Venäläiset sotilaat tuhosivat Viktoria ja Oleg Daškon talon.

Tunkeutuivat meille ja elivät kuin elukat

Ukrainassa sodan hintalappu on suuri erityisesti miehityksen alla eläneiden kylien asukkaille; arki on rikki. Ivanivkassa venäläissotilaat asettuivat asumaan Daškon perheen kotiin.


13.10. 13:19 | Päivitetty 13.10. 14:09

Ivanivka

Siinä se romu on.

Viktoria Daško seisoo eteläukrainalaisen pellon reunalla ja katsoo sinistä autoaan. Tai voiko sitä enää autoksi sanoa – juoksuhaudan vieressä makaava Ladan jäänne on täynnä hiekkaa. Siitä puuttuu ratti, katto ja renkaat.

”Saatanan örkit”, Daško huokaa ensin ja käyttää sitten venäläisistä sotilaista paljon rumempiakin sanoja.

Venäläissotilaat varastivat Viktoria Daškon auton. Auto löytyi viikko sitten.

Daškon vaaleanpunainen kynnenkärki naputtaa apukuskin puoleista ovea. Hän puhuu kuin itsekseen: Joitain osia tästä voi ehkä vielä hyödyntää. Pitää hakea ne ennen kuin joku muu ehtii.

”Mutta kysynpähän vain, että oliko tässäkään yhtään mitään järkeä.”

34-vuotias Viktoria Daško perheineen asuu pienessä Ivanivkan kylässä Hersonin alueella. Se on sitä seutua, jossa Ukrainan vastahyökkäys on viime aikoina ollut menestyksekäs. Ivanivka vapautui jo heinäkuussa, mutta aivan liki oleva naapurikylä vasta runsas viikko sitten.

Täällä taistellaan yhä, etulinja kulkee nyt runsaan kymmenen kilometrin päässä. Lähipaikoista ratkaiseva on Nova Kahovkan kaupunki. Sen jos Ukraina saa, se voi pelastaa koko etelärannikon.

Haastattelun aikanakin Ukrainan ilmatorjunta pudottaa jotakin taivaalta. Kuuluu jyrinää, sitten jysähdys. Puiden takaa nousee sakea savu.

Haastattelun aikana Ukrainan ilmatorjunta ampui alas jotakin.

Ei osu lähelle, matkaa putoamispaikalle on arviolta pari kilometriä – mutta juuri tällaisten tilanteiden varalta fikseri eli paikallinen avustaja piti meille kertauksen. Hän kävi tulomatkalla läpi toimintaohjeita siitä, mitä tehdä, jos taivaalta alkaa yllättäen kuulua vihellys tai yllättävää suhinaa.

Viktoria Daško katselee siniharmaata savupatsasta.

”Kyllä minua edelleen pelottaa, erityisesti ohjusiskut. Tänne meille yltää myös tykistötuli. Mutta ennen kaikkea olen vihainen kaikesta tuhotusta.”

Hersonin alueella hävityksen määrää on vaikea sanoittaa. Ilmahälytyksiä tulee yhä koko ajan. Sadot pilaantuvat peltoihin, kun ei ole paikkaa, missä varastoida. Tiet on pommitettu kuopille.

Ja sitten on talot.

Puolessa vuodesta Ivanivkan kylästä puolet pyyhkiytyi kokonaan pois. Taivaalta tuli tykistötulta ja kranaatteja, ja kyläteillä kulki tankkeja, jotka ampuivat kaikkea mitä sattui eteen. Päivässä 500 asukkaan pikkukylä saattoi saada satoja osumia.

Kun täällä nyt katsoo ympärilleen, joka puolella makaa autonromuja, joiden kylkiin on maalattu venäläisten tunnus Z. Taloja ympäröivät aidat ovat täynnä reikiä luodeista tai kranaatinsirpaleista, ja jos rakennus on muuten ehjä, ainakin ikkunat ovat rikki.

Venäläiset ensin varastivat ja sitten tuhosivat lähes kaikki Ivanivkasta löytämänsä ajoneuvot.

Viktoria Daškon auto oli neuvostoaikainen Vaz 2109.

Tätä Viktoria Daško on miettinyt: saako sitä edes olla pahoillaan maallisen omaisuuden menettämisestä, jos perhe on kuitenkin elossa ja terve?

Lehdissä kirjoitetaan usein niistä, joille on käynyt todella huonosti. Daškon perheelle kävi hyvin: isä, äiti, 12-vuotias tytär ja Daškon aviomies ovat kaikki ehjiä ja hyvinvoivia.

Mutta omaisuus meni.

Vastaavia tarinoita Ukraina on täynnä. Sodan hintalappu on suuri kaikille mutta erityisesti miehityksen alla eläneiden kylien asukkaille.

Daškon perheen omakotitalo valmistui kolme vuotta sitten. Sievä harjakattoinen rakennus seisoo kylän ensimmäisiin kuuluvan hiekkatien varrella. Sivurakennukseen oli suunnitteilla juustola.

Talo on myös toteutunut unelma, joka nyt on hajalla.

Tulkaa katsomaan, Daško viittoo.

Kun perhe onnistui luikahtamaan pakoon kylästä ensimmäisen miehityskuukauden jälkeen, venäläiset sotilaat asettuivat taloksi Daškon perheen kotiin.

”Olemme laittaneet taloon kaikki säästömme. Rakensimme sitä kymmenen vuotta. Jokainen tapetti ja sävy on mietitty.”

Nyt sisustus on tuhottu. Taloon majoittuneet venäläiset rikkoivat paikkoja ja elivät kuin elukat, Daško sanoo. Jääkaapin rosteriovessa on luodiniskemiä. Nurkkiin oli ulostettu. Ulkohuussi räjähti.

Se sentään on hyvä, että seinät ovat pääosin ehjät. Mutta pelkästään suuren etukuistin rikotut ikkunat maksavat euroissa 1 500, Daško huokaa.

Se on paljon, kun toimistotyöläisen kuukausipalkka on alle 200 euroa.

Sivurakennuksen seinässä on koripallon kokoinen reikä.

Talossa asuneet venäläissotilaat repivät tavarat kaapeista ja levittivät ne lattioille.

Kun venäläiset tulivat, he kävivät talon jokaisen laatikon läpi. Ottivat säilötyt vihannekset ja lihat, repivät lastenvaatteet kaapista lattialle.

Perhe ei voinut kuin katsoa vierestä.

”Voitko kuvitella: he riemuitsivat, kun löysivät täältä vesikanistereita. Ja he ihmettelivät, miten näin pienen ukrainalaiskylän asukkailla voi olla ilmanlämpöpumppu. Se oli heidän mielestään luksusta.”

Venäläiset ryöstivät lenkkitossut, ottivat miesten vaatteet ja jopa tyttären vilkkuvat pupunkorvat. Työkalutkin vietiin, ja kaikki rakennustarvikkeeksi kelpaava.

”Sotilaat näyttivät vanhoilta alkoholisteilta, eivät miltään ammattisotilailta. He veivät meiltä melkein kaiken”, Daško sanoo.

Niin, melkein kaiken. Mutta hah! Daškon ääni on liki riemukas, kun hän sanoo seuraavan lauseen: meidän Nissania ne eivät saaneet.

Hohtavan valkoinen, juuri vahatun näköinen Nissan Murano seisoo tienposkessa. Siihen Daško sen äsken pysäköi. Auto on perheen silmäterä, joka hankittiin noin vuosi sitten. Maksoi yli 22 000 euroa. Se oli perheelle valtava raha.

Kun sota alkoi ja venäläiset valtasivat Ivanivkan, Daško puolisoineen päätti purkaa auton osiin. He irrottivat autosta renkaat ja hautasivat ne takapihalle. Sitten he piilottivat avaimet ja pyysivät Daškon isää poistamaan moottorista osia, jotta autoa ei voisi käyttää. Osat kätkettiin puutarhaan.

Pihaan jätettiin vain kakkosautona toiminut vanha sininen Lada. Loput Nissanista peitettiin autotalliin.

”Ja niinpä ne idiootit eivät saaneet vietyä meidän Nissania! Saivat vain tuon vanhan! Se on 1980-luvulta!”

Naapuri kertoi nähneensä, kun Daškon perheen Lada – tai Vaz 2109, kuten neuvostoautoa Ukrainassa kutsutaan – ajoi ympäri kylää. Konepellille oli kiinnitetty konekivääri, jolla sotilaat ammuskelivat summittaisesti ympäriinsä.

Siitä on nyt viikko, kun autonraato löytyi parin kilometrin päästä kotoa.

Suomessa Ukrainan sotaa seurataan hetkittäin kuin jalkapallo-ottelua. Riemuitaan, kun Ukrainan joukkojen vastahyökkäys etenee, ja vähän ihmetellään, miksi ukrainalaiset itse eivät ole yhtä riemuissaan onnistumisista.

Paikalla on helppo ymmärtää, että syy tähän on sodan arki. Esimerkiksi Viktoria Daškolla on yhä huoli siitä, että venäläiset voivat tulla takaisin. Ja joka puolella on maamiinoja, edes omalle takapihalle ei uskalla mennä.

Kun taivaanranta jytisee yhä koko ajan, on vaikea olla voitonriemuinen. Vaikka rintamalla olisi myötätuulta, elämä on silti ihan sekaisin. Arki on rikki ja tulee olemaan vielä pitkään.

Monilla ei ole työtä, kaikesta on pulaa. Joiltain venäläiset veivät huonekalutkin. Sodan mittakaavassa ne ovat pieniä juttuja mutta tavallisille ihmisille suuria.

Esimerkiksi Daškon isän Vitali Kysilin takapihalla sen näkee: eläinaitaukset ovat tyhjillään. Ennen hänellä oli pihan täydeltä vuohia, kanoja, ankkoja ja härkäkin, mutta ne kaikki syötiin miehitysaikana.

”Se söi, joka ensin ehti. Koiratkin olivat mukana kisassa.”

Kysilin koira Alex murisee nykyisin ihmisille, koska sotilaat kohtelivat sitä niin huonosti. Kysil eli vaimonsa kanssa pääosin kellarissa, koska siellä tuntui turvalliselta.

Ilta laskeutuu Kysilin pihaan kuin rullaverho. Keskellä auringonlaskun maalaamaa peltoa retkottaa peräkärryn jäänteet, koska tankista päätettiin ampua takapihalle. Kärry lensi iskun voimasta melkein 50 metriä.

”Hmph”, Kysil sanoo katsoessaan kärryä.

Alex-koira on nykyisin hermostunut ja epäluuloinen vieraita kohtaan.

Vitali Kysilin takapihalla on puutarhatraktori, jonka tankista vietiin polttoaineet.

”Venäläiset imivät dieselitkin puutarhatraktorin tankista. Minä sitten huusin heille ikkunasta, että teidän pitäisi olla maailman toiseksi paras armeija, eikö teitä nolota imeä traktorin tankista polttoainetta.”

Venäläissotilas hermostui ja ampui ilmaan. Kysil oli silti tyytyväinen. Tuntui hyvältä näyttää raivoaan.

Miehitysaikoina Ivanivkassa elettiin niin kuin venäläiset käskivät. Ulkona sai liikkua valoisalla, jos laittoi käsivarteensa valkoisen nauhan. Naapureille sai jutella, mutta kun sotilaspartio ilmestyi kotitielle, oli parasta mennä pois näkyvistä.

Venäläissotilaita oli satoja, mutta eivät he kaiken aikaa päivystäneet kylänraitilla. Usein se meni niin, että sotilaat olivat saaneet tehtäväkseen etsiä jotakin tiettyä asiaa ja sitten he kiersivät talosta taloon kysymässä. Onko ruokaa? Onko pesuainetta? Onko talvitakkeja?

Joskus heille piti lämmittää sauna.

Venäläiset olivat aggressiivisia, mutta he pahoinpitelivät Ivanivkassa lähinnä niitä, joilta löysivät salapuhelimia.

Viktoria Daško kertoo, että heillä aviomies hoiti pääosin kommunikaation venäläisten kanssa. Vanhemmat piilottelivat 12-vuotiasta tytärtään, koska naapurikylästä kantautui raiskaushuhuja.

”Yritimme olla mahdollisimman neutraaleja kaikin tavoin. Mutta kapinoimme tavallamme. Kun venäläiset pyysivät puhelimia, annoimme vanhat puhelimet ja pidimme uudet piilossa.”

Puhelimellaan Daško jakoi koko ajan Ukrainan joukoille tietoja venäläisten sijainneista. Matkapuhelinverkko toimi huonosti, mutta Daško ajeli ympäriinsä polkupyörällään ja kun yhteys muodostui, hän lähetti Signal-sovelluksella ruutukaappauksia kartoista ukrainalaisille.

Se oli äärettömän vaarallista, mutta hänestä tuntui, että jotain oli pakko tehdä.

”Otin aina termoskannun mukaan ja sanoin, että olen matkalla sisareni luo hakemaan maitoa. Siskon ulkohuussin takana kun nosti käden, puhelin sai usein yhteyden. Mietin aina, että tarkka-ampujat varmasti kohta näkevät minut, mutta tein sen silti.”

Vitali Kysil kiinnitti sodan alkupäivinä helmikuussa talonsa seinään satiinista tehdyn Ukrainan lipun. Se on yhä paikoillaan.

Vitali Kysil rakensi sodan alkupäivinä selfieseinän venäläisille sotilaille.

”Ajattelin, että se on vähän kuin selfieseinä venäläisille. Mutta eivät he ottaneet kuvia.”

Viktoria Daško arvioi, että tarvitaan ainakin viiden vuoden palkka, että talo saadaan korjattua. Takapihalle ei voi mennä, koska siellä voi yhä olla miinoja.

Hän ei kuitenkaan suostu epätoivoiseksi. Elämä, se jatkuu. Vaikeampana kuin ennen mutta jatkuu kuitenkin. Jonakin päivänä Ukraina voittaa sodan, hän sanoo varmasti.

Viktoria Daškolla ei tällä hetkellä ole töitä. Perhe aikoo korjata talonsa asumiskuntoon, kunhan Ivanivkaan saadaan joskus sähköä ja vettä.

Perhe tekee koko ajan pieniä normaaleja juttuja epänormaalin arjen keskellä.

Kun Daškon perhe miehitysaikana pakeni kotipihansa etuportista, he katsoivat ensin tien yli, ettei venäläisiä näkynyt, ja livahtivat sitten naapuritalon takaa alkavalle mutaiselle polulle ja kävelivät 15 kilometriä turvaan.

He raahasivat kantamuksiaan mukanaan ja pelkäsivät, että joku ampuu. Mukana oli se, minkä saattoi kantaa: neljä kassia, joihin oli pakattu arvokkaimpia vaatteita kuten nahkatakki ja turkki sekä tärkeimmät paperit.

Pakomatkalle otettiin myös tyttären hamsteri häkkeineen.

”Nyt olemme sitten iloinneet siitä, että hamsteri on tähän saakka selvinnyt sodasta. Ostimme sille kaveriksi marsun.”

Oikaisu 2.11. klo 11.25: Auton mallinumero on VAZ 2109, ei VAZ 2101.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat