Yhdys­valloissa vaikeinta oli tottua siihen, että lapseni harjoittelivat koulussa ampujalta suojautumista

Mitä tekivät amerikkalaiset naapurini, joiden lapset olivat samassa koulussa? He vakuuttelivat itselleen ja minulle, että kyse on hyvämaineisesta koulusta keskiluokkaisella alueella, aivan kuin se suojelisi lapsia, kirjoittaa HS:n toimituspäällikkö ja entinen Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski.

Lapset harjoittelivat evakuoitumista ampumistilanteen varalta Yhdysvaltain Coloradon Thorntonissa elokuussa 2019.

25.5. 13:11

Miten kertoa amerikkalaista koulua käyvälle lapselle kouluampumisista?

Kipuilin asian kanssa, kun asuin Yhdysvalloissa pienten lasten kanssa yli neljä vuotta. Tuona aikana tapahtui paljon joukkomurhia sekä kouluissa että niiden ulkopuolella: Parkland, Las Vegas, Sutherland Springs, Pittsburgh, Charleston, Orlando…

Lopulta minun ei tarvinnut kertoa. Koulu hoiti sen. Tuolloin alakouluikäiset lapseni harjoittelivat luokassa säännöllisesti ampujalta suojautumista. Heidän piti lukita luokan ovi, piiloutua pulpetin alle tai varustekomeroon luokan takana ja olla hipihiljaa.

Lapset suhtautuivat siihen kuin normaaliin koulurutiiniin. Ajatus väänsi vatsaani.

Säännöllisin väliajoin koululta tuli sähköpostitse tai tekstiviestitse kesken päivää ilmoitus, että koulun ympäristössä oli havaittu jotain uhkaavaa. Silloin lapset pidettiin välitunnilla sisällä. Joskus poliisi oli kutsuttu koululle varmuuden vuoksi.

Sellaisten viestien jälkeen oli vaikea keskittyä loppupäivänä yhtään mihinkään.

Lue lisää: Ainakin 19 lasta ja kaksi aikuista kuollut koulu­ampumisessa Texasissa

Pahinta oli, että ampumisille ei vanhempana voinut tehdä mitään. Yhdysvaltain perustuslaki suojelee aseenkanto-oikeutta. Amerikkalaiset ovat jyrkästi eri mieltä siitä, ovatko aseet turva vai uhka. Pattitilanteessa mitään isoa uudistusta ei saada aikaiseksi, vaan ampumiset jatkuvat.

On järjetöntä, surullista ja mahdoton hyväksyä, ettei lasten joukkosurmille voi tehdä mitään.

Mitä tekivät amerikkalaiset naapurini, joiden lapset olivat samassa koulussa? He vakuuttelivat itselleen ja minulle, että kyse on hyvämaineisesta koulusta keskiluokkaisella alueella, aivan kuin se suojelisi lapsia. Heitä hakivat lohtua yksityiskohdista, kuten siitä, että koulua ympäröi aita ja ulko-ovet lukittiin päiväksi. Ja he kyselivät etukäteen, onko talossa aseita, ennen kuin lähettivät lapsensa leikkitreffeille naapuriin.

Osa heistä lakkasi katsomasta uutisia. Se oli vain liian hirveää. Minulla ei toimittajana ollut mahdollisuutta samaan, eikä silmien sulkeminen tuntunut muutenkaan ratkaisulta.

Kerran käydessäni kännykkäliikkeessä keskellä päivää jouduin itsekin aseellisen ryöstön uhriksi. Onneksi kommandopipoon naamioitunut ryöstäjä ei laukaissut asettaan – ja varasti kännykkäni, koska sen Etsi Iphone -toiminnon avulla poliisi pääsi ryöstäjien jäljille. Heidät tuomittiin.

Pahinta oli, että ampumisille ei vanhempana voinut tehdä mitään.

Elämä Yhdysvalloissa oli monin tavoin hyvää ja mielenkiintoista. Mutta tämä yksittäinen järjettömyys, rutiininomaiset massamurhat ja apatia niihin puuttumisessa, oli suurin syy siihen, että tunsin helpotusta perheemme palatessa Suomeen.

Tietenkin Suomenkin kouluissa voi tapahtua ja on tapahtunut vastaavaa. Mutta riskit tuntuvat täällä alhaisemmilta, koska aselait ovat tiukempia. Vanhempien ei tarvitse käydä käsittämättömiä väittelyitä siitä, aseistetaanko opettajat tai lukiolaiset kouluampujien varalta.

Eivätkä lapset opi siihen, että heidän elämässään on uhkia, joille aikuiset eivät lopulta tee mitään.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat