Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien hyväksyminen sotilasliiton 30 jäsenmaassa on edennyt ällistyttävää vauhtia. Suurkiitos siitä kuuluu Venäjän presidentille Vladimir Putinille, jonka järjetön hyökkäyssota on yhdistänyt Naton rivit.
Ratifiointi on enää tekemättä seitsemässä jäsenmaassa: Espanjassa, Portugalissa, Tšekissä, Slovakiassa, Unkarissa, Kreikassa ja Turkissa.
Näistä maista löytyy varmasti Unkarin pääministerin Viktor Orbánin tapaisia veijareita, joiden edesottamuksista ei koskaan voi mennä takuuseen. Ainoa, joka voi vakavissaan heittäytyä poikkiteloin, on kuitenkin Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan.
Erdoğan ilmoitti toukokuussa, ettei hän hyväksy Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Kesäkuussa Suomi, Ruotsi ja Turkki allekirjoittivat ”yhteisymmärryspöytäkirjan” terrorismin vastaisen työn tehostamisesta. Tämän jälkeen Erdoğan on uhannut jäädyttävänsä Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden, jos maat eivät pidä antamiaan ”lupauksia”.
Näillä lupauksilla Turkin presidentti tarkoittanee myöntymistä Turkin esittämiin luovutusvaatimuksiin, jotka koskevat Suomessa ja Ruotsissa asuvia Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n ja Erdoganin vastustajan Fethullah Gülenin kannattajia.
Erdoğan voi hyvinkin pitää suurinta osaa vastustajistaan terroristeina, mutta Turkkia pian kahden vuosikymmenen ajan ensin pääministerinä ja sitten presidenttinä johtanut mies ei voi olla niin pölkkypää, että kuvittelisi pohjoismaisten kumppaniensa jakavan nämä näkemykset. Todelliset syyt Erdoğanin vastarintaan lienevät siis muualla.
Ensi kommenteissa Turkin vastustusta luonnehdittiin iltalypsyksi. Tämän ajatuksen mukaan Turkin johtaja haluaa vastinetta myönteisestä kannastaan, esimerkiksi yhdysvaltalaisia hävittäjiä. Epäluuloisimmat suomalaiset arvelivat Erdoğanin juonittelevan Putinin kanssa Naton selän takana.
Paras selitys saattaa kuitenkin olla, että Erdoğan haluaa jatkaa Turkin johdossa mieluiten loppuikänsä ja mieluiten vahvan Turkin johdossa. Hän on Putinin tapaan moderni itsevaltias, jonka valta ei ole peräisin jumalalta eikä perimyksestä vaan heidän oman näkemyksensä mukaan kansalta. Tällaiselle johtajalle kansan kannatus on tärkeää ja siksi kansan mielipidettä on paitsi kuunneltava myös manipuloitava ja käytettävä hyväksi.
Erdoğan on käyttänyt taitavasti hyväkseen turkkilaisten enemmistön pettymystä läntiseen yhteistyöhön. Hän nousi pääministeriksi samoihin aikoihin, kun Euroopan unioni hyväksyi turkkilaisten mielipiteistä piittaamatta Kyproksen jäsenekseen.
AKP-puolueen Turkissa trendi on jatkunut: Metropoll-tutkimuslaitoksen huhtikuisessa kyselyssä 65 prosenttia turkkilaisista sanoi, ettei luota Natoon. Vain 26 prosenttia sanoi luottavansa.
Presidenttinä Erdoğan on esiintynyt ottomaanien valtakunnan perillisvaltiota johtavana sulttaanina ja samalla eräänlaisena Välimeren Kekkosena, jonka rooli on toimia välittäjänä Ukrainan ja Venäjän rauhan ja viljalastien esteettömän kulun puolesta.
Maaliskuisessa kyselyssä lähes puolet turkkilaisista piti Ukrainan sodan syyllisinä Yhdysvaltoja ja Natoa, vain kolmannes syytti Venäjää. Ylivoimainen enemmistö näkee Turkin roolin välittäjän roolina.
Presidentin poliittinen tulevaisuus ei silti näytä ruusuiselta. Turkin talousvaikeudet ja valtava inflaatio ovat syöneet hänen kannatustaan huomattavasti. Mielipidetiedustelu toisensa jälkeen on ennustanut viime syksystä lähtien, että presidentti ja hänen puolueensa voivat hävitä ensi kesän presidentin- ja parlamenttivaalit.
Toisaalta Erdoğanin valtakausi on jatkunut niin pitkään ja vuoden 2016 väitetyn vallankaappausyrityksen jälkeen niin lujana, että opposition edustajien puheetkin ovat usein skeptisiä. Omiin mahdollisuuksiin ei aina uskota.
Presidentti puolestaan turvautuu samaan reseptiin, joka on toiminut jo vuosia. Suomi ja Ruotsi ovat tässä politiikassa keppihevosia, joiden piiskaamisen seuraukset eivät välttämättä ole kovin vakavia.
Helsingin ja Tukholman helpotukseksi Erdoğan on osoittanut usein olevansa melkoinen pragmaatikko.
Malliesimerkki on kriisi Venäjän-suhteissa, joka alkoi Turkin ammuttua alas venäläisen hävittäjän Syyrian-vastaisella rajalla marraskuussa 2015. Seuraavan vuoden elokuussa Erdoğan matkusti kiltisti Pietariin pyytämään hutilointia Putinilta anteeksi.
Mitä sitä rähjäämään, kauppa se on joka kannattaa.