Kaikkien kaverit

Venäjä yhdisti lännen hyökkäämällä Ukrainaan, mutta suurin osa maailman ihmisistä asuu maissa, jotka eivät ole valinneet puoltaan sodassa. Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa moni kokee, ettei heillä ole moraalista velvoitetta puuttua ”Euroopan sotaan”, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Matilda Jokinen.


17.8. 2:00 | Päivitetty 17.8. 6:04

Tässä sodassa ei ole lopulta kyse vain Ukrainasta vaan myös ”kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan maailmanjärjestyksen säilymisestä.”

Näin sanoi Ukrainan varasisäministeri Emine Džaparova Doha Forum -keskustelutilaisuudessa Qatarissa maaliskuussa 2022. Samaa viestiä ovat viime kuukausien aikana toistelleet myös Yhdysvaltain ja Euroopan johtajat eri sanankääntein.

Tulkitsemme, että Ukrainassa on käynnissä selviytymiskamppailu demokratioiden ja autoritaaristen valtioiden välillä. Tai valon ja pimeyden välillä, kuten Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi sanoi videopuheessaan Euroopan unionin parlamentille maaliskuun alussa.

Länsimaisen arvoyhteisön näkemys sodasta on vahva ja kaiken läpäisevä. Siksi olemme vuoden 2022 Euroopassa tottuneet siihen, että venäläissotilaita kutsutaan örkeiksi ja Venäjää absoluuttiseksi pahuudeksi, kun taas eriävät mielipiteet saavat hätkähtämään.

Minulle kävi viimeksi niin kesäkuun puolivälissä, kun haastattelin Etelä-Afrikan ulkoministeriä Naledi Pandoria.

”Meillä on aina ollut todella hyvä suhde Venäjään”, sanoi Pandor, joka oli saapunut Suomeen Pohjoismaat–Afrikka-ulkoministerikokoukseen.

Istuimme Crowne Plaza -hotellin aulassa Töölössä. Kysyin Pandorilta, miten sota vaikuttaa Etelä-Afrikan Venäjä-suhteeseen. Molemmat maat kuuluvat nousevien talouksien Brics-maihin yhdessä Brasilian, Intian ja Kiinan kanssa.

Vastauksessaan Pandor vertasi Venäjää Pohjoismaihin. Molemmista oli ollut suuri apu rotuerottelupolitiikkaa kannattavan apartheid-hallinnon kaatamisessa Etelä-Afrikassa. Yhdysvalloissa apartheidin vastainen laki hyväksyttiin kiusallisen myöhään, vasta vuonna 1986.

Pandor ei syyttänyt tulevaisuuden epävarmuudesta yksin Venäjää, vaikka hän olikin huolissaan Ukrainan sodan vaikutuksesta ruoka- ja energiaturvan mahdollistamiseen eri puolilla Afrikkaa. Sen sijaan Etelä-Afrikan ulkoministeri toivoi sodalle diplomaattista ratkaisua.

”Me emme koskaan ole olleet täysin Venäjän puolella, emmekä me ole koskaan olleet täysin Yhdysvaltain puolella. Peräänkuulutamme diplomatiaa. Emme kannata yhtä emmekä toista osapuolta”, hän sanoi.

Todellinen Venäjän hyökkäyksen paljastama jakolinja ei kulje demokratioiden ja autoritaaristen valtioiden vaan globaalin etelän ja pohjoisen välillä.

Pandor ei ole näkemystensä kanssa yksin. Noin kaksi kolmasosaa maailman väestöstä elää maissa, jotka eivät ole halunneet valita puoltaan Ukrainan sodassa.

Puolueettomat maat jatkavat kaupankäyntiä ja diplomatiasuhteita Venäjän kanssa kuten ennenkin. Samalla he korostavat rauhanneuvotteluja ja vastustavat aseapua Ukrainaan.

Varauksetonta tukea Venäjän presidentille Vladimir Putinille vannovia maita on vain kourallinen. Ne ovat kaikki autoritaaristen johtajien hallitsemia: Pohjois-Korea, Kuuba, Venezuela, Syyria ja Valko-Venäjä.

Sitoutumattomuuden on kuitenkin valinnut myös osa aikamme suurimmista demokratioista. Yhteistä niille on, että ne sijaitsevat niin kutsutussa globaalissa etelässä. Maailmanpankin määritelmän mukaan termi viittaa matalan- ja keskitulotason maihin Aasiassa, Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Karibiassa.

Todellinen Venäjän hyökkäyksen paljastama jakolinja ei kuljekaan demokratioiden ja autoritaaristen valtioiden vaan globaalin etelän ja pohjoisen välillä, sanoo kansainvälisten suhteiden professori Jorge Heine globaalitutkimuksen Pardee-koulusta Bostonin yliopistosta.

”Eurooppa ja Yhdysvallat näkevät Ukrainan tilanteen hyvin ainutlaatuisena”, sanoo Heine, joka on aiemmin työskennellyt Chilen suurlähettiläänä Kiinassa, Intiassa ja Etelä-Afrikassa. ”Etelän näkökulma on se, että sotia on kaikkialla, etenkin etelässä, eikä se tunnu kiinnostavan ketään.”

Globaalin etelän valtiot eivät koe, että heillä olisi moraalista velvoitetta tehdä taloudellisia ja poliittisia uhrauksia Ukrainassa käytävän sodan vuoksi – eiväthän länsimaatkaan ole vaarantaneet omia etujaan heidän vuokseen.

”Ukrainan sota nähdään eurooppalaisena sotana, jonka Nato haluaa muuttaa kansainväliseksi sodaksi”, Heine toteaa.

Tunnistan hyvin mielenmaiseman, josta Heine puhuu. Kun Venäjä aloitti täysmittaisen hyökkäyksensä Ukrainassa, asuin Meksikossa.

Kiovassa herättiin räjähdyksiin aikaisin torstaiaamuna 24. helmikuuta. Méxicossa oli vasta keskiviikkoilta, ja saavuin illalliselle ystäväperheeni luokse kesken iltauutislähetyksen. Ihmettelin ääneen televisioruudun näkymää: öistä taivasta vasten putoilevia ohjuksia.

”Euroopan sota on alkanut”, ystäväni totesivat lakonisesti.

Heille se oli jotain kaukaista, samalla kun iltauutisista on totuttu seuraamaan paljon lähempänä tapahtuvia jokapäiväisiä väkivaltaisuuksia.

Meksikon presidentti Andrés Manuel López Obrador tiivisti vallitsevan tunnelman maaliskuun alussa lehdistötilaisuudessa, jossa hän selitti, miksei Meksiko osallistu Venäjän vastaisiin pakotteisiin.

”Me emme koe, että se [Ukrainan sota] koskettaisi meitä”, hän sanoi.

Käytännössä länsimaiden vaikuttamisyritykset ovat kääntyneet jopa itseään vastaan.

Yhdysvallat ja Eurooppa ovat tuominneet etelän puolueettomuuden selkärangattomuutena.

”Ette voi seisoa sivussa ja katsoa väkivaltaisuuksia, joiden näemme tapahtuvan Ukrainassa, ja sanoa, että aiotte olla neutraaleita asian suhteen”, Yhdysvaltain YK-lähettiläs Linda Thomas-Greenfield totesi tiedotustilaisuudessa maaliskuussa.

Etelän johtajien päitä on yritetty kääntää maanittelulla ja uhkailulla, mutta vähäisellä menestyksellä.

Zelenskyin kesäkuiseen Afrikan johtajille suunnattuun Zoom-videokeskusteluun osallistui neljä mantereen 55 maasta. Heinäkuussa Etelä-Amerikan vapaakauppaliitto Mercosur puolestaan hylkäsi Ukrainan presidentin pyynnön päästä puhumaan ryhmittymän kokouksessa. Mercosurin täysjäseniä ovat Brasilia, Argentiina, Paraguay ja Uruguay.

Muutosta ei ole tuonut edes se, että Yhdysvallat on varoittanut ulottavansa talouspakotteet myös puolueettomiin maihin. Eikä se, että Liettua perui maaliskuun YK-äänestyksen jälkeen lähes puolen miljoonan koronarokotusannoksen lahjoituksensa Bangladeshiin, joka oli boikotoinut äänestystä.

Käytännössä länsimaiden vaikuttamisyritykset ovat kääntyneet jopa itseään vastaan.

”Olemmeko me orjianne, jotka tekevät mitä tahansa te sanotte?” Pakistanin silloinen pääministeri Imran Khan tiuskaisi, kun EU painosti maata hyväksymään Venäjää rankaisevan YK-lausunnon.

Asian ydin tiivistyy Khanin tiuskaisuun. Globaalissa etelässä on kyllästytty siihen, että länsimaat sanelevat, mitkä maailman kriisit ansaitsevat koko maailman varauksettoman huomion.

Asiantuntijat puhuvat sitoutumattomien maiden liikkeen uudesta voimistumisesta. Liikkeen ideologia nousi siirtomaajärjestelmän raunioista ja kylmän sodan jännitteistä. Virallisesti se perustettiin Belgradissa vuonna 1961 Jugoslavian, Intian, Egyptin, Ghanan ja Indonesian johtajien aloitteesta.

Kylmän sodan puristuksissa sitoutumattomien maiden liike halusi irtisanoutua Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välisistä kahinoista. Nyt suurvaltajännitteiden kasvaessa kehittyvien maiden valtiot kysyvät jälleen, miksi heidän pitäisi valita puolensa vastakkainasettelussa, joka ei palvele heitä minkään lopputuloksen kautta.

”Mitä voitettavaa heillä on?” kansainvälisten suhteiden professori Heine kysyy.

Monilla globaalin etelän valtioilla on merkittäviä käytännön syitä pysyä väleissä Venäjän kanssa. Venäjä on suuri aseviejä Afrikassa ja Aasiassa ja auttanut paikallishallintoja aseellisissa konflikteissa. Latinalaisen Amerikan suurin talous Brasilia ostaa sieltä puolestaan ison osan suuren maataloussektorinsa tarvitsemista lannoitteista.

Moni valmiiksi nälästä kärsivä maa on riippuvainen myös Venäjän ja Ukrainan viljasta.

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov teki heinäkuussa Egyptiin, Etiopiaan, Kongoon ja Ugandaan suunnanneen Afrikan-matkan vakuutellakseen, ettei vallitseva ruokakriisi johdu Venäjän aloittamasta ”erikoisoperaatiosta” vaan lännen suhteettomista pakotteista. Samalla Venäjän disinformaatio on tavoittanut globaalin etelän asukkaita laajasti uutisien ja sosiaalisen median kautta.

Lavrov on tunnettu kummallisista väitteistään. Länsimaiden kannalta ongelmallisinta on kuitenkin se, että Lavrovin ei ole aina edes pakko turvautua valheisiin: läsnäolomme on tuottanut globaalille etelälle ongelmia aina historiasta tähän päivään saakka.

Venäjä-myönteisyys kumpuaa ensisijaisesti Yhdysvaltojen vastustamisesta.

Globaalin etelän puolueettomuudessa voi lopulta olla enemmän kyse Yhdysvaltain ja Euroopan epäonnistumisessa kuin Venäjän diplomaattisesta onnistumisesta.

Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa Venäjä-myönteisyys kumpuaa ensisijaisesti Yhdysvaltojen vastustamisesta. Yhdysvallat auttoi viime vuosisadalla useita Latinalaisen Amerikan diktaattoreita kaappaamaan vallan vaaleilla valituilta johtajilta. Siksi monista tuntuu kornilta, että sama maa vaatii nyt demokratioita yhteiseen rintamaan.

Sitoutumattomia maita sättiessämme sivuutamme sen, että länsimaita ei globaalissa etelässä nähdä moraalisesti oikeutettuina suojelijoina maailmanjärjestykselle, joka perustuu kansainvälisiin sopimuksiin.

Moni kokee, että länsimaat käyttävät ihmisoikeuksia lähinnä omien poliittisten päämääriensä edistämiseen. Mielikuvaa vahvistavat Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin Saudi-Arabian-vierailun kaltaiset hetket.

Heinäkuussa huoli polttoaineen riittävyydestä ajoi Bidenin ”hylkiöksi” julistamaansa öljyvaltioon, jossa hän ”nyrkkitervehti” lukuisista ihmisoikeusrikoksista vastuussa olevaa kruununprinssiä Mohammed bin Salmania.

Entiset siirtomaat kokevat kyllä myötätuntoa suuren naapurimaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Ukrainan kansaa kohtaan. YK-äänestyksissä on ollut helpompi saada tukea myös globaalin etelän mailta, kun on ollut kyse sodan nopeasta lopettamisesta ja humanitaarisen avun turvaamisesta. Sen sijaan yritykset rangaista Venäjää ovat herättäneet myös kiukkua.

Reaktio ei johdu siitä, että enemmistö pitäisi Venäjää syyttömänä, vaan siitä, että myös Eurooppa ja Yhdysvallat ovat vuorollaan syyllistyneet ihmisoikeusrikoksiin esimerkiksi Irakin sodassa ja pakolaisten kohtelussa.

Ukrainan sota sai meidät huolestumaan kansainvälisiin sääntöihin perustuvan maailmanjärjestyksen romahtamisesta. Globaalissa etelässä taas on väsytty siihen, ettei kyseistä järjestystä ole etelästä katsottuna koskaan ollut olemassa. Ihmisoikeudet ja yhteisten sopimusten sitovuus ovat riippuneet maantieteestä.

Mieleeni jäivät ystäväni sanat meksikolaisella parkkipaikalla, kun riitelimme sodan merkityksestä pari päivää Venäjän hyökkäyksen alettua.

”Jos olet tottunut häviämään nykyisessä maailmanjärjestyksessä, näyttäytyy mikä tahansa muutos kyseiseen järjestykseen mahdollisuutena parempaan.”

Tätä asennetta Putin osaa hyödyntää taitavasti.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat