Yli 20 minuuttia kuningattaren arkulla auttoi ymmärtämään, miksi niin moni jonotti ja niin monia itketti

Kuningatar Elisabetin kuolema sai massat liikkeelle, koska ihmiset haluavat olla osa jotain isompaa, kirjoittaa arkkua Westminster Hallissa tervehtimässä käynyt HS:n kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä.

Kansalaisia hyvästelemässä kuningatar Elisabetia Westminster Hallissa torstaina.

16.9. 11:40

Lontoo

Yksi kumartaa. Toinen niiaa. Kolmas vetää käden lippaan kuin sotilas.

Moni vain pysähtyy hetkeksi ja nyökkää. Joku tekee ristinmerkin. Yksi heijaa lasta sylissään ja työntää samalla rattaita.

On monta tapaa hyvästellä kuningatar Elisabet viimeiselle matkalle.

Britannian parlamenttitalon Westminster Hallissa nähdään nyt ne kaikki.

Lontoossa jopa sadattuhannet ihmiset jonottavat kuningattaren arkulle, jota pidetään näytillä Westminster Hallissa aina maanantaiaamuun eli hautajaisiin asti.

Sain olla torstaina hetken mukana toimittajana.

Lehdistön sivusisäänkäynti parlamenttitalon uumenista johti suoraan lähelle arkun jalkopäätä. Muutamat askeleet korotetun arkun vieritse olivat hetkessä ohi.

En ehtinyt ajatella mitään.

Muistinkohan edes nyökätä? En ole varma.

Parikymmentä minuuttia Westminster Hallin lehdistölehterin näköalapaikalta antaa kuitenkin aikaa miettiä.

Miksi niin moni jonottaa?

Miksi niin moni välittää?

Miksi jotkut jopa itkevät?

Eiväthän he edes tunteneet kuningatarta.

Westminster Hall luo oivalliset puitteet brittiläisten mielenliikkeiden mietiskelyyn.

Karu mutta arkkitehtonisesti vaikuttava sali on parlamenttitalon vanhin osa. Ikää sillä on jo yli 900 vuotta.

Sali oli aikoinaan Englannin ja ehkä koko Euroopan suurin. Yli 1 500 neliömetrin tila oli jopa kuninkaallisille liian iso arkikäyttöön.

Keskiaikainen puukatto on sekin noin 600 vuotta vanha. On suoranainen ihme, että katto on selvinnyt Lontoon monista tulipaloista.

Kuningattaren arkulla 20 minuutin välein paikkojaan kierrättävät vartijat koristeellisine univormuineen sopivat hekin historialliseen ympäristöön.

Kun vartijat liikkuvat, pysäytetään arkulla kävijöiden virta. Silloin kaikkien muiden pitää seistä hiljaa.

Vain vartijoiden kengät kopisevat kivilattialla. Arkulle jonottavat surijat kävelevät äänet vaimentavaa mattoa pitkin.

Historia. Seremoniat. Perinteet.

Valvojaisissa jonottajistakin tulee osa historiallista seremoniaa ja kansallisia perinteitä.

Perinteiden kunnioitus ei kuitenkaan yksin selitä sitä, että ihmiset ovat valmiit jonottamaan ja odottamaan tuntikausia nähdäkseen kuningattaren arkun edes vilaukselta.

Täytyy olla jotain enemmän, jotain henkilökohtaisempaa.

Yhtä asiaa olen kysynyt kaikilta Lontoossa runsaan viikon aikana haastattelemiltani: Miksi juuri sinä lähdit tänään liikkeelle?

On vastauksia, jotka toistuvat:

”Siksi koska halusin osoittaa kunnioitustani.”

”Siksi koska hän oli niin epäitsekäs, velvollisuudentuntoinen ja maalleen omistautunut.”

”Siksi koska tämä on vähintä mitä voin tehdä.”

”Siksi koska haluan olla osa historiallista hetkeä.”

Lehteriltä näkee, että tyypillistä arkulla kävijää ei ole.

Liikkeellä on kaiken ikäisiä, kokoisia ja värisiä ihmisiä, ihan niin kuin Britanniassakin muutenkin. Näkyy lastenrattaita, keppejä, ja pyörätuoleja. Opaskoiratkin ovat tervetulleita.

Osa ihmisistä liikuttuu arkulta poistuessaan. Yksi jos toinenkin kaivaa nenäliinaa.

Ehkä siinä purkautuu myös useiden tuntien jonotuksen tuoma jännitys.

Tuntikausia jonossa, ja arkun ohi kävelee noin viidessätoista sekunnissa. Ellei ole onnekas, ja satu kohdalle juuri vartijakierron aikaan, jolloin saa runsaasti lisäaikaa.

Arkulle jonottamisessa ja surusaatolle osallistumisessa on osin kyse siitä, että saa olla osa yhteistä isoa kokemusta. Samanlaisia tilaisuuksia tulee kohdalle harvakseen.

Jonottamisella kunnioitetaan tietysti myös kuningattaren 70-vuotista hallitsijataivalta. Hän totisesti teki työnsä loppuun asti, eikä lähtenyt eläkkeelle.

Vielä tiistaina 6. päivänä syyskuuta kuningatar antoi uudelle pääministerille Liz Trussille tehtäväksi hallituksen nimittämisen. Vain kaksi päivää myöhemmin kuningatar oli kuollut.

Harva meistä on niin velvollisuuden­tuntoinen, että haluaa tehdä töitä 96-vuotiaaksi. Mutta se on hienoa, että edes joku on.

Tietysti arkkujonossa liikututaan myös omasta elämästä ja surraan omia suruja. Ajatus saa vaeltaa jonnekin ihan muualle.

Itsekin rupesin ajattelemaan lehtereillä kuningattaren sijaan omia isoäitejäni. Hekin olivat kovia tekemään töitä. He jopa näyttivät hieman kuningattarelta.

Mutta niinhän kai isoäidit aina.

Kuningattaren lisäksi arkkujonossa sai surra myös elämän lyhyyttä.

Monen tunnin jonotus huipentuu lyhyeen hetkeen Westminster Hallissa. Jono liikkuu lähes koko ajan, ja silmänräpäyksessä oma hetki arkkukorokkeen vieressä on jo ohi. Vartija ohjaa jonottajan ulos pihalle ja sieltä kadulle.

Siinä on symboliikkaa.

Odotat, odotat ja odotat – ja sitten koko elämäsi onkin jo ohi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat