Ihminen on suuri, luonto pieni

Villin luonnon rippeet sinnittelevät Homo sapiens -jättiläisen varpaanväleissä, kirjoittaa luontokadon kirjeenvaihtaja Petja Pelli.


4.9. 2:00 | Päivitetty 4.9. 6:38

Ihminen on pieni ja luonto suuri. Ajatus oli luontosuhteeni peruspilari lapsuudesta viime vuoteen saakka, kunnes tajusin olleeni väärässä.

Kokemus oli syntynyt alitajuisesti: uisteluveneessä Saimaan selällä, Grönlannissa jäätikön laidalla tai sienimetsässä, kun tuuli latvuksissa oli peittänyt alleen lähimmän tien kohinan.

Tunne omasta pienuudesta suhteessa ympäröivään luontoon voi olla pelottava, mutta se tuo myös lohtua: vaikka miten riehuisimme, suuri luontoäiti peittää viimein sotkumme. Maasta olemme tulleet ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman.

Uskoa sävytti ajatus Suomen erityisyydestä: tiedostin, että Brasiliassa hakataan sademetsiä ja Ganges täyttyy kuonasta, mutta Suomessa kai sentään riittää villiäkin luontoa.

Nyt olen kirjoittanut vuoden verran luontokadosta HS:n kirjeenvaihtajana ja pesti on päättymässä. Vuoden mittainen sukellus ympäristöongelmiin Suomessa ja maailmalla käänsi ajatuksen päälaelleen.

Ihminen on suuri, luonto pieni. Villin luonnon rippeet sinnittelevät Homo sapiens -jättiläisen varpaanväleissä.

Majavanpesä Evon retkeilyalueella. Evon alueella Hämeessä on vielä jonkin verran luonnontilaista muistuttavia metsiä. Ne ovat eteläisessä Suomessa metsätalouden vuoksi erittäin harvinaisia.

Katsotaanpa vaikka Suomea. Ihminen on muovannut uuteen uskoon kaikki ne maisemat, joita ajattelemme, kun joku lausuu ”Suomen luonto”.

Metsät: Eteläisessä Suomessa 97-prosenttisesti talouskäytössä, nuorehkoa ja yksipuolista, metsälajit uhanalaistuvat. Hakkuumäärät kasvussa, puuston kasvu hidastunut.

Suot: Ojia kaivettu niin paljon, että niiden mitta yltäisi kaksi kertaa kuuhun ja takaisin. Valumat rasittavat vesistöjämme yhä.

Virtavedet: Pääosin padottu, vaelluskalojen kulku ja lisääntyminen estetty.

Itämeri ja saaristot: Rehevöitymistä, samenemista, happikatoa, sinilevälauttoja ja vieraslajeja suojeluponnistuksista huolimatta.

Järvet: Edistystä paljon mutta rehevöityminen yhä ongelma, vesilintukannat taantuvat.

Tunturit: Tunnuslajit uhkaavat hävitä Suomesta, koska ilmasto lämpenee arktisilla alueilla neljä kertaa maailman keskiarvoa nopeammin.

Eliöt: Kokonaisuutena katsottuna luonnon monimuotoisuus Suomessa hupenee. Luonto yksitoikkoistuu.

Riuttaskorven virkistysmetsästä Pirkanmaalta löytyi valtakunnallisesti vaarantuneeksi luokiteltua kantoraippasammalta. Laji tarvitsee säilyäkseen lahopuuta, jota on talousmetsissä vähän.

Vuoden aikana ehdin nähdä paljon. Metsäaktiivit rajaavat kartoille valtion viimeisiä vielä suojelemattomia luonnollisen kaltaisia metsiä, jotka Metsähallitus saattaa hyvinkin hakata.

Luontaisia lohikalakantoja yritetään elvyttää kadotuksen jäljiltä ja tuntureilla nähdään suojelutyössä vaivaa, jotta ilmastonmuutoksen vaikutus saataisiin edes osin peruutettua.

Eikä työ ole turhaa. Kymijoessa kutee taas lohia ja naalin pesintä onnistui Suomessa kuluneena kesänä ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun.

Metsänhoidossa puhutaan sekametsien suosimisesta ja avohakkuiden vaihtoehdoista, ja lahopuun määrä on saatu kasvuun. Hyönteisiinkin on alettu vihdoin kiinnittää huomiota.

Suojelutoimet ovat kuitenkin yhä laajuudeltaan marginaalisia suhteessa teollisella aikakaudella aiheutettuun vahinkoon.

On reilua mainita, että esimerkiksi hakkuilla, padoilla ja ojituksilla on muutettu Suomea köyhästä nälkäavun saajasta vauraaksi Pohjoismaaksi.

Vesivoima on ensi talvenakin tarpeen, ja metsäteollisuus on yhä yksi talouden tukijalka. Kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on edelleen metsää. Talousmetsien puulajit ovat onneksi Suomen alkuperäistä lajistoa.

Se on kuitenkin toinen tarina. Tämän kirjoituksen aihe on ihmisen kyky vaikuttaa luontoon. Ei puukuutioiden määrään, vaan luontoon – koko sen monimutkaiseen ja herkkään verkostoon.

Talvetkin kotimetsässään viettävä töyhtötiainen jäi rengastajan verkkoon Hangon lintuasemalla syyskuussa 2021. Suomen lintukantojen alamäki kertoo elinympäristöjen häviämisestä ja pirstoutumisesta.

Sen osalta johtopäätös on Suomessa sama kuin globaalisti: fossiilienergialla voimansa paisuttanut ihminen muuttaa luontoa suurimmassa mittakaavassa. Keskiajalta aikakoneella tuotu tarkkailija ei sitä samaksi tunnistaisi.

Maapallon mitassa voi tehdä samanlaista listaa.

Ilmakehä: kuumenee ja muuttuu nopeudella, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa.

Maa-alueet: ihmisen toiminta muuttanut merkittävästi 75 prosenttia elinympäristöistä, ruuantuotannon käytössä kolmasosa planeetan maapinta-alasta, maaperä köyhtyy.

Meret: happamoituvat, lämpenevät ja roskaantuvat muovista.

Eliöt: Käynnissä on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto, jonka aiheuttaja on ihminen. Lajien lisäksi vähenevät tavallistenkin eliöiden määrät, mikä näyttäytyy esimerkiksi nisäkäs- ja hyönteispopulaatioiden taantumisena.

Paljon lajeja häviää, ennen kuin niitä ehditään nimetä. Yhtä lähes tällaisen kohtalon saanutta eläintä katsoimme silmästä silmään pimenevässä vuoristosademetsässä Keniassa lokakuussa.

HS:n kuvaaja Mika Ranta onnistui kuvaamaan taitanpikkugalagon lokakuussa 2021 tiettävästi kolmantena ihmisenä maailmassa.

Taitanpikkugalagosta, tuuheahäntäisestä kädellisestä, oli jäljellä enää muutama yksilö, kun suomalainen tutkija löysi sen kenialaisen avustajansa kanssa.

Tunnetta tuollaisen tuomitun ilmestyksen kohtaamisesta on vaikea kuvailla. Olo oli yhtä aikaa etuoikeutettu ja epäuskoinen. Järki sanoi, että sillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia, tunne yritti kuiskia muuta.

Ihmislaji on suuri myös siinä mielessä, että se muodostaa elätteineen fyysisesti ison osan maapallon asukeista. Ihminen ja sen tuotantoeläinten painon arvioidaan olevan noin 96 prosenttia kaikkien maailman nisäkkäiden painosta.

Jäljelle jäävään neljään prosenttiin jäävät kaikki muut: hiiret, jänikset, tiikerit, karhut, hirvet ja norsut.

Suomessa on yli 800 000 nautaa, kun karhuja on runsaat kaksituhatta ja susia kolmisensataa – vuodenajasta riippuen. Koiria on 700 000.

Jos Suomen kansallislinnuksi pitäisi valita laji, jonka populaation kokonaismassa Suomen rajojen sisällä on suurin, ei voittajasta olisi epäselvyyttä: Onnea, kana!

Toki luonto on yhä suuri siinä mielessä, että ihminen on siitä täysin riippuvainen ja mahtuu sen sisään. Ihminenkin on eläin ja siten osa luontoa.

Vanha vertauskuva oman oksan sahaamisesta sopiikin hyvin kuvaamaan nykyihmisen suhdetta ympäristöön. Jos ihminen kuolisi sukupuuttoon, paljon muusta luonnosta jäisi jäljelle. Luonto ei katoa. Luontoa katoaa.

Mantukimalainen otti mettä ahdekaunokista elokuussa Vantaan Korsossa Anttilantien bussipysäkin takana. Hyönteiskatoa voitaisiin torjua myöhäistämällä ja vähentämällä tienpiennarten niittoa.

Ilmastonmuutos ja luontokato kietoutuvat yhteen.

Ihmisen muuttama ilmasto ajaa lajeja pakolaisiksi ja aiheuttaa kaaosta, kun taas luonnon elvyttäminen turvaa hiilinielut ja suojaa äärisäiden iskuilta. Puut viilentävät kaupunkeja, puhdistavat ilmaa, sitovat maata ja torjuvat tulvia.

Luonnosta leipänsä saavat ihmiset havaitsevat ilmaston ja elonkehän yhteyden Suomessakin. Selkeämmin se lyö silmille lähempänä päiväntasaajaa.

Kenialainen pienviljelijä Francis Mwandau seisoi vedenkeräyskuoppansa äärellä marraskuussa 2021. Ison osan kuopasta hän kaivoi lapiolla. Sadekauden petettyä siitä ei kuitenkaan ollut iloa.

Tapasin kenialaisen pienviljelijän kuivuudesta halkeilevalla maalla ja kävin intialaisessa kylässä, jossa pikkulapset oksentelivat kolme kuukautta jatkuneen kuumuusaallon kourissa. Sen jälkeen en ole kokenut tarvetta julistaa ilosanomaa ihmiskunnan ihmeellisestä sopeutumiskyvystä.

Ihminen ei kestä mitä tahansa, eikä kestä luontokaan.

Pinki Devi paistoi leipää sähköttömässä kodissaan Bandain kylässä Intian Rajasthanissa kesäkuussa 2022. Kuvaa otettaessa yli 40 asteen lämpötilat olivat jatkuneet lähes yhtäjaksoisesti kolmen kuukauden ajan.

Ruotsalainen vuorikiipeilijä ja Itämeri-aktivisti Oskar Kihlborg kiteytti asian osuvasti: Pitäisi lopettaa puhe luontoäidistä. Äiti on liian usein se, jolle sysätään pyykit ja murheet odottaen, että hän rakastaa aina takaisin riippumatta omasta käytöksestä.

Olisi parempi suhtautua luontoon kuin rakastettuun. Jos sitä kohtelee epäkunnioittavasti, se saattaa ottaa ja häipyä ja lakata tarjoamasta kaikkea sitä hyvää, mihin on jo ehtinyt tottua.

Ihmisen pienuuden ja luonnon suuruuden myyttiin limittyy usein ajatus siitä, että pieni ihminen ei kykene saamaan aikaan mitään täysin uutta. Onhan ilmasto muuttunut ennenkin ja onhan sukupuuttoja tapahtunut ennenkin, sanotaan.

Niin onkin. Näillä kommenteilla nykyaikaa luullaan asetettavan tolkulliseen ”mittakaavaan”, vaikka mittakaava niissä nimenomaan unohtuu. Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset ovat järisyttävän nopeita verrattuna niihin menneisiin mullistuksiin, joita geologisesta aineistosta on pystytty erottamaan.

Metsähallituksen naalinsuojelusta vastaava virkamies Tuomo Ollila ja poroisäntä Juha Tornensis Kilpisjärvellä huhtikuussa 2022. Molemmat toivoivat naalin paluuta Suomen pesimälajistoon, ja kesällä 2022 toive myös toteutui.

Sukupuuttojen tahti on monin verroin nopeampi kuin luonnon normaaliin uusiutumiseen kuuluva taustanopeus, ja ilmasto lämpenee noin kymmenen kertaa nopeammin kuin viimeisimmän jääkauden päättyessä.

Vaikka miljoonien vuosien takaa löytyisikin nykyisenkaltainen koko planeetan äkkilämpeneminen tai sukupuuttoaalto, ei tällainen vertailukohta ole lohdullinen. Nuo kaudet planeetta Maalla ovat olleet eliöille vihamielisiä.

Ei liene täyttä sattumaa, että ihmisen maanviljelykseen perustuvat sivilisaatiot ovat kehittyneet nimenomaan viimeisten kymmenentuhannen vuoden aikana, kun ilmasto on ollut verraten vakaa ja vuodenajat ennustettavia.

Juuri nopeutensa vuoksi ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset ovatkin ongelmallisia. Ekosysteemit, rakennuskanta, kaupunkien ja peltojen sijainnit, liikenne. Kaikki ne ovat sopeutuneet eilisen ilmasto- ja ympäristöoloihin, eikä niiden muuttaminen käy käden käänteessä. Ei se matka tapa vaan vauhti.

Kasvit, eläimet ja ihmiset yrittävät mukautua siirtymällä kohti napoja, mutta vastassa on harvoin uutta samanlaista elinympäristöä. Tai valtiota, joka haluaisi ottaa vastaan.

Nelivuotias urostiikeri käveli kohti turistien ja HS:n autoja Sariskan tiikereidensuojelualueella Intiassa kesäkuussa 2022. Suojelussa keskitytään usein tiikerin kaltaisiin karismaattisiin lajeihin. Silti tiikerinkin häviäminen luonnosta on ollut hälyttävän lähellä.

Eliöt sopeutuvat myös luonnonvalinnan kautta. Sekin vaatii aikaa, vaikka jonkinlaista sopeutumista voi tapahtua hämmästyttävän nopeasti. Tällainen sopeutuminen kuitenkin vaatii lähtökohdakseen sitä geneettistä monimuotoisuutta, jota ihminen parhaillaan kaventaa.

Monimuotoisuus on myös lajien sisäistä vaihtelua. Siksi esimerkiksi Keski-Suomen kuukkeleiden tai Itä-Suomen susien kohtalolla on väliä, vaikka lajit eivät maailmanlaajuisesti uhanalaisia olekaan. Jokainen paikallinen populaatio on kehittynyt omanlaisekseen pitkän ajan kuluessa. Niitä ei voi suojella muualla.

Euroopan ytimessä Pariisissa ihmisen rakentama maisema jatkuu silmän kantamattomiin. Metropoli istuttaa nyt kaduilleen puita kaikkialle mihin pystyy, jotta tulevien kesien lämpöaallot eivät olisi niin tukahduttavia.

Loppuun pitäisi laittaa jotakin toivosta, mutta olen kyllästynyt toivo-sanaan. Se on sukua toivomiselle eli paikallaan istumiselle. Toiminta, tarmo ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyödyllisempiä käsitteitä.

Ilmastokriisi ja luontokato eivät ole joko tai -ilmiöitä. Ei ole niin, että ilmastonmuutos joko tapahtuu tai ei tapahdu ja jos se sitten pääsi tapahtumaan, on turha enää yrittää. Se ei ole valokatkaisin, se on uunin säädin.

Sitä on käännetty jo, mutta ihmiskunta voi itse päättää, kuinka paljon sitä käännetään lisää. Samaa voi sanoa luontokadosta: ei ole kyse elämän verkon polttamisesta tai polttamatta jättämisestä vaan siitä, kuinka monta solmua me siitä vielä tahdomme ja uskallamme purkaa.

Luontokadon torjunnassa viesti toiminnan mahdollisuudesta on vieläkin kannustavampi kuin ilmastonmuutoksen pysäyttämisessä. Luonnon varjelu on pääosin paikallista toimintaa. Suomi voi pitkälti itse päättää, millaisena se luontonsa jälkipolville jättää.

Jos jokin metsä saadaan suojeltua, järvi puhdistettua, suo ennallistettua tai joki avattua, se on sitten tehty eikä siihen tarvinnut muilta mailta lupia kysellä. Elämä sai mahdollisuuden palata.

Kotkassa Itämereen laskeva Kymijoki on saatu puhdistettua pahimmista saasteista ja lohet nousevat siihen taas kutemaan. Ne pääsevät uimaan vapaasti noin kolmen kilometrin matkan, kunnes vastaan tulevat ensimmäiset padot.

Petja Pellin työ luontokadon kirjeenvaihtajana päättyy. Pelli jatkaa Helsingin Sanomissa ympäristöasioista kirjoittamista osana politiikan toimitusta.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat