Venäläinen mies odottaa pääsyä viranomaisten luo papereiden selvittämistä varten Kazakstanin Almatyssa 3. lokakuuta.

”Yksi elämä on päättynyt ja täysin toisenlainen alkaa"

Kazakstaniin pakenevat Venäjän "hiljaiset". Yksi heistä kertoo tarinansa.


23.10. 17:15

Venäjällä syyskuussa aloitettu liikekannallepano käynnisti maastamuuttoaallon, jonka yleisin kohdemaa on Kazakstan.

Alle kuukaudessa Kazakstaniin on maan sisäministeriön tietojen mukaan tullut noin 200 000 venäläistä. Kuinka suuri osa heistä jää Kazakstaniin, kuinka moni jatkaa matkaansa eteenpäin ja kuinka moni palaa syystä tai toisesta Venäjälle – sitä ei voi tietää.

Juuri nyt Kazakstanissa on suuri joukko venäläisiä, jotka ovat joutuneet siirtämään elämänsä sinne äkillisesti ja suunnittelematta.

Mitä elämästä silloin tulee? Yksi venäläisistä kertoo tarinansa kotoa Venäjän Belgorodista rajan yli Kazakstanin Almatyyn.

”Belgorodissa oli raketti- ja lennokki-iskuja ja jatkuvasti räjähdyksiä. Me halusimme lähteä pois, mutta meillä ei ollut varaa. Olen kolmannen luokan invalidi, enkä kuulu mobilisoitaviin. Kaupunkiin jääneet ovat kertoneet, että siellä tapahtuu ikäviä asioita. Voidaan tulla yöllä, ja vaikka ei kuuluisikaan liikekannallepanon piiriin, viedään johonkin.

Me emme saaneet kokoon tarpeeksi [rahaa], mutta kun tuli todella levotonta, päätimme silti vaimoni kanssa lähteä. Äiti sanoi, ettei halua menettää poikaansa.

Matkustin junalla Omskista Astanaan. Rajavartija tuli vaunuun. Sydämeni hyppäsi kurkkuun, mutta yritin näyttää rauhalliselta. Kun minun paperini oli katsottavana, vieressäni istuvalle ilmoitettiin: ’Kerätkää tavaranne. Teiltä on kielletty poistuminen Venäjän federaation alueelta.’

Astanan keskustaa lokakuun alussa.

Se, että hänelle sanottiin niin saman tien, kyselemättä, rauhoitti minua: minun paperianihan oli katsottu jo pitkään, joten minä en varmaankaan ollut listalla. On ikävää tuntea iloa siitä, että junasta poistetaan joku muu ja itse saa jäädä. Kaikki siinä vaunussa ajattelivat omaa parastaan ja seurasivat poistoa hiljaisina.

Yhdessä tuttavieni kanssa löysimme Volgogradista auton, jolla ajoimme Višnjovkan rajanylityspisteelle Venäjän ja Kazakstanin rajalla. Autojonon päästä jatkoimme kävellen kolme kilometriä jalankulkijoiden jonoon, jossa oli tuhansia ihmisiä.

Tienpientareelle oli noussut telttaleiri, vähän kuin hippifestareilla. Minulla ei ollut telttaa, mutta ystävälliset ihmiset päästivät minut [omaansa] lämmittelemään. Yöllä lämpötila laski viiteen asteeseen. Onneksi sinä päivänä ei satanut tai tuullut.

Rajalla jonottajat organisoituivat oma-aloitteisesti. Rajavartijat päästivät eteenpäin aina viisi ihmistä kerrallaan, joten jonottajat järjestäytyivät viiden hengen ryhmiin. Jokaisella ryhmällä oli oma numeronsa, ja Telegram-chatissa kerrottiin, mikä ryhmä oli seuraavana vuorossa. Osa jonottajista ryhtyi vapaaehtoisesti tarkastamaan tarkastuspisteelle pääsevien passeja varmistaakseen, että eteenpäin menivät sovitut henkilöt eikä kukaan etuillut.

Pystyimme suunnilleen arvioimaan, kauanko täytyisi jonottaa. 12 tuntia. Nukuimme vuorotellen aina pari, kolme tuntia kerrallaan.

Nukuimme vuorotellen pari, kolme tuntia kerrallaan.

En ollut erityisen hyvin varustautunut, minulla oli takki ja villapaita. Liikuskelin paljon pysyäkseni lämpimänä. Suureksi avuksi olivat ihmiset, joilla oli retkikeittimiä. Kun he keittivät kahvia, istuin keittimen äärellä, ja se lämmitti hieman. Kun tuli pimeää, ihmiset käyttivät puhelinten taskulamppuja.

Pääsin rajavyöhykkeelle kahdelta yöllä. Siellä oli paljon ihmisiä ja autoja ruuhkaksi asti. Venäläiset rajavartijat päästivät ihmisiä läpi nopeammin kuin kazakstanilaiset. Ihmisiä alkoi tungeksia tarkistuspisteen pienissä tiloissa. Koko yön aikana kazakstanilaiset päästivät rajan yli vain kymmenkunta ihmistä. Ruuhkahan siitä tuli.

Heräsin hurjasti palellen ja tajusin, että minulla oli kuumetta.

Ihmiset istuskelivat ja makoilivat ruohikossa. He pukivat kaikki vaatteensa ylleen pysyäkseen lämpiminä. Lämmintä vettä ei ollut. Retkikeittimistä oli kaasu loppunut ja keitetty vesi juotu jo ennen Venäjän puolen tarkistuspistettä. Kukaan ei tiennyt, että edessä olisi sellainen ruuhka.

Nukuin kuivassa ruohikossa vain takki peittonani. Sain nukuttua viitisen tuntia. Heräsin hurjasti palellen ja tajusin, että minulla oli kuumetta. Olin sairastunut.

Eteemme avautui aro, jolla ei ollut kunnon teitä.

Toiset kerääntyivät yhteen kasaan nukkumaan. Minä nukuin matkatovereideni vieressä. Olin rajavyöhykkeellä 14 tuntia. Yhteensä siis rajan ylitykseen meni noin 26 tuntia.

Kun pääsimme rajan yli, eteemme avautui aro, jolla ei ollut kunnon teitä. Olimme keskellä ei-mitään. Vastaan tuli rahanvaihtajia, joiden tarjoama vaihtokurssi ei vastannut virallista. Ruplalla sai viisi tai kuusi tengeä, kun virallisen kurssin mukaan olisi pitänyt saada kahdeksan.

Rajanylittäjiä odottivat taksinkuljettajat, joista suurin osa oli läheisen kylän asukkaita. Poliisit olivat heidän kanssaan yhteistyössä ja ajoivat ihmisiä ottamaan ylihintaisen taksikyydin kylään, johon olisi päässyt kävellenkin tunnissa.

Venäläiset jonottivat viranomaisten luo Almatyssa 3. lokakuuta.

Oli kiristystapauksia. Jotkut menivät kävellen läheiseen Džanibekin kylään. Paikalliset alkoivat uhkailla heitä: ”Annatte rahaa tai ette mene mihinkään.” Oli pakko antaa rahat. Muutaman vastaavan tilanteen jälkeen uhrit ilmoittivat poliisille.

Džanibekissä kaikki kokoontuivat kahvilaan nimeltä Sim-Sim. Siellä oli myös suuri joukko paikallisia kuljettajia. Kahvilan omistaja ja paikalliset kuskit estivät muita takseja ottamasta matkustajia. Autokyyti Uralskin kaupunkiin maksoi 6 000 ruplaa (noin sata euroa), Atyraun kaupunkiin 7 000 ruplaa henkilöltä. Muutamaa tuntia minun jälkeeni rajan ylittäneet kertoivat, että hinnat nousivat sittemmin jopa 15 000 ruplaan (lähes 250 euroon).

Atyraussa kaikki hostellit olivat täynnä Venäjältä tulleita. Sovimme yhden hostellinpitäjän kanssa, että saimme pientä maksua vastaan käydä suihkussa. Sitten jatkoimme matkaamme junalla Almatyyn. Olimme onnistuneet ostamaan junaliput etukäteen; myöhemmin lippuja ei enää saanut. Tuttavani juuttui Atyrauhin viideksi päiväksi.

Venäläisiä Almatyssa keskuksessa, johon tullaa selvittämään papereita.

Almatyssa asuin aluksi kellarikerroksessa sijaitsevassa hostellissa. Lähes kaikki muutkin sen asukkaat olivat Venäjältä tulleita miehiä. Siinä vaiheessa turvauduin ensimmäistä kertaa ystävieni apuun ja pyysin vähän rahaa, jotta en kuolisi nälkään.

Nyt asun myöhemmin tänne tulleiden tuttavieni luona.

Asunnon vuokraaminen on vaikeaa, koska kasvaneen kysynnän myötä vuokrat ovat nousseet. Keskustassa yksiön vuokra on vähintään 200 000 – 300 000 tengeä (430–650 euroa). Ennen keskustasta sai remontoidun asunnon 180 000 tengellä (n. 380 eurolla). Jotkut pyytävät keskusta-asunnoista jopa miljoona tengeä (yli 2­000 euroa). Se on käsittämätön summa paikallisille.

Ei ihmistä voinut vain jättää tyhjän päälle.

Hostellihuoneeseen majoittui neljä ihmistä, kaikki samanlaisia liikekannallepanon takia lähteneitä.

Perheeni otti huomaansa pojan, joka oli istunut auton ratissa 18 tuntia. Hänelle oli valehdeltu asunnosta. Ei ihmistä voinut vain jättää tyhjän päälle. Hän oli hämillään, väsynyt ja nälkäinen. Hän asui kanssamme viikon. Yritimme yhdessä etsiä hänelle asuntoa. Asunnot eivät yleisesti ottaen olleet niistä pyydetyn hinnan arvoisia. Sitten löysimme hyväntahtoisen ihmisen, joka antoi pojan asua kaksi kuukautta ilmaiseksi asunnossaan, jossa oli remontti meneillään. Samalla poika valvoi remontin edistymistä.

Venäläisiä Oralin kaupungissa Kazakstanissa 27. syyskuuta.

On hämmentävää ja vaikeaa ymmärtää, että yksi elämä on nyt päättynyt ja täysin toisenlainen elämä alkaa.

Tuntemattomatkin ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta yhteisen hädän edessä. Minulla ei ole paikallista SIM-korttia, joten hain wifi-yhteyttä kadulla ja odotin vastausta ystävältäni, joka oli muuttanut tänne jo maaliskuussa. Pyysin [tuntemattomilta, Venäjältä tulleilta] ohikulkijoilta tupakkaa, ja nämä miehet kerääntyivät ympärilleni kysellen, tarvitsinko rahaa tai muuta apua. He kysyivät varmaan kymmenen kertaa.

Kazakstaniin tulevat hiljaiset ihmiset.

Tänne tulleet viettävät aikaa keskenään. Me tapasimme it-alan väkeä. Yksi heistä tunnisti Telegram-chatista kaikki alalla työskentelevät. Istuimme kahvilassa, jaoimme tietojamme ja puhuimme tuntemuksistamme.

Kazakstaniin tulevat hiljaiset ihmiset. Nämä maahanmuuttajat varjelevat inhimillistä elämäntapaansa. Aktivistit ovat suunnanneet Georgiaan ja Baltian maihin.

Negatiivista suhtautumista venäläisiin en ole kohdannut kuin oikeastaan yhden kerran. Väestörekisteriviraston luona oli paljon Venäjältä tulleita jonottamassa saadakseen paikallisen henkilötunnuksen. Paikallinen ruokalähetti kailotti puhelimeensa: ”Valkonaamat ovat rynnineet joukolla tänne eikä virastoon pääse millään.” Yleisesti ottaen ihmiset ovat kuitenkin mukavia.

”Oletteko Venäjältä? Haluatteko ehkä ruokaa?”

Yritimme ostaa paikallisliikenteen matkakorttia. Meistä näki, että olimme vähän hukassa. Paikallinen mies tuli luoksemme ja kysyi: ’Oletteko Venäjältä? Haluatteko ehkä ruokaa?’ Ja kun sitten kysyimme eräältä naiselta, mistä voisimme ostaa matkakortin, hän vain antoi meille omansa.

Ehkä paikallinen kulttuuri on sellainen. Matkustimme paikallisbussissa ja pitelimme reppuja käsissämme. Vieressä istuvat ottivat reppumme syliinsä, jotta meidän oli helpompi pitää kiinni. Venäjällä en ole moista kohdannut.

En halua asua Kazakstanissa muualla kuin Almatyssa. Käsittääkseni tämä on ainoa kaupunki, jossa suhtaudutaan venäläisiin ystävällisesti. Täällä on turvallista ja voi jatkaa Venäjältä tuttua elämäntapaa.

Eräs almatylainen taksinkuljettaja sanoi meille olevansa hyvillään siitä, että olimme tulleet tänne emmekä lähteneet tappamaan ihmisiä [Ukrainaan].

Almatyssa oli mielenosoitus Ukrainan tueksi maaliskuun 6. päivänä.

Kun täällä kulkee bussissa, voi kuulla paikallisten keskusteluja, joista ymmärtää sen verran, että he puhuvat sodasta. Ja he puhuvat nimenomaan niin, että kyseessä on [Venäjän] hyökkäys, jota vastaan Ukraina puolustautuu. Täällä voi vihdoin puhua näistä asioista vapaasti. Pienessä kotikaupungissani [Venäjällä] kaikki olivat valmiita ilmiantamaan toisensa.

Tämä on henkisesti raskasta. Elämä ei ole vielä asettunut raiteilleen. Olemme silti hyvillämme, että lähdimme.

Me emme kannata sotaa, mutta kotikaupungissamme ei voinut sanoa mitään sitä vastaan; kaikkialla ympärillä oli kiihkeiden patrioottien lauma.

Palaamista emme toistaiseksi suunnittele.

Meduzan tekijät: Ofelija Žakajeva, Almaty. Bauyržan Sabit, Uralsk. Jutun tekoon on osallistunut myös Kirill Kargapolov. Alkuperäinen juttu täällä.

Suomennosta on editoitu HS:n toimituksessa: Tuija Pallaste / HS

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osaston uusimmat

Osaston luetuimmat