Löysin Enkelten kaupungista maan­päällisen helvetin – ja itseni

Los Angelesissa erityistä on se, ettei oikeastaan mikään ole kovin erityistä, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Essi Sutinen kolumnissaan.

La La Land -elokuvassa Ryan Goslingin näyttelemä jazzpianisti Sebastian ja Emma Stonen esittämä näyttelijä Mia yrittävät luoda uraa Los Angelesissa.

30.7. 2:00 | Päivitetty 30.7. 18:02

En ole lainkaan spontaani ihminen mutta tiedän, että jotkut tilaisuudet eivät toistu.

Kun minulle tarjoutui keväällä mahdollisuus viettää kaksi kuukautta Los Angelesissa, tiesin, että tämä on sellainen hetki.

Koskaan ennen en ollut matkustanut yksin ulkomaille. En ollut edes käynyt Yhdysvalloissa, vaikka olen sen politiikkaa seurannut kauan. Nousin ilmaan vailla kummempia odotuksia.

Silti mikään ei valmistanut minua siihen, mikä perillä odotti.

Asuin East Hollywoodissa, jossa teitä reunustavat istutetut palmut ja autoista ulos heitetyt roskat. Tutkin uteliaana uutta elämääni Enkelten kaupungissa.

Los Angeles on rakennettu unelmille ja niiden toteuttamiselle. Kaupunkiin sijoittuva elokuva La La Land kertoo juuri tästä: Emma Stonen ja Ryan Goslingin esittämät päähenkilöt jahtaavat omia unelmiaan mutta löytävätkin toisensa.

Siellä minäkin olin etsimässä ”irtiottoa” tai ”jotain erilaista” – ja silti tekemässä samaa kuin kaikki muutkin.

Menin Disneylandiin ja katsomaan valkoisia hiekkarantoja. Katsoin auringonlaskua Griffith Observatoryn näköalatasanteella ja näin valojen syttyvän saastemeren alla.

Join margaritaa Long Beachilla ja huijasin Instagram-seuraajani sekä itseni uskomaan, että tämä se vasta on elämää.

Pian huomasin, että Los Angelesissa erityistä on se, ettei oikeastaan mikään ole kovin erityistä.

Los Angelesin piirikunta on pinta-alaltaan noin Sodankylän kokoinen kehitysmaa. Kaupunkina Los Angeles on kuuma, likainen ja turvaton. Katuihin on pinttynyt etova haju, jota sade ei koskaan huuhdo pois.

Ympärilläni osavaltio paloi ja ihmiset tappoivat toisiaan tuliaseilla, luin uutisista. Olihan sitä kauheaa ajatella, mutta kenties vielä kauheampaa oli, etten ajatellut sitä juurikaan.

Tiesin kaiken olevan väliaikaista: en ollut jäämässä, en etsimässä itselleni uusia kuvioita.

Ajattelin paljon sitä, mitä suurkaupungit ovat. Mieleeni tulivat sosiologi Georg Simmelin (1858–1918) teoriat urbaanielämästä.

Metropolissa toisilleen vieraat ja toisistaan vieraantuneet ihmiset keskittyvät kukin itseensä ja rahantekoon.

Ihmissuhteet ovat pinnallisia ja perustuvat välttämättömyyteen. Eniten tapasin taksikuskeja ja kaupan kassoja. Jokainen oli vailla merkitystä, minäkin.

Olin ohikiitävän hetken osa tätä karusellia ja samalla en ollut osa yhtikäs mitään.

Kohtasin myös ihmisiä, joita en oikeastaan kohdannut: päänsä helteeltä ja häpeältä peittäneitä kodittomia ja maassa makaavia fentanyyliaddikteja.

Piirikunnassa on yli 66 000 koditonta. Heillä ei ole kattoa pään päällä, he ovat aina esillä.

Siksi kodittomuus on kaikkien mielestä kamalaa, se on jatkuvasti otsikoissa, ja silti ongelma vain pahenee vuosi vuodelta.

Välinpitämättömyys on koko kaupunkia ylläpitävä voima, joka myös vähitellen rapauttaa sen.

Los Angeles on näyteikkuna myös toteutumattomille unelmille. Ja Hollywood on tämän performanssin suurin lavaste.

Kaupungin kaksi eri todellisuutta eivät elä rinnakkain vaan pikemminkin päällekkäin. Hollywood Walk of Famen betonitähtien päällä kävelevät turistit, kaupustelijat ja huumeriippuvaiset.

Emma Stonesta tai Ryan Goslingista ei näy vilaustakaan. He näyttäytyvät punaisella matolla, ja menevät sitten kai koteihinsa ja ovat rakkaidensa kanssa.

Hollywood jää niille sijoilleen. Katujen näkymättömät ihmiset kietoutuvat makuupusseihinsa.

Kaiken keskellä tunsin itseni äärimmäisen yksinäiseksi, ulkopuoliseksi. Kun ihminen on pakotettu olemaan keskenänsä, hän oppii yleensä jotain itsestään.

Nyt tiedän, että pystyn mihin vain. Osasin mennä yksin junalla Anaheimiin. Opettelin ajamaan sähköpotkulaudalla. Luin pitkään hyllyssä lojuneen kirjan loppuun. Oli ihanaa mennä yksin elokuviin.

Opin myös, että jokainen tarvitsee ympärilleen omat tärkeät ihmisensä.

Ne, joiden puoleen kääntyä, kun omat voimat loppuvat. Ne, joiden kanssa katsoa parvekkeelta pimenevää iltaa ja citykaneja.

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat