Vladislav Dutšak ja Oleksandra Krutšenko osallistuivat keväällä Ukrainan sodan dramaattisimpaan puolustustaisteluun saarretussa Mariupolissa.

Taistelu elämästä ja Mariu­polista

Oleksandra Krutšenko ja Vladislav Dutšak puolustivat saarrettua kaupunkia Azovstalin bunkkerissa, joutuivat venäläisten vangeiksi Donetskiin ja vapautuivat lopulta vaihdossa. He kertovat HS:lle hirvittävistä kuukausista.


11.12.2022 2:00 | Päivitetty 11.12.2022 7:05

Kiova

Oleksandra Krutšenko on 26-vuotias Ukrainan rajavartiolaitoksen lääkintäkersantti.

Tapaamme Kiovan laidalla. Krutšenkoa hoidetaan täällä sotasairaalassa räjähdyksen aiheuttaman lievän aivovamman ja vankeudesta alkaneiden vatsakipujen vuoksi.

Hän oli yksi Mariupolin 600:sta rajavartijasta. Helmikuussa hän palveli kaupungin satamassa, kun laitureilta alkoi kuulua räjähdyksiä. Venäjä hyökkäsi.

Oleksandra Krutšenko toipuu vankeusajasta kuntoutuksessa.

Vladislav Dutšakin taistelijanimi on Dosentti, mutta hän ei ole taistelija, vaan historioitsija. Hän palvelee Ukrainan kansalliskaartin kuuluisissa Azov-joukoissa luennoitsijana.

Hänetkin tapaamme Kiovassa. Hän on roteva mies, mutta kertoo silmä- ja verisuonivaivoista, joiden vuoksi myös häntä hoidetaan sotasairaalassa.

Dutšak määrättiin sodan ensimmäisenä päivänä Mariupoliin.

Mariupolin asema oli tukala.

Venäläiset etenivät nopeasti naapurikaupunkiin Berdjanskiin. Mariupolissa alkoivat katutaistelut.

Vladislav Dutšak toimi esikunnassa ja toimitti komentajille, asemiin ja siviileille tietoa sotatapahtumista. Hän myös auttoi siviiliväestöä viemällä ihmisille elintarvikkeita, vettä ja lääkkeitä.

Maaliskuun puolivälissä hän siirtyi esikuntabunkkeriin Azovstalin terästehtaalle kaupungin eteläosassa. Sieltä hän poistui vain ajoittain esimerkiksi hakemaan haavoittuneita, viemään viestiä toisiin bunkkereihin tai purkamaan lastia helikoptereista.

Vladislav Dutšakista venäläiset yrittivät tehdä Azovin pääideologia.

Azovstalin tehdas kuvattuna marraskuussa 2022.

Mariupolin yhteydessä puhutaan usein vain Azovin rykmentistä, mutta Asovanmeren rannalla sijaitsevan kaupungin puolustukseen osallistui myös muita joukkoja, merkittävimpänä merijalkaväen 36. prikaati.

Rajavartiosto oli linnoittautunut yhdessä merijalkaväen kanssa Azovmašin tehtaan bunkkereihin kaupungin pohjoisosassa.

”Meillä oli siellä oma bunkkerimme. Hoidin sotilaiden saamia sirpale- ja ampumahaavoja ja palovammoja”, kertoo Oleksandra Krutšenko.

Merijalkaväki teki neljä epäonnistunutta yritystä murtautua venäläisten saartorenkaan läpi Azov-rykmentin tukikohtaan Azovstalin tehtaalle. Osa prikaatista antautui.

Lopulta merijalkaväen ja rajavartijoiden onnistui päästä Azovstalille varhain aamulla 12. huhtikuuta.

”Menimme sinne saattueessa, joka oli naamioitu venäläisten Z-tunnuksin. Ajoimme ilman valoja lämpökameroiden avulla. Muutaman kilometrin matkaan meni kaksi tuntia”, Krutšenko kertoo.

Krutšenko asettui muiden rajavartijoiden kanssa nelikerroksiseen bunkkeriin syvälle maan alle.

”Meidän bunkkerissamme oli noin 50 henkeä”, Krutšenko kertoo.

Lämmitystä ei ollut, sähköä he saivat aggregaatilla. He nukkuivat itse tekemillään lavoilla styroksilevyjen päällä. Ruokaa oli varastoituna, mutta vettä piti käydä hakemassa ulkopuolelta.

”Se oli vaarallista, sillä olisimme voineet paljastua lennokeille.”

Venäjä hyökkäsi Azovstalia vastaan ankarasti maalta, mereltä ja ilmasta ohjuksin, raketein, lentokonein, lennokein, laivoin, tykistöllä, panssarivaunuilla ja jalkaväellä.

Pelottavin tapaus oli huhtikuun alussa bunkkeriin tiputettu pommi, joka sorti sisäänkäynnin ja seiniä ja aiheutti tulipalon.

”Monia kuoli ja haavoittui. Räjähdys katkoi yhteyksiä ja vaikeutti johtamista. Esikunnalla säilyi kuitenkin loppuun saakka yhteys Starlinkin avulla”, kertoo Dutšak.

Saarrettua tehdasta huollettiin ilmateitse matalalla lentävien kopterien avulla.

”Ne toivat aseita, sotilaita, lääkäreitä ja lääkkeitä ja veivät pois vaikeasti haavoittuneita”, Dutšak kertoo.

Lue lisää: Tuhotun Mariupolin keskellä on maanalainen kaupunki, jossa sinnittelee tuhansia ukrainalaisia – Tämä tiedetään Azovstalin tehtaasta, joka on ”tehty kestämään ydinsota”

Azovin rykmentin sotilaita terästehtaalla toukokuussa 2022.

Aluksi venäläiset eivät huomanneet koptereita, mutta viimeisiä lentoja he yrittivät ampua alas.

”Tapasin myöhemmin vankeudessa odessalaisen sotilaan, joka oli venäläisten tiputtamassa kopterissa. Heitä jäi vain kaksi henkiin. Hän yritti pakoon jalan, mutta jäi kiinni.”

Yhdellä viimeisistä lennoista huhtikuussa Mariupolista poistui Mykyta Nadtotši, jonka Azovin komentaja Denys Prokopenko on nimittänyt väliaikaiseksi seuraajakseen. Myös Prokopenko jäi Azovstalista vangiksi, ja vankienvaihdossa hänet pakotettiin pysymään vapautettuna toistaiseksi poissa Ukrainasta.

Lue lisää: Nimekkäin Venäjän vapauttama sotavanki, Azovin pataljoonan komentaja Denys Prokopenko joutunee pysymään Turkissa

Sotilaiden lisäksi Azovstalissa piileskeli runsaasti siviilejä. Heitä jäi myös sortuneiden bunkkereiden alle.

YK:n ja Punaisen Ristin välityksellä sovittiin lyhyistä tulitauoista, joiden aikana siviilejä päästiin evakuoimaan. Viimeiset pelastettiin toukokuun alussa. He päätyivät suodatusleireille ja sitten Ukrainan tai Venäjän hallitsemille alueille. Osa joutui vangiksi.

Kun siviilit oli saatu turvaan, jäljellä oli kysymys Mariupolin puolustajien kohtalosta.

Lue lisää: ”Emme nähneet aurinkoa pitkään aikaan”, sanoo Azovstalin teräs­tehtaan bunkkerista evakuoitu

Ilman huoltoa Azovstalin puolustus muuttui epätoivoiseksi. Tilanne heikkeni päivä päivältä.

”Alussa vihollisen menetykset olivat Mariupolissa moninkertaiset. Mutta kun kaikki puolustajat vetäytyivät Azovstalille, suhdeluku kääntyi toisin päin. Kevyt jalkaväkemme ei voinut mitään vastustajan lentokoneille ja laivatykistölle. Haavoittuneita oli jo yli 500, eikä heille riittänyt lääkkeitä”, sanoo Dutšak.

Yritys murtautua saarrosta olisi ollut tuhoon tuomittu. Ukrainan joukot olivat yli sadan kilometrin päässä.

Oleksandra Krutšenkon mukaan loppuaika bunkkerissa oli selviytymistä. Syötiin sitä, mitä oli jäljellä: ryynejä ja nötköttiä. Lääkkeistä ja sidontatarpeista oli pulaa, ja niitä jouduttiin säästelemään.

Sitten rajavartijoiden komentaja ilmoitti Krutšenkolle ja tämän palvelustovereille vastarinnan lopettamisesta.

”Hän puhui evakuoinnista, mutta ymmärsimme joutuvamme vangiksi. Meidän oli pakko antautua jäädäksemme henkiin. Komentaja sanoi, että tämä oli ylipäällikön käsky ja kaikki päättyisi hyvin”, Krutšenko kertoo.

Azovin taistelijoille tilanteen selitti heidän komentajansa Denys Prokopenko, taistelijanimeltään Redis.

”Taistelun jatkaminen olisi merkinnyt suuria tappioita. Tehtaalla oli satakunta naista ja paljon haavoittuneita, jotka oli pelastettava. Redisillä on suuri auktoriteetti, ja kaikki tottelivat käskyä”, kertoo Dutšak.

Hänen mukaansa kyse ei kuitenkaan ollut antautumisesta, vaan hallitusta poistumisesta.

Oliko vastarinta ollut turhaa? Dutšakin mielestä ei. Ukrainalaiset olivat saaneet eliminoitua Mariupolissa vihollisen joukkoja ja kalustoa.

”Sillä oli vaikutusta. Venäjä ei pystynyt hyökkäämään sisämaahan. Toukokuuhun asti heidän oli pidettävä isoja joukkoja Mariupolissa.”

Krutšenko poistui bunkkerista 17. toukokuuta. Sotilaat jättivät aseensa tehtaalle. Sitten käveltiin kaksi tuntia antautumispaikalle.

Siellä odotti Venäjän propagandashow, jossa ukrainalaisia kuvattiin ja haastateltiin.

”Miten päädyitte tänne? Miksi soditte Venäjän federaatiota vastaan”, ukrainalaisilta kysyttiin Krutšenkon mukaan.

”Äitini näki antautumisesta kuvatun videon ja sai tietää, että olin elossa ja vankina.”

Dutšak poistui bunkkerista 20. toukokuuta.

Antautujat lastattiin busseihin, joiden määränpää oli Olenivka, venäjäksi Jelenovka, entinen vankila parinkymmentä kilometriä Donetskista lounaaseen Venäjän hallitsemalla alueella.

Kaikkiaan Azovstalin tehtaalta evakuoitiin parituhatta Mariupolin puolustajaa.

Vladislav Dutšak kertoo menettäneensä Mariupoliin lähtönsä ja sotavankeudesta vapautumisensa välillä painostaan yli 30 kiloa.

Vladislav Dutšakin mukaan vankila ei ollut lainkaan valmis ottamaan vastaan niin montaa vankia. Pelkästään samassa rakennuksessa hänen kanssaan oli lähes neljäsataa taistelijaa.

”Olot olivat spartalaiset. Vesihuolto ei toiminut. Ruokailu oli kolme kertaa päivässä. Kun tulin Mariupoliin, painoin 106 kiloa. Jäädessäni vangiksi olin 86 kilon ja vapautuessani 74 kilon painoinen.”

Vangit yrittivät harrastaa liikuntaa, pitivät esitelmiä ja opiskelivat englantia. He pelasivat tammea, tekivät käsitöitä ja lukivat.

”Perustimme jokaiseen parakkiin kirjaston. Toin mukanani seitsemän kirjaa Azovstalista, mutta sain pitää vain yhden tieteisromaanin. Ukrainalaiset kirjat vietiin.”

Naiset sijoitettiin kuuden hengen eristysselleihin, mutta heitä oli enemmän.

”Teimme töitä keittiössä, sillä vangit vastasivat itse ruokkimisestaan”, Krutšenko kertoo.

Vankeusaikana Krutšenko sai soittaa Ukrainaan kahdesti. Hän soitti serkulleen, jottei paljastaisi vanhempiensa olinpaikkaa.

Olenivkaan jo sodan alussa joutuneet vangit ovat kertoneet kidutuksesta ja epäinhimillisistä oloista. Dutšak ja Krutšenko eivät kuitenkaan halua puhua asiasta. Tämä on yhdessä sovittu linja, sillä vankina on yhä Mariupolin puolustajia eikä heidän asemaansa haluta vaarantaa.

”Siellä tapahtui kaikenlaista”, Krutšenko toteaa.

Hänen mukaansa vangit keskittyivät tukemaan toisiaan.

”Ajatus oli, että itketään sitten kotona.”

Dutšakin mukaan oleellista on se, että Venäjä rikkoi lähes kaikki YK:lle ja Punaiselle Ristille antamansa lupaukset.

”Haavoittuneet tuli vaihtaa kahden viikon kuluessa, mutta asiassa kesti kaksi kuukautta. Vangeille taattiin yhteys läheisiin. Vankeudessa piti noudattaa Geneven sopimusta. Meidän piti saada pitää omat elintarvikkeemme, lääkkeemme ja henkilökohtaiset tavaramme. Koruja, mitaleita ja puhelimia piti voida lähettää Ukrainaan. Mikään tästä ei toteutunut”, Dutšak sanoo.

Dutšakin mukaan vartijoiden asenne vaihteli heidän taustansa mukaan.

”Ammattilaiset pystyivät käyttäytymään asiallisesti. He näkevät vangissa mahdollisuuden vaihtoon. Mitä epäammattimaisempi henkilö, sitä julmempaa ja vastenmielisempää on käytös.”

Huoneen seinällä on Azov-joukkojen lippu. Joukot on varsinkin aiemmin yhdistetty äärioikeistoon. Dutšak kiistää yhteydet jyrkästi ja korostaa Azovin olevan osa Ukrainan kansalliskaartia.

Turvallisuuspalvelu FSB kuulusteli Dutšakia. Venäläiset yrittivät tehdä hänestä jonkinlaista ”Azovin pääideologia”, hän kertoo. Yksi upseeri uhkaili, että häntä odottaa 15 vuoden vankeus.

Hänen mukaansa taistelijat joutuivat kuitenkin kuulusteluissa kovemmalle. Jotkut eivät palanneet kuulusteluista vankilaan.

Myös vankilassa ramppasi Dutšakin ja Krutšenkon mukaan mediaa Venäjän Rossija-kanavasta sotabloggareihin. Youtubesta löytyy heidän kuvaamiaan haastatteluja Dutšakista.

Sotatilanteesta vangit eivät saaneet suoria tietoja, mutta he pystyivät päättelemään paljon.

”Venäläiset vakuuttivat, että he voittavat ja Kiova kaatuu. Ensin meille näytettiin Venäjän televisiota, mutta sitten se lopetettiin. Koko neljän kuukauden ajan Venäjän tykistö ampui samoista asemista. Oli selvää, ettei rintamalinja ollut muuttunut”, sanoo Dutšak.

29. heinäkuuta Olenivkassa tapahtui räjähdys, joka tappoi 53 ukrainalaista sotavankia.

Räjähdys sattui muista erillään olevassa rakennuksessa, jonne oli vain hieman aiemmin siirretty parisataa vankia.

Krutšenko kuuli räjähdyksen omaan selliinsä.

Venäjä väittää, että vankilaan osui Ukrainan ampuma ohjus. Ukrainan mukaan Venäjä itse räjäytti rakennuksen ja kyse on sotarikoksesta.

Dutšak sanoo, että Venäjän tykit ja raketinheittimet tulittivat jatkuvasti Ukrainaa näköetäisyydellä vankilasta ja Ukraina vastasi tulitukseen.

Hänen mukaansa ennen räjähdystä Venäjä kuvasi vetoomuksen, jossa vangit pyysivät Ukrainaa olemaan ampumatta vankilaa.

”Se oli heidän manipulaationsa, mutta meillä ei ollut vaihtoehtoa. Kun räjähdys oli tapahtunut, jouduin heidän vaatimuksestaan sanomaan videolle, että vangit kuolivat tykistötaistelussa. En kuitenkaan syyttänyt Ukrainaa iskusta.”

Hän on varma, että kyse oli Venäjän terrori-iskusta: ennen tapahtumaa nauhoitettu vetoomus, vankien siirto erilliseen rakennukseen, paljon kuolleita ja loukkaantuneita azovilaisia muttei yhtään uhria vankilan hallinnosta.

Krutšenkon mukaan kaikki odottivat vankienvaihtoa ja vapautusta, mutta kukaan ei uskonut, että siihen kuluisi yli neljä kuukautta. Lopulta vapautus tuli kuitenkin yllätyksenä.

Vapautus tuli Oleksandra Krutšenkolle lopulta yllätyksenä.

1. lokakuuta naisvangit yllättäen koottiin yhteen ja vietiin kuorma-autoilla Venäjän puolelle Rostoviin. Heidät lennätettiin Voronežiin ja vietiin Borisoglebskin vankilaan.

Kahden viikon kuluttua heidät siirrettiin lentokoneella Taganrogiin lähelle Ukrainan rajaa.

”Siellä meitä pidettiin kaksi päivää. Sitten meidät herätettiin aamuviideltä ja lastattiin kuorma-autoihin. Meille ei edelleenkään kerrottu vapautuksesta, joten luulimme, että edessä oli taas siirto uuteen paikkaan.”

Autot ajoivat Hersonin alueelle, jossa naisvangit jätettiin tien varteen. Vastaan tuli venäläisten vankien kolonna.

”Kuljimme kohti omia. Lauloimme kansallislaulun. Jotkut suutelivat maata. Se oli tunteikas hetki. Rajavartiolaitoksen komentaja onnitteli meitä. Pystyin viimein soittamaan vanhemmilleni”, Krutšenko kertoo.

Dutšakin mukaan vartijat väittivät vangeille usein, ettei Ukraina halua azovilaisia takaisin. Mutta he eivät uskoneet.

Miesvangit lastattiin kuorma-auton lavalle silmät ja kädet teipattuina. Taganrogista heidät lennätettiin Moskovaan ja sieltä Valko-Venäjälle.

”Vasta rajalla teippi otettiin silmistä ja näimme kotimaan. Oli ihmeellinen tunne, kun pystyi vapauttamaan kätensä ja suoristautumaan, eikä ollutkaan vihamielisessä ympäristössä vaan niiden keskellä, jotka huolehtivat ja rakastavat.”

Kaikkiaan syys-lokakuussa Ukrainaan pääsi lähes 400 vankia.

Sen jälkeen suurin vaihto tapahtui joulukuun alussa, jolloin molemmat osapuolet palauttivat 60 vankia. Vankina on yhä satoja Mariupolin puolustajia.

”Siellä on tuttuja naisia”, sanoo Krutšenko.

Dutšakin mielestä vaihtojen eteen on tehtävä kaikki mahdollinen. Hänen mukaansa vaihdot tapahtuisivat nopeammin, jos Venäjä olisi niistä aidosti kiinnostunut.

”Heidän prioriteettinsa on jossain muualla kuin omien taistelijoidensa vapauttamisessa.”

Lue lisää: Azovstalin teräs­tehtaan puolustajia vapautettiin vankien­­vaihdossa – vastineeksi Ukraina luovutti Putinin ystävän

Ukraina turvallisuuspalvelu välitti kuvaa joulukuun 1. päivän vankienvaihdosta. Ukrainalaiset sotilaat palasivat vankeudesta Olenivkasta.

Dutšakin vaimo ja lapsi elävät turvassa Euroopassa. Hän itse on nyt kuntoutuksessa.

Krutšenkolla ei ole omaa perhettä. Hänen vanhempansa asuvat Pohjois-Ukrainassa Sumyn alueella, vain kymmenen kilometrin päässä rajasta. Venäjä ampuu heidän kotikaupunkiaan jatkuvasti.

Krutšenkolla on toivuttuaan vain yksi suunnitelma: jatkaa palvelusta.

”Jos määrätään, palaan Mariupoliin. Se palautuu Ukrainalle. Emme vie toisen omaisuutta, mutta omamme otamme takaisin.”

Romuttunut panssarivaunu Azovstalin edustalla marraskuussa.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat