junaan tai jäämään paikkakunnalle, mutta siellä ei ole varmuutta katosta pään päällä tai ruoasta.

”Minusta olisi kauheaa olla pummi”, toteaa Svetlana.

Tieto vapaaehtoisista auttajista tavoitti ukrainalaiset vasta myöhemmin – tuttavien, aikaisemmin paenneiden tai internetin välityksellä.

”Kun nousimme bussista, meille sanottiin, että kaikki ne, joilla ei ole paikkaa mihin mennä eikä sukulaisia Venäjällä, ohjataan Penzaan väliaikaiselle pakolaisleirille. Siirryimme bussista laukkuinemme suoraan junaan”, kertoo Jana, joka opiskeli Mariupolissa kauppaopistossa.

”Joitain nuoria miehiä pidettiin tarkastuksessa kauan, kaikki eivät palanneet.”

Meduzan lähteiden mukaan Penzan alueen leirillä ja vastaavalla leirillä noin 500 kilometrin päässä Volgan varrella Tšuvassiassa on ollut samankaltaiset olosuhteet.

”Penzassa meille annettiin heti sim-kortit [venäläiselle numerolle] ja noin viikon kuluttua pankkikortit. Hampaat hoidettiin, ambulanssi kutsuttiin”, kertoo Aleksandr. ”Halukkaille tehtiin hakemus pakolaisen asemasta tai [Venäjän] kansalaisuudesta. Halukkaita oli noin puolet joukosta. Mutta on vaikea pitää lukua. Jotkut haluavat, jotkut lähtevät.”

Eräs Penzan leirin asukas kertoo suuntaavansa Krasnodarin aluepiiriin töihin. ”Siellä tarvitaan kesäisin tarjoilijoita. Jos tulee vaikeaa, kituuttelemme jotenkin. Vedellä, sienillä... Kunhan vain ei ole sotaa.”

Svetlana ei halunnut tehdä kumpaakaan hakemusta.

”Minulla on omaisuutta Ukrainassa. Toki se on tuhoutunut, mutta silti sitä on. Kun palaamme – ja me joka tapauksessa palaamme kotikaupunkiimme – omaisuusasioita voi selvitellä vain Ukrainan passin haltijana”, sanoo Svetlana.

Pakolaiset eivät juurikaan moiti Venäjän hallintoa ulkopuolisten kuullen. Entä jos Mariupolista tulee osa Donetskin kansantasavaltaa? Entä jos lännessä onkin vaikeaa ja täytyy palata Venäjälle? Niinkin voi käydä.

Mariupolista tulleet puhuvat konkreettisista asioista, käytännöistä.

Eräs nainen sanoo: ”Uskon, että se [Mariupol] tulee olemaan Donetskin kansantasavaltaa. On ’valittu’ jo uusi pormestarikin. Niin että joka tapauksessa saamme venäläiset paperit. Mutta Ukrainan passeilla saamme jonkinlaista apua.”

Nimetön auttaja kertoo, että hänen innoittajansa on Steven Spielgergin elokuva Schindlerin lista.

Alueille, joille on tullut ukrainalaisia pakolaisia, on kaikessa hiljaisuudessa syntynyt myös vapaaehtoistoimintaa. Taganrogilainen yrittäjä Oleg Podgornyi on perustanut liikkeen nimeltä Neravnodušnyje eli ”Välittävät”.

Liikkeen edustajia on ollut ukrainalaisia vastassa jo rajavyöhykkeellä Veselo-Voznesenkan rajanylityspisteellä. He ovat antaneet tulijoille teetä, ruokaa ja välttämättömiä tarvikkeita. Liikkeen Telegram-keskustelussa oli huhtikuussa mukana yli tuhat ihmistä.

Pietarissa toimii vielä suurempi avustusryhmä, joka tekee yhteistyötä kaupungin ihmisoikeusneuvoston kanssa. Yksi ryhmän perustajista on apostolisen ortodoksisen kirkon arkkipiispa, ortodoksisen tv-kanava Blagovestin entinen johtaja Grigori Mihnov-Vaitenko.

Enimmäkseen auttajat ovat kuitenkin muutamien ihmisten ryhmiä tai yksittäisiä henkilöitä, sellaisia kuin eräs rostovilainen yrittäjä, joka majoittaa pakolaisia asuntoonsa ja auttaa heitä sitten pääsemään rajan yli pois Venäjältä. Yrittäjä kertoo Meduzalle, että hänen innoittajanaan on ollut Steven Spielgergin elokuva Schindlerin lista. Hän haluaa pysyä nimettömänä, koska hän pelkää viranomaisten toimia.

Sitten on Irina Gurskajan ja Igor Žulimovin tapaisia ihmisiä, jotka keräävät rahaa, ostavat pakolaisille heidän tarvitsemiaan tavaroita ja lääkkeitä – ja auttavat ukrainalaisia pääsemään Pietariin.

Pietarissa pakolaiset ottaa vastaan toinen vapaaehtoisryhmä, joka auttaa heidät eteenpäin aina Viroon asti.

”Tarkastakaa. Tässä on kaikki, mitä kodistani on jäljellä!” Poliisi menee hämilleen.

Gurskajan ja Žulimovin taksin mukana Leonidovkan leirille tulee toinen henkilöauto ja Mercedes-Benz Sprinter -pikkubussi.

Leiriltä lähtee 13 mariupolilaista saattajineen. Vaalea nainen pitää lasta kiinni kädestä, vaitonainen mies kuljettaa kantokopassa ärhäkkää terrieriä. Kaikilla on raskaat matkatavarat. Kun matkatavaroita lastataan autoihin, pakolaiset hyvästelevät muut. Jotkut tupakoivat hermostuneesti.

Leonidovkasta lähtijät hyvästelevät paikkaan jäävät.

Igor Žulimovin luo tulee harmaatukkainen, harmaatakkinen pakolaisnainen. ”Tekö veitte häneltä liput?”

Naisen puoliso oli toimittanut Žulimoville hakemuksen pääsystä Viroon, mutta vaimo päätti jäädä lapsen kanssa Penzaan. Kuultuaan asiasta Žulimov oli kieltäytynyt auttamasta miestä, mutta tämä oli saanut itse haalittua tarvittavat rahat kokoon ja ostanut junalipun.

Kuljettaja käynnistää moottorin, ja Žulimovin selitykset jäävät kuulumattomiin.

Žulimov ei tuomitse autettavia: ”Yksi on työteliäs, oli Azovstalissa korjaajana. – – Hänen kaltaisensa työmyyrät aikanaan jälleenrakentavat Mariupolin ja kombinaatin. Ja toinen taas, nelikymppinen mies, mitään ei tee, ajattelee vain: ’Kunhan eivät kutsuisi armeijaan.’ – – auta sitten tällaisia. Vaan kelläpä, varsinkaan meillä venäläisillä, olisi oikeutta tuomita heitä.”

Pikkubussi lähtee liikkeelle ja pääsee ajamaan keskeytyksettä Penzan rautatieasemalle asti. Sisäänkäyntiä vartioiva poliisi pysäyttää pakolaisnaisen, joka kurottautuu ottamaan laukkuaan läpivalaisuhihnalta. ”Onko teillä aseita?”

Nainen avaa takkinsa vetoketjun ja ottaa esiin luotimaisessa ketjussa roikkuvan avaimen. ”Tarkastakaa. Tässä on kaikki, mitä kodistani on jäljellä!” Poliisi menee hämilleen. Muutkin leiriläiset astuvat esiin, ojentavat avaimiaan ja huutavat: ”Ja minun! Mitään muuta minulla ei enää ole!”

Vartijapoliisi antaa periksi ja päästää kaikki menemään, mutta odotussalissa mariupolilaisten luo tulee poliisi, joka kirjoittaa heidän asiakirjansa uusiksi.

Pakolaiset Penzan asemalla.

Juna Orenburgista Pietariin seisoo Penzassa 41 minuuttia. Mariupolilaiset ehtivät raahata raskaat matkatavaransa portaita ylös ja hengähtää. Igor Žulimov tupakoi vaunun vieressä aina lähtöön asti. Hän antaa jokaiselle pakolaiselle viisituhatta ruplaa vapaaehtoisten keräämiä rahoja. Venäjän hallinto on luvannut pakolaisille kymmenentuhatta ruplaa, mutta näitä rahoja ei kukaan ole saanut. ”Putinin rahojen” sijaan vapaaehtoiset kutsuvatkin lahjoituksia ”Putinin vastaisiksi rahoiksi”.

”Joskus vitsailen, että menen viimeisen ryhmän mukana rajan yli itsekin [enkä palaa] – kuten kapteeni, joka viimeisenä jättää laivansa”, Žulimov naurahtaa.

Irina Gurskaja ja Igor Žulimov jäävät Penzaan.

Lasten tähden pakolaiset kulkevat ”rautakäytävää” Venäjälle ja sieltä pois.

Junan matka Pietariin kestää lähes vuorokauden. Mariupolilaiset istuvat osastossaan ja puhuvat tulevaisuudesta. Pieni Viro ei voi ottaa kaikkia. Viron puolella vapaaehtoiset ottavat pakolaiset vastaan, majoittavat heidät hostelleihin ja auttavat ensivaiheen toimenpiteissä, mutta sen jälkeen täytyy jatkaa matkaa. Minne? ”Suomeen, Ruotsiin, Irlantiin...” ajattelee äänen Aleksandr, joka matkustaa äitinsä Annan kanssa.

Viereisellä penkillä lehteä lukeva kanssamatkustaja liittyy keskusteluun: ”Irlanti on hyvä paikka, olen ollut siellä pari kertaa.” ”Irlantiin siis”, päättävät mariupolilaiset.

Aleksandr on sähkömies Azovstalista.

Anna olisi halunnut jäädä Leonidovkaan. Hän varttui Neuvostoliitossa ja muistelee kaihoisasti viimeistä Krimillä järjestettyä Venäjän ja Ukrainan sotilasparaatia vuodelta 2013. Tuntematon Eurooppa pelottaa häntä, mutta hän päätti lähteä, jotta hänen poikansa saisi tulevaisuuden.

Tämä on yleinen ajattelutapa pakolaisten keskuudessa: toimitaan lasten tähden. Lasten tähden pakolaiset kulkevat ”rautakäytävää” Venäjälle ja sieltä pois.

Viereisessä hytissä pakolaisseurueen suurempi koira, malamuutti Kora, on noussut jaloilleen. Pienempi koira matkustaa ylähyllyllä.

Kora on junassa emäntänsä kanssa.

Nikolai, punakkakasvoinen viisikymppinen mies Mariupolista, on nyt hyvällä tuulella. Hän esittelee kanssamatkustajille matkapuhelintaan, johon on tullut tieto rahansiirrosta. ”Katsokaa, sukulaispoika lähetti. Kymmenentuhatta, ettei setä kuolisi nälkään. Meille luvattiin kymppitonni jokaiselle perheenjäsenelle. Ja miten kävi? Tällainen on valtioni, tällainen vakuutusturvani. Katsokaa kaikki!”

Puhelimen näytössä näkyy lähettäjän nimi: Sukulaispoika Vova, ja summa: tuhat ruplaa.

Nikolai näyttää puhelimestaan veljenpojalta saamaansa avustusta.

Nikolai jatkaa: ”Me emme keneltäkään pyytäneet, että kaupungillemme tehtäisiin sellaista. Missä me nyt olemme? Emme missään. Taivaan ja maan välissä. Vladimir Vladimirovitš [Putin], olet hieno mies, päättäväinen. Mutta miksi piti ärsyttää [ukrainalaista rykmenttiä] Azovia niin, että se tuhosi kaupungin kokonaan? Olisi voinut löytää muitakin reittejä. Olethan nopea liikkeissäsi, entinen FSB-mies. Olisi pitänyt toimia meidän kanssamme kuten Krimin. Jättää sotajoukot sikseen ja tulla Mariupoliin kaikessa rauhassa. Mutta näyttää siltä, ettei strategiaa ollut.”

Nikolai vaikenee, nyt jo lähes itku kurkussa, ja palaa paikalleen.

Tällaiset näkemykset, joissa Venäjän versio tapahtumista sekoittuu omiin kokemuksiin, eivät ole harvinaisia iäkkäämpien mariupolilaisten keskuudessa – edes niiden, jotka pakenevat Venäjältä länteen.

Anna kertoo: ”Naapurillani Lidalla oli neljä asuntoa. Hänen autonsa poltettiin hänen silmiensä edessä. Mutta hän sanoo, että niin täytyi tapahtua, koska Ukraina kuuluu Venäjään.”

”En halua minkäänlaista sotaa”, Anna sanoo hiljaa toimittajalle. ”En halua sitäkään, että Ukraina iskee Donetskiin ja siitä tule uusi Mariupol.”

Rjazanissa viereiseen vaunuun nousee venäläisiä sotilaita. Asemalaiturilla tupakoivat mariupolilaiset seuraavat heitä välinpitämättömin katsein. ”Kuusi luotia!” punatukkainen Nikolai itkee nuorelle naismatkustajalle. Hän selittää sekavasti, kuinka Donetskin sotilaat ampuivat autoa, jossa oli hänen poikansa ystävineen. Ystävä kuoli heti, poikaan osui kuusi luotia, mutta hän jäi eloon. ”Mutta en ole heille vihainen. Sota. Olisi voinut tulla ’Kärpäsestäkin’ [sinko RPG-18]...”

Pietarissa pakolaisten Venäjän kautta kulkevat reitit yhtyvät. Osa jää kaupunkiin löydettyään sieltä asunnon ja työtä, osa jatkaa matkaansa länteen, osa hankkii tarvittavia asiakirjoja. Pietariin saavutaan kauko- ja lähijunilla tai jopa peukalokyydillä.

Pietarilaisten vapaaehtoisten auttajien keskusteluryhmässä on nelisentuhatta osallistujaa, mutta aktiivisesti avustustyöhön osallistuu satakunta. Hostellien omistajat majoittavat ukrainalaisia maksutta, ihmisoikeusjärjestöt auttavat asiakirjojen hankkimisessa. Kokenut matkailuopas vetää kiertokävelyjä Nevski Prospektilla. Hän kertoo, kuinka kuuntelijoiden maanmies Nikolai Gogol ylisti tätä katua. Kazanin katedraalin kohdalla hän takeltelee sanoissaan – kyseinen kirkko on Venäjän sotasaavutusten kunniapaikka.

Viroon matkalla olevat siskokset kuvaavat Pietarin rantakadulla risteilijä Auroran edustalle kirjattua kehotusta ”Venäjän sotalaiva, painu vittuun”, mutta he lataavat videonsa sosiaaliseen mediaan vasta poistuttuaan maasta.

Penzasta tulevien mariupolilaisten paperit ovat kunnossa, joten he pääsevät suoraan asemalla nousemaan Viron rajalle vievään pikkubussiin.

Tavaroiden lastaamisessa auttavat matkatoverit, joiden täytyy vielä jäädä kaupunkiin odottelemaan tarvittavia asiakirjoja. Viron puolella tulijoita odottaa vapaaehtoisryhmä Rubikus.

Pietarilainen vapaaehtoistyöntekijä jakaa vesipulloja ja ohjeita: ”Teidät tarkastetaan. Poistakaa henkilökohtaiset sisällöt puhelimistanne ja palauttakaa ne myöhemmin. Miehet otetaan kuulusteluun, älkää säikähtäkö. Se voi kestää jopa viisi tuntia. Ei paniikkia, istutaan ja odotetaan. Ei puhuta turhia. Te ette tunne meitä emmekä mekään teitä.”

Pikkubussi vie joukon Pietarista Viron rajalle.

Autossa leijuu sähkötupakan aromi. Kora ynisee ja painaa päänsä matkalaukulle. Matkustajat juttelevat levottomasti – jännitys kasvaa sitä mukaa kun raja lähestyy.

Igor Žulimov on kertonut, että Viroon päästyään monet hätääntyvät, koska he eivät ole pitkään aikaan toimineet itsenäisesti. Paikalliset vapaaehtoiset eivät aina pärjää näissä tilanteissa, vaan heitä täytyy opastaa puhelimitse.

Seuraavana päivänä šokki väistyy ja mielen valtaa helpotus. ”Mitä, ettekö enää haluakaan palata Leonidovkaan?” – ”Emme! Olemme jo unohtaneet koko nimenkin!”

Igor Žulimov on ollut mukana yhteiskunnallisessa toiminnassa pitkään. Aleksei Navalnyin kannattajien lisäksi hän on puolustanut aktivisteja, jotka pidätettiin ”Hän ei ole tsaarimme” -mielenilmauksissa ja Venäjän eläkereformin vastaisissa mielenosoituksissa syyskuussa 2018.

Vuonna 2021 Žulimov organisoi varainkeräyksen Navalnyin paikallistoimiston johtajan Anton Struninin hyväksi. Penzan alue oli Venäjällä ensimmäinen paikka, jossa poliisit hakivat oikeusteitse korvausta ”laittomassa kokoontumisessa” työskentelystä seuranneista kuluista. Kyseessä oli nimenomaan Struninia puolustava tilaisuus. Vaadittu summa oli 883 000 ruplaa, mutta se laskettiin oikeudessa 560 000 ruplaan. Summa saatiin sosiaalisen median kautta kokoon kymmenessä päivässä.

Tämä innosti Irina Gurskajaa ottamaan yhteyttä juuri Žulimoviin, kun hän oli päättänyt ryhtyä auttamaan ukrainalaisia pakolaisia. Vaikka vapaaehtoistyötä ei ole estetty, hyväntekeväisyysrahastot kaikkosivat yksi toisensa jälkeen, kun he pyysivät apua, Žulimov kertoo.

”Ensin luvattiin auttaa, mutta sitten kadottiin johonkin: oi, tänään ei ehdi, on työmatka.” Vapaaehtoisten perustama keräystili Sberbank-pankissa suljettiin parin viikon jälkeen. Syy: ”epäilyttävä toiminta”.

Gurskaja meni pankkiin selvittämään asiaa. Siellä pahoiteltiin ja kortti aktivoitiin uudelleen. Tämän jälkeen tili suljettiin uudelleen kahdesti kahden päivän sisällä.

”Olosuhteet ovat käyneet erittäin vakaviksi.”

Kun Leonidovkasta lähteneet pakolaiset ovat ylittäneet Viron rajan, poliisi saapuu Irina Gurskajan luo. Hänet pidätetään ”valppaiden kansalaisten” ilmiannon perusteella.

Gurskaja on sittemmin päästetty vapaaksi, henkilötodistus takavarikoituna.

Meduzan toimittaja yritti selvittää, mistä Gurskajaa syytettiin ja vietiinkö hänen puhelimensakin. Gurskajan Telegram-tililtä tuli vain lyhyt vastaus: ”Pahempaa”, ja tämän jälkeen häneen ei ole saatu yhteyttä.

”Luulen, että hänet pidätettiin siksi, että hän auttoi meitä”, sanoo autettujen pakolaisten joukossa ollut Kora-koiran omistaja.

Tämä pakolaisryhmä oli viimeinen, jota penzalaiset vapaaehtoiset pystyivät auttamaan.

Huhtikuun 30. päivänä Igor Žulimov kirjoitti Facebookiin: ”Olosuhteet ovat käyneet erittäin vakaviksi, minkä vuoksi meidän täytyy lopettaa toimintamme.”

Yksityiskohtia hän ei kerro mutta lisää vielä: ”Kuvottaa vielä enemmän kuin 24. helmikuuta...”

Penzalaiset vapaaehtoiset auttoivat ulkomaille yhteensä 50 ukrainalaista, joista 38 oli Leonidovkan leiriltä.

Teksti ja kuvat: Vladimir Sevrinovski

Käännös: Miia Santalahti, Delingua

Suomenkielisen tekstin editointi ja tiivistys: Tuija Pallaste

20.5. klo 11.05 tarkennettu tekstiin Leonidovkan kylän sijainti Keski-Venäjälle Uralin sijaan.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat