Vaaleihin valmistautuva riitainen kongressi on USA:n vihatuimpia instituutioita: ”Tykätään vähemmän kuin torakoista”

Jotkut republikaanit virittelevät virkarikossyytteitä Joe Bidenille, jos republikaanit korjaavat voiton marraskuun välivaaleissa. Kongressin ilmapiiri on muuttunut aina vain myrkyllisemmäksi 1990-luvun alun jälkeen.

Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen puhemies, demokraatti Nancy Pelosi kävelemässä tiedotustilaisuuteen 14. syyskuuta.

30.9. 2:00 | Päivitetty 30.9. 10:31

Yhdysvalloissa järjestetään marraskuussa lakiasäätävän kongressin vaalit, joissa valitaan uusiksi kaikki edustajainhuoneen 435 jäsentä sekä 35 senaatin sadasta jäsenestä.

Miljardeja palaa, intohimoa riittää ja vaalit ovat näkyvästi esillä Yhdysvaltain mediassa. Mutta suurta osaa kansasta ne eivät voisi vähempää kiinnostaa, etenkin siksi, ettei vaalien yhteydessä valita myös presidenttiä.

Kyseessä ovat neljän vuoden välein toistuvat ”välivaalit”, joihin osallistui vuonna 2018 vain 50,1 prosenttia äänioikeutetuista. Lukema voi tuntua alhaiselta, mutta se oli ennätysmäisen korkea – korkein sitten ensimmäisen maailmansodan alkamisen vuonna 1914.

Vuoden 2014 välivaaleissa taas tehtiin toisen maailmansodan jälkeinen passiivisuusennätys, kun vain runsaat 36 prosenttia äänestäjistä vaivautui uurnille.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola.

Ulkopoliittisen instituutin eli Upin johtaja Mika Aaltola sanoo, että erityisesti kongressin alahuone eli edustajain­huone on suuressa epäsuosiossa.

”Siihen ehkä eniten heijastuvat kansan toiveet, paineet, pettymykset ja eripura. Mikäs se nyt olikaan, että siitä tykätään vähemmän kuin torakoista?” Aaltola muistelee.

Aaltola viittaa vuonna 2013 Public Policy Polling -laitoksen hieman kieli poskessa tekemään kyselyyn, jossa 44 prosenttia vastaajista sanoi pitävänsä enemmän torakoista kuin kongressista. Kongressia piti enemmän arvossa 42 prosenttia, siis torakoihin verrattuna. Myös noidat, varpaankynsisieni, koirankakka ja peräpukamat voittivat suosiossaan kongressin.

Vakavammissa kyselyissä kongressi on ollut viisitoista vuotta putkeen amerikkalaisten vähiten arvostama instituutio, kun kansaa on pyydetty kertomaan eri tahoja kohtaan tuntemastaan luottamuksesta.

Upin vieraileva vanhempi tutkija Anna Kronlund huomauttaa lisäksi, että elokuussa julkaistussa Gallup-kyselyssä vain 22 prosenttia amerikkalaisista antoi tukensa kongressin tekemälle työlle.

Ulkopoliittisen instituutin vieraileva vanhempi tutkija Anna Kronlund.

”Yhdysvallat on presidenttivetoinen järjestelmä, jossa tietyt onnistumiset henkilöityvät presidenttiin. Kongressi kun on kaksikamarinen järjestelmä ja siellä joudutaan usein tekemään sellaista back-and-forthia (vatvomista), se ei ehkä näyttäydy kansalaisille tehokkaana organisaationa”, Kronlund sanoo.

Kronlundin mukaan enemmistöasemassa oleva puolue – tällä hetkellä demokraatit – saa helposti leiman, että puolue ei saa vaaleissa luotuihin odotuksiin verrattuna riittävästi aikaan. Ja vähemmistöpuolueen tekemiset näyttävät jarruttamiselta.

Näin ollen kunnian kukko ei laula kenellekään.

Senaatin republikaanien vähemmistöjohtaja Mitch McConnell keskiviikkona kongressissa. McConnell on yksi senaatin kovimpia vallankäyttäjiä.

Gallup-yhtiön taannoisessa artikkelissa kerrotaan, että kongressin vihaamiselle on Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Kirjailija-humoristi Mark Twain (1835–1910) esimerkiksi totesi kerran, että ”minun mielessäni [Jeesuksen pettänyt] Juudas Iskariot ei ollut mitään muuta kuin alhainen, ilkeä ja vajavainen kongressiedustaja”.

”Kongressi on ollut kaikkein näkyvin edustuksellinen kokoonpano ja siksi siitä on usein tullut symboli kaikelle sille, mikä on vialla Yhdysvaltain hallinnossa”, Gallupin artikkelin kirjoittaja, Princeton-yliopiston professori Keith E. Whittington selitti.

Kongressin nykyistä epäsuosiota on mahdotonta erottaa Yhdysvaltoja repivästä poliittisesta kahtiajaosta. Se on kiihtynyt ilmiönä tasaiseen tahtiin 1990-luvun alkuvuosista lähtien ja tullut sittemmin sosiaalisen median myötä erityisen räikeästi näkyviin.

Politiikan tarkkailijat muistavat, kuinka vielä 1980-luvulla pääpuolueiden edustajat saattoivat tv-kameroiden edessä haukkua toisiaan, mutta sen jälkeen mentiin sulassa sovussa oluelle. Nykyään monien kansanedustajien välit ovat vihan myrkyttämät.

Pew-tutkimuslaitoksen analyysin mukaan viisi vuosikymmentä sitten edustajainhuoneessa istui 144 republikaania, jotka olivat ideologialtaan vähemmän konservatiivisia kuin konservatiivisimmat demokraatit.

Tänään vastaavaa ”ideologista päällekkäisyyttä” ei ole kongressissa enää lainkaan, äänestyskäyttäytymistä mittaavassa Pew-analyysissä todettiin viime maaliskuussa. Ei ole ollut kahteen vuosikymmeneen.

Pew-laitoksen laskelmien mukaan kongressissa oli 1970-luvun alussa noin 160 edustajaa, joita saattoi luonnehtia ”maltillisiksi”. Nyt heitä on enää noin 20.

Tutkija Kronlundin mukaan tärkeä vedenjakajahetki polarisaatiossa olivat vuoden 1994 kongressivaalit, ”republikaanien vallankumous”, jossa puolue voitti ensimmäisen kerran enemmistön edustajainhuoneeseen sitten vuoden 1954.

Edustajainhuoneen puhemieheksi nousi populistinen ja teräväkielinen Newt Gingrich. Hänen johdollaan republikaanit kävivät armottomasti ”turmeltuneen” demokraattipresidentti Bill Clintonin kimppuun, myös seksiskandaalista kummunneiden virkarikossyytteiden muodossa.

Parhaimpien poliittisten perinteiden mukaan kävi ilmi, että Clintonia parjanneella Gingrichillä oli samanaikaisesti avioliittonsa ulkopuolinen salasuhde itseään yli 20 vuotta nuoremman naisen kanssa.

Entinen edustajainhuoneen puhemies, republikaani Newt Gingrich puhui republikaanien puoluekokouksessa Ohion Clevelandissa heinäkuussa 2016.

Kronlundin mukaan Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä ja siihen liittyvät puolueiden sisäiset esivaalit ovat rakenteita, jotka suosivat kärjekkäiden ehdokkaiden menestystä. Näin siksi, että esivaaleissa äänestävät politiikkaan intohimoisimmin suhtautuvat ”hard core -äänestäjät”.

Mika Aaltola lisää, että edustajainhuoneen tiheä, kahden vuoden välein toistuva vaalitahti ”tekee politiikasta riuhtovaa” ja pakottaa kongressiedustajat hakemaan näkyvyyttä kohahduttavilla ja usein ”identiteettisotiin” liittyvillä lausunnoilla.

”Perinteisillä kysymyksillä, kuten budjetilla, ei ole enää niin paljon merkitystä identiteettikysymyksiin verrattuna. Ketään ei enää kiinnosta pragmaattinen poliitikko, kun tarjolla on paljon räiskyvämpiä ja ilotulittavampia poliitikkoja”, Aaltola sanoo.

Tasapainoa kongressiin tuo se, että senaattorit valitaan kuuden vuoden kausille. Pitkä kausi antaa senaattoreille työrauhaa rakentaa valtiomiesmäisempää roolia lainsäädäntötyöhön ja muihin päätöksiin. Senaattoritaustasta ponnisti varapresidentiksi ja sitten presidentiksi Joe Biden.

Demokraattipresidentti Barack Obama onnitteli seuraajaansa, republikaani Donald Trumpia virkaanastujaisissa Washingtonissa 20. tammikuuta 2017.

Jos tullaan lähemmäksi nykypäivää, kongressin ilmapiiriä on mahdoton irrottaa presidenttien Barack Obama ja Donald Trumpin vuosista. Demokraatti Obaman kahdeksan vuoden valtakaudella 2009–2017 republikaanit keskittyivät niin tarmokkaasti presidentin agendan kampittamiseen, että kongressin riitaisuus uhkasi jopa demokratian toteutumista, kongressia pitkään tutkinut kaksikko Thomas Mann ja Norman Ornstein on todennut.

Mannin ja Ornsteinin mukaan pääsyyllisiä kongressin halvaustilaan olivat republikaanit, kuten he totesivat vuoden 2016 kirjassaan It’s Even Worse Than It Was (Se on jopa pahempaa kuin mitä se oli). Kirjan nimikin oli synkentynyt kaksikon vuonna 2006 julkaisemasta aiemmasta kongressikirjasta The Broken Branch (Rikkinäinen valtiomahti).

Kun 1970-luvun alussa kongressijäsenet äänestivät noin 60 prosentissa tapauksia täysin omiensa joukoissa, viime vuosikymmenellä luku oli noussut lähelle 90 prosenttia. Koska senaatissa tarvitaan yleensä 60 senaattorin tuki sadasta ja puolueiden suhteet ovat noin 50–50, monet lakihankkeet ja päätökset halvaantuvat.

Trumpin kaudella vauhti kahtiajaossa kiihtyi äärimmilleen, kun demokraatit nostivat jopa kahteen otteeseen virkarikossyytteet Trumpia vastaan. Molemmilla kerroilla senaatin republikaanit pelastivat Trumpin pinteestä. Trumpilaisten mielestä kongressienemmistössä olleet demokraatit syyllistyivät perusteettomaan noitavainoon, kun taas demokraatit pitivät Trumpia suurena uhkana demokratialle.

Trumpin kauden aiheuttamaa republikaanien radikalisoitumista seurataan tarkasti marraskuun vaaleissa. Jos Trumpin tukemat ehdokkaat menestyvät vaaleissa hyvin, kasvaa entisestään todennäköisyys, että Trump pyrkii presidentiksi jälleen vuonna 2024.

Republikaanien parissa on tullut lähes uskonkappaleeksi hokema, että vuoden 2020 presidentinvaalit olivat suuri huijaus, jossa Biden ryöväsi presidenttiyden Trumpilta. Väite on potaskaa, mutta Trumpin sormuksen suuteleminen on monelle puolueen poliitikolle menestymisen elinehto.

Ihmiset rukoilivat entisen presidentin Donald Trumpin kampanjatilaisuudessa Pohjois-Carolinan Wilmingtonissa viime viikon perjantaina. Trump kiertää maata republikaanien kongressivaalitilaisuuksissa, mutta usein hän puhuu tilaisuuksissa enimmäkseen itsestään.

Jos republikaanit saavat haltuunsa edustajainhuoneen, Yhdysvalloissa on edessä tuulisia aikoja. The Hill -lehti kertoi elokuun lopussa, että republikaaneilla on vireillä jo ainakin kahdeksan eri hanketta nostaa virkarikossyytteet Bidenia vastaan.

Syyt mahdollisille syytteille ovat kirjavia: siirtolaispolitiikka, Afganistanista vetäytyminen, koronatoimet, Bidenin poika Hunter. Kaikkien syiden yllä leijuu kuitenkin yhdistävä ajatus: kosto elää.

Anna Kronlundin mukaan vaaleissa erityisen kiinnostavaa on seurata, millä tavalla äänestysintoon ja tulokseen vaikuttaa korkeimman oikeuden viime kesän päätös, joka kumosi aborttioikeuden suojanneen Roe v. Wade -päätöksen vuodelta 1973.

Aborttikysymys on parantanut asetelmia demokraateille, jotka pelkäsivät aiemmin rökäletappiota ja enemmistöjen menetystä edustajainhuoneessa ja senaatissa. Nyt kyselyiden keskiarvot näyttävät, että demokraateilla on jopa hienoinen johtoasema verrattuna republikaaneihin, ainakin valtakunnallisten yleiskyselyiden perusteella.

Suomalaisten mieliä on viime aikoina huojentanut se, että kongressi pystyy kaiken riitaisuutensakin keskellä tekemään toisinaan yhteistyötä. Näin tapahtui, kun senaatti ratifioi elokuussa murskaäänin Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyshakemukset.

”Sillan rakentamista on ulkopolitiikassa ja Yhdysvaltain globaalissa roolissa erityisesti Kiinaan, mutta myös Venäjään liittyen. Yksituumaisuutta löytyy yllättävänkin paljon, kun ajattelee, että näinä aikoina sitä ei olisi oikeastaan ollenkaan”, Aaltola sanoo.

Lähihistoriasta löytyy esimerkki siitä, että kongressin sisäinen sopuisuus voisi nostaa instituution arvoa myös kansan silmissä. Syyskuun 11. päivän 2001 terrori-iskujen jälkeen poliitikot ja kansa kietoutuivat tähtilippuun ja kongressin suosio ampaisi hetkellisesti 84 prosenttiin.

Yhteen hiileen puhaltaminen meni kuitenkin pian muodista.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat