Ukrainassa toimittajat tasa­painoilevat sotatilan, propagandan ja tiedon­puutteen välillä – ”On kiellettyä kertoa ukrainalaisten sotilaiden liikkeistä”

Sota on ajanut lähes kaikki muut aiheet pois Ukrainan mediasta. Samalla sotasensuuri on ollut ukrainalaisen toimittajan mukaan kevyttä, toisin kuin Venäjällä.

Toimittajat tarkastelevat vahingoittunutta kerrostaloa Kiovassa maaliskuussa. Tuhannet toimittajat jatkavat työntekoa maassa huolimatta pommituksista.

20.6. 2:00

Kun Venäjä hyökkäsi helmikuussa Ukrainaan, informaatiosodankäynti nousi keskeiseen rooliin. Kysymykset sotasensuurista ja sotapropagandasta nousivat päivittäisiksi puheenaiheiksi.

Ukrainan journalistiliiton (Nuju) puheenjohtaja Serhi Tomilenko pitää Venäjän propagandakoneistoa tässä sodassa yhtä suurena tekijänä kuin asevoimia.

Myös Ukrainassa on Tomilenkon mukaan propagandisteja, joista jotkut ovat toimittajia.

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin hallinto ei kuitenkaan ole juurikaan puuttunut ukrainalaisten medioiden tai toimittajien työhön.

Yksi syy tähän on Tomilenkon mukaan se, että sota on edelleen niin sanotussa kuumassa vaiheessa.

Tomilenkon mukaan media tiedostaa sotilaallisista tarpeista johtuvat tiedonvälityksen rajoitukset, mutta ei koe niitä sananvapauden rajoituksiksi.

”On kiellettyä kertoa esimerkiksi ukrainalaisten sotilaiden ja kaluston liikkeistä, suojarakennuksista ja sotilasrakennuksista.”

”Lisäksi on kiellettyä julkaista tietoa venäläisten tekemistä ohjusiskuista alle neljä tuntia niiden jälkeen. Tällä estetään se, että venäläiset voisivat korjata pommitustensa tarkkuutta.”

Serhi Tomilenkon mukaan Ukrainan hallinto ei ole ottanut maan mediaa hallintaansa sodan aikana.

Sodan liekit ovat Tomilenkon mukaan syöneet toimituksissa lähes kaiken hapen muilta aiheilta.

”Tavalla tai toisella kaikki artikkelit, haastattelut ja julkaisut ovat liitoksissa sodan teemaan, sen seurauksiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin.”

Tomilenko muistuttaa, että tämäkään ei johdu sananvapauden rajoituksista vaan yleisön tarpeesta ja halusta tietää.

”Sodan ensimmäisenä päivänä jokaisesta toimittajasta tuli eturintaman sotatoimittaja”

Pystyvätkö ukrainalaiset toimittajat sitten saamaan luotettavaa tietoa?

Tiedonvälityksessä on paljon käytännön ongelmia. Taloudelliset tulonlähteet ovat kuivuneet. Sähkö-, puhelin- ja internetyhteydet katkeilevat. Vallatuilla alueilla olevia toimittajia estetään tekemästä työtään tai he joutuvat käyttämään salanimiä työssään, Tomilenko kuvailee toimittajien työolosuhteita.

”Sodan ensimmäisenä päivänä 24. helmikuuta jokaisesta toimittajasta tuli eturintaman sotatoimittaja”, Tomilenko sanoo.

Silti tuhannet toimittajat jatkavat työtään, pommituksista ja räjähdyksistä huolimatta.

Ukrainalainen media ei ollut valmistautunut tällaiseen kriisiin, Tomilenko sanoo. Sodan alkaminen helmikuussa tuli yllätyksenä valtaosalle toimittajista ja medioista siitäkin huolimatta, että Venäjä oli miehittänyt Krimin niemimaan jo vuonna 2014.

Osa toimittajista oli saanut kriisialuekoulutuksen, kun he raportoivat Itä-Ukrainasta, mutta näitä toimittajia oli hänen mukaansa joitain kymmeniä.

”Toimittajat, jotka menivät Donbasin alueelle ja raportoivat sieltä ennen helmikuussa aloitettua sotaa, saivat kriisialuekoulutuksen ja heille oli suojavarusteita. Mutta tuolloin sota oli hyvin paikallista. Nyt siitä on tullut, ei normaalia, mutta normi meille kaikille.”

Helmikuussa alkanut sota on voinut yllättää myös Ukrainan sensuuriviranomaiset.

Sotasensuuri muistuttaa pääpiirteissään muutakin sensuuritoimintaa: sillä estetään tiedonvälitystä tietyistä aiheista ja tapahtumista. Eroja rauhanajan sensuuriin on kuitenkin muun muassa sensuroitavien aiheiden laajuudessa ja, ainakin historiallisesti, myös voimakkuudessa.

Sensuurin luonne ja sen suhde propagandaan ovat yhä ytimeltään samanlaisia kuin esimerkiksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaan.

Sensuuritoiminnassa korostuu aina se, mitä ja miten asioista kerrotaan: mitä korostetaan, mitä ei kerrota.

Siinä missä sensuuriviranomaiset rauhanaikana tarkastelivat esimerkiksi kirjojen sisältöä suojellakseen valtion kuviteltua moraalia, sotasensuuri pyrkii suojelemaan myös konkreettisempia asioita, kuten kalustoa ja sotilaskohteita.

Sota-ajan sensuuri vaatii paljon resursseja, toteaa yhteiskunta- ja mediahistorioitsija Jukka Kortti Helsingin yliopistosta.

Suomessakin oli sotien aikana kotirintaman kannalta tärkeää, että esimerkiksi kaikkein pahimpia tappioita ei tuotu julki. Se olisi voinut vahingoittaa maanpuolustushenkeä. Toisaalta vihollisen toimista saatiin polttoainetta hengen ylläpitoon. Sensurointi oli ja on edelleen tasapainottelua myös tässä mielessä, Kortti muistuttaa.

Jukka Kortti muistuttaa sota-ajan sensuurin vaativan paljon resursseja.

Kortin mukaan Suomessa talvisota yllätti osin myös sensuuriviranomaiset, eivätkä ne pystyneet muokkaamaan toimintaansa lyhyehkön sodan aikana.

Aluksi sensuuri oli hyvin tiukkaa koskien kuitenkin lähinnä sotatoimia. Jatkosodassa sensuroitavan materiaalin, etenkin kirjeenvaihdon, määrä oli puolestaan niin suuri, että kaikkea ei yksinkertaisesti voitu sensuroida.

”Sensuuri oli jo silloin todella moniulotteista ja vaikeatakin, mikä johtui sensuurin suhteesta propagandaan ja siitä, että medioita oli niin paljon.”

Kortti ottaa esimerkiksi neuvostoliittolaisten partisaanien tekemät siviilien tapot Suomen puolella. Jos tietoa julmuuksista olisi päästetty sensuurin läpi, olisi se suunnannut kansan mielialaa vihollista vastaan mutta myös luonut pakokauhua kotirintamalle.

”Nämä eivät olleet mitään yksinkertaisia juttuja.”

Tältä osin ukrainalaisviranomaiset ovat Kortin mukaan samanlaisen kamppailun edessä. Sensuuritoiminnassa korostuu aina se, mitä ja miten asioista kerrotaan: mitä korostetaan, mitä ei kerrota.

Tässä ukrainalaiset viranomaiset ovat Kortin mukaan onnistuneet, sillä nykyisessä informaatioympäristössä tietoa on melko vaikea pitää piilossa.

Venäjällä astui voimaan sotasensuuri pian hyökkäyssodan alkamisen jälkeen, vaikkei Venäjän johto virallisesti kutsukaan sotaansa sodaksi. Itse asiassa sanat ”sota” ja ”hyökkäys” laitettiin kiellettyjen termien listalle.

Lisäksi maaliskuun alussa Venäjän parlamentin ylähuone hyväksyi lain, jonka mukaan armeijaa koskevien ”valeuutisten” levittämisestä ja pakotteiden kannattamisesta tuli rikos. ”Valheellisen tiedon” levittämisestä voi saada jopa 15 vuoden vankeusrangaistuksen.

Yrsa Grüne-Luoman mukaan Venäjän tuoreet lait ovat johtaneet toimittajien pakkohiljaisuuteen.

Tämä on johtanut Toimittajat ilman rajoja -järjestön Suomen maaosaston puheenjohtajan Yrsa Grüne-Luoman mukaan sodasta kertovien journalistien pakkohiljaisuuteen.

”Ajattelen, että ne ihmiset, jotka voisivat tästä [sodasta] raportoida, ovat joko hiljaa tai lähteneet maasta.”

”Tiedonsaanti heiltä, jotka vielä Venäjällä ovat, on kuitenkin aika olematonta. Eiväthän he uskalla kirjoittaa sodasta.”

Venäjän viranomaiset ovat sulkeneet lukuisia medioita, jotka eivät ole noudattaneet Kremlin mieluista linjaa. Yksi näistä oli vuosikymmeniä toiminut Eho Moskvy.

Venäjän hallinnon sensuuritoimet ulottuvat enenevissä määrin myös maan rajojen ulkopuolelle. Viimeksi tiistaina Venäjän ulkoministeriö ilmoitti kieltäneensä 29 toimittajalta ja mediaorganisaatioiden edustajilta pääsyn maahan. Syynä oli ”valheellisen tiedon levittäminen Venäjästä”.

Lue lisää: Kansainvälinen kiinnostus sotaa kohtaan laskee, arvioi ukrainalainen toimittaja Jekaterina Pereverzeva: ”Ukrainan ongelmista tulee ukrainalaisten ongelmia”

Lue lisää: Venäjällä ensimmäinen tuomio sotaan liittyvistä ”valeuutisista”: Pjotr Mylnikovin chat-viestit johtivat miljoonan ruplan sakkoon

Lue lisää: ”Me yhä edelleen elämme kuvitteellisessa maailmassa” – Venäjän sisäinen jakautuminen pelottaa maasta paennutta päätoimittajaa

Lue lisää: Venäjä kielsi ja esti Instagramin käytön, mutta maan puolustus­ministeriö postaa sinne päivittäin

Lue lisää: Toimittajien ja sodan­vastustajien määrä Venäjän vankiloissa kasvaa

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat