Vihollisen demonisointi voi johtaa raakuuksiin – Ruanda ja Irak tarjoavat esimerkkejä

Ukrainalla on monia syitä vihata venäläisiä, mutta ihmisyyttä ei tarvitse riisua edes viholliselta, kirjoittaa HS:n ulkomaantoimittaja Pekka Mykkänen.

Ruandalaislapsi joukkohaudan vierellä heinäkuussa 1994.

12.1. 20:48 | Päivitetty 12.1. 20:52

Ulkomaantoimittajan työssä törmää tilanteisiin, kertomuksiin ja kuviin, jotka aiheuttavat suurta alakuloa ja joskus jopa painajaisia. Kuvailen alempana joitakin sellaisia asioita ja kannustan siksi herkkiä lukijoita lukemaan jotakin muuta.

Kuvailuni liittyvät tilanteisiin, joissa sotien osapuolet ovat lakanneet kohtelemasta vastapuolta ihmisinä.

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps) kirjoitti äskettäin Facebookissa, että Ukrainaan hyökänneiden venäläisten epäinhimillistäminen ja demonisointi on tarpeellista, jotta venäläisiä saataisiin tapettua mahdollisimman tehokkaasti. Tämä synnytti Suomessa keskustelun.

Lue lisää: Sotiminen ei vaadi vihollisen demonisointia, sanovat sota-asian­tuntijat

Lue lisää: Halla-ahon mukaan venäläisten sotilaiden demonisointi on välttämätöntä – muut ulko­asiain­valiokunnan jäsenet kommentoivat

Hänen mukaansa sodassa on hyödyllistä päästä eroon estoista, jotka saattavat haitata tappamista.

”Normaaliaikana tämä esto mahdollistaa yhteiskunnan olemassaolon sellaisena kuin me sen tunnemme. Sota-aikana siitä on haittaa. Tämä esto pyritään tukahduttamaan riisumalla tapettavalta viholliselta ihmisyys, ts. demonisoimalla hänet tai kuvaamalla hänet rotaksi, torakaksi tai muuksi iljettäväksi eläimeksi.”

Halla-ahon sanat ovat hätkähdyttäviä. Toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa ne voisivat olla vaarallisia.

Olen matkannut toimittajana yli kymmenelle konfliktialueelle. Yksi matkoista, Ruandaan kesällä 1994, palasi oitis mieleen Halla-ahon kommenttia lukiessa.

Ruandan kansanmurhan arkkitehtien propagandassa kansanmurhan kohteeksi joutuneita tutseja nimitettiin torakoiksi ja käärmeiksi. Tällaiset puheet kiihottivat osaltaan käyntiin sata päivää kestäneen murhaamisaallon, johon osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä ja johon kuoli ehkä 800 000 tutsia ja maltillista hutua.

Toisen kansanosan epäinhimillistäminen oli silmitöntä ja murhaaminen mahdollisimman konkreettista. Suuri osa ihmisistä silvottiin hengiltä viidakkoveitsillä. Tappamisen välissä ja yhteydessä raiskattiin, paljon. YK:n arvion mukaan raiskauksen uhreja oli 100 000–250 000.

Kansanmurhan toisena päivänä, 7. huhtikuuta 1994, verenhimoinen joukko tavoitti Ruandan historian ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan naispääministerin Agathe Uwilingiyimanan. Häntä ei kohdattu sen enempää maansa päättäjänä kuin ihmisenäkään.

Uwilingiyimanan ruumis jätettiin rikospaikalle lojumaan lähes alastomana, olutpullo sukuelimiin tungettuna. Puolet hänen kasvoistaan oli repeytynyt luodista, kertoivat pääministerin löytäneet silminnäkijät myöhemmin Ruandan kansanmurhaoikeudenkäynnissä.

Ruandan kansanmurhan uhreja lojui kasvien lomassa toukokuussa 1994.

Halla-aho arvioi kirjoituksessaan, että venäläisten sotilaiden ”demonisointi ja tappamisen karnevalisointi on oikein ja välttämätöntä”, jopa eräänlainen mielenterveysprojekti, josta olisi hyötyä Ukrainalle ja sen liittolaisille.

”Jos venäläiset sotilaat ajatellaan arvokkaina ihmisinä ja heitä SILTI tapetaan, tällä on uskoakseni paljon vahingollisemmat seuraukset sekä ukrainalaisten sotilaiden ja heitä auttavien länsimaalaisten mielenterveyteen että normaalin yhteiskunnan jälleenrakentamiseen sodan jälkeen”, Halla-aho totesi.

Halla-aho puhui tappamisen karnevalisoinnista ilmeisesti Ukrainalle lahjoitettujen ”jaxuhali-kranaattien” viitekehyksessä, mutta kyseinen ajatus palautti mieleeni toisenlaiset tappajaiskarnevaalit – ne, jotka nähtiin länsiafrikkalaisessa Liberiassa kevätkesällä 1996. Siellä sotiminen vääntyi muutaman viikon ajaksi surrealistiseksi kauhuelokuvaksi, jossa ihmisyys kirkui poissaoloaan.

Pääkaupungissa Monroviassa riehui viikkojen ajan huumeista sekaisin olleita taistelijoita. Nuorista miehistä ja pikkupojista koostuneiden joukkioiden jäsenet ammuskelivat toisiaan rynnäkkökivääreillä ja hakkasivat kiinni saamiltaan vihollistaistelijoilta päät irti.

Lukuisat taistelijat osallistuivat myös ihmissyöntiin ja heitä komensivat ”kenraalit”, joilla oli sellaisia lempinimiä kuin George Bush, Saddam Hussein, Butt Naked ja Fuck Me Quick. Tuntui kuin Liberiassa olisi yritetty lyödä kaikki ennätykset siitä, miten irvokkaasti sotaa voi käydä.

Jututin Liberiassa Channel 4 -kanavan brittikuvaajaa Tim Wisea, joka oli seurannut viikkojen ajan Monrovian verilöylyä ja joka oli kokemuksensa järkyttämä. Hän kertoi, ettei hänen työnantajansa voinut esittää läheskään kaikkea hänen kuvaamaansa materiaalia.

”Katselin kameran läpi muutaman metrin päästä, kuinka yksi sisseistä nosti verisen sydämen padasta ja näykkäisi siitä palan hullun kiilto silmissään. Taustalla oli kaksi ruumista, joiden sisälmykset oli revitty esille”, Wise kertoi.

Wise sanoi yrittäneensä kysyä taistelijoilta, miksi nämä olivat osallistuneet ihmissyöntiin. Että mitä heille oli tapahtunut.

”He kävelivät noloina pois. He eivät kehdanneet puhua koko asiasta, koska ei se ole heillä oikeasti verissä. Heidän reaktioitaan voi verrata moraaliseen krapulaan.”

Heitä saattoi kalvaa syyllisyys rikoksista, jotka johtivat esimerkiksi Liberian presidentin Charles Taylorin tuomitsemiseen 50 vuoden vankeuteen rikoksista ihmisyyttä vastaan. Ihmisyyttä.

Taistelija kantoi haavoittunutta toveriaan Liberian pääkaupungissa Monroviassa riehuneen sodan aikana toukokuussa 1996.

Tässä kohtaa joku voi ajatella, että mitä muuta voisi kouluttamattomilta afrikkalaistaistelijoilta odottaakaan. Siihen voi vastata, että epäinhimillinen käytös vaanii sotaan osallistuvia maanosaan, ihonväriin, koulutustasoon ja julkilausuttuihin ihanteisiin katsomatta. Senhän Venäjän sotilaat ovat raakuuksillaan todistaneet.

Tästä todistaa myös Yhdysvaltain sotilaiden ja tiedusteluvirkailijoiden harjoittama kidutus niin sanotussa terrorismin vastaisessa sodassa vuosituhannen alussa.

Yhdysvallat perusteli kiduttamista sillä, ettei se muka ollut kidutusta ensinkään – tai että se oli tarkasti rajattua ja vieläpä perustuslain mukaista toimintaa. Ja sillä pyrittiin tietenkin hankkimaan tärkeää tietoa viattomien ihmishenkien suojelemiseksi.

Mutta pian ”kevytkiduttamisesta” (torture lite) tuli raakaa ja useiden ihmisten kuolemaan johtanutta väkivaltaa. Ja toisinaan suoranaista hupia vailla mitään tiedonhankinnallista päämäärää.

Irakilaisen Abu Ghraibin vankilassa amerikkalaiset sotilaat räpsivät itsestään matkamuistokuvia. Kuvottavimpiin kuuluneessa kuvassa sotakoira räksytti sellikäytävällä kauhistuneelle irakilaisvangille, jolta oli ihmisyyden lisäksi riisuttu vaatteet.

Amerikkalaissotilaat ottivat matkamuistokuvia myös hengiltä hakatun, jäihin upotetun irakilaismiehen Manadel al-Jamadin ruumiin äärellä. Kuvissa leveästi hymyilleet sotilaat kutsuivat al-Jamadia karnevalisoivalla lempinimellä Frosty, mikä oli viittaus lasten lumiukkolauluun Frosty the Snowman.

Amerikkalaissotilas Sabrina Harman otatti itsestään matkamuistokuvan hengiltä hakatun irakilaisen Manadel al-Jamadin ruumiin äärellä Abu Ghraibin vankilassa marraskuussa 2003. Harman tuomittiin kuuden kuukauden vankeuteen vankien kaltoinkohtelusta ja erotettiin asevoimista.

Haastattelin joulukuussa 2007 Chicagossa yhtä irakilaisten kiduttamiseen osallistunutta amerikkalaissotilasta nimeltä Tony Lagouranis. Hän kertoi häpeävänsä tekojaan, jotka tuottivat mitätöntä hyötyä Yhdysvaltain tiedustelulle, mutta joista syntyi traumoja niin kidutetuille kuin kiduttajillekin.

Lagouranis kertoi käyttäneensä irakilaisiin unenriistoa ja stressiasentoja. Hän piti vankeja kylmässä ja kuumassa, pelotteli ja häpäisi. Yhden vangin Lagouranis talutti valeteloitukseen. Ne ovat tunnetusti hirvittäviä kokemuksia. Toista vankia hän pelotteli koiralla, koska ”pimeä puoli minussa halusi nähdä, kuinka meitä pitkään uhmannut mies peittää peloissaan pallinsa”.

Itseään sotarikollisena pitänyt, mutta monien muiden tavoin syytteitä vaille jäänyt Lagouranis kärsi Irakin kokemustensa vuoksi painajaisista, aistiharhoista ja paniikkikohtauksista. Hänet vapautettiin asepalveluksesta psyykkisten ongelmien vuoksi.

Yhdysvaltain strategisiin tavoitteisiin on kylmän sodan päättymisen jälkeen kuulunut demokratian ja ihmisoikeuksien levittäminen maailmalle. Abu Ghraibissa ja muualla harjoitettu kidutus toimi täydellisesti tätä päämäärää vastaan.

Yhdysvallat yritti selittää, että kidutukseen syyllistyivät ”mädät omenat”. Mutta satojen tapauksien myötä maailman eteen avautui näkymä mädästä omenapuusta, kuten amerikkalainen oikeustieteen ja filosofian professori David Luban on todennut. Mätä oli levinnyt asevoimissa ja tiedusteluväen keskuudessa kuin musteläikkä paperilla.

Viranomaiset avasivat sodassa kuolleiden ukrainalaisten siviilien ja sotilaiden hautoja Izjumissa syyskuussa.

Jussi Halla-aho totesi kirjoituksessaan, että HS olisi syyllistynyt ”hurskasteluun” ja todellisuudesta irrallaan olevaan kauhisteluun, kun lehti kertoi, että myös ukrainalaiset ovat mahdollisesti tehneet sotarikoksia esimerkiksi antautuneita teloittamalla.

Oletan Halla-ahon viittaavan äskettäin kirjoittamiini juttuihin, joissa kerroin sosiaalisessa mediassa julkaistujen videoiden perusteella, että ukrainalaissotilaat ovat saattaneet syyllistyä antautuneiden venäläissotilaiden teloituksiin.

Onko sotarikosepäilystä kertominen hurskastelevaa kauhistelua? Ovatko antautuneet venäläissotilaat rottia ja torakoita, joita voi kohdella sen mukaisesti?

YK:n ihmisoikeustoimisto ja Ukrainan syyttäjäviranomaiset ovat ilmoittaneet, että videoilla näkyvät ja niitä ympäröivät tapahtumat tutkitaan perinpohjaisesti. Ukraina viestii sotarikosepäilyt tutkiessaan, että se on valmis käymään sotaa kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sopimusten mukaisesti, vaikka vastapuoli miten toimisi.

HS:n haastattelemien sotilasasiantuntijoiden mukaan ukrainalaisia ei tarvitse motivoida maansa puolustamiseen nostattamalla sokeaa vihaa tai epäinhimillistämällä venäläisiä.

”Jos vihollinen nähdään rottana tai torakkana, sellainen suhtautuminen voi johtaa ylilyönteihin ja sotarikoksiin. Ammattimaisuuden hyvä puoli on juuri se, että noudatetaan sodan lakeja. Sitä kautta voidaan elää omien tekojen kanssa sodan jälkeen”, sanoi sotatieteiden dosentti Ilmari Käihkö.

Kävin Ukrainassa suursodan alkuvaiheessa viime keväänä ja matkasta jäi muistoksi tuntemus, että sain kokea jotain erityistä: olla suuren, sankarillisen ja humaanin kansakunnan vieraana.

Ukrainalaisilla on miljoona perusteltua syytä vihata venäläisiä, mutta omasta ihmisyydestään luopumisen merkkejä ei ukrainalaisissa laajemmin ole nähtävissä. Ukraina ei halua palata aikaan ennen Geneven sopimuksia, jotka määrittelevät sodan säännöt ja muun muassa sotavankien inhimillisen kohtelun.

Ukrainalle paras mielenterveysprojekti on jo tässä hetkessä ymmärtää, että joskus sota on ohi – ja että historia osaa erotella kotiensa ja perheidensä urhoolliset puolustajat niistä, jotka panivat ihmisyytensä tauolle.

Siksi Ukraina on jo sodan voittanut, jokaisena päivänä siitä lähtien, kun hyökkääjä sen rajat ylitti.

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat