Addis Abeba.
Pääministeri Abiy Ahmedin virka-asunto häämöttää puiden takana. Punabarettiset eliittijoukot partioivat kadulla, ja hulppeassa miljöössä on mahdoton päästä valvontakameroiden katveeseen.
”Tervetuloa Yhtenäisyyden puistoon”, lukee Etiopian värein koristellussa, hehkeiden kukkaistutusten ympäröimässä kyltissä.
Etiopian taannoisten keisareiden palatsialue on avattu yleisölle hiljattain. Historiaa, väriloistoa ja vallantunnetta uhkuva puisto on pääministeri Abiylle tyypillinen hanke. Miljoonakaupunkia ehostetaan, kansallisen yhtenäisyyden symboleja sirotellaan ympäriinsä.
Monikansallisessa, noin 120 miljoonan asukkaan maassa ”etiopialaisuus” on kuitenkin aina ollut kiistelty käsite. Eikä vähiten nyt, kun imperiumi toipuu viimeisimmästä sodasta, joka oli pirstoa koko maan.
Sota ehti aaltoilla kaksi vuotta, kunnes rauha solmittiin viimein marraskuussa 2022. Taistelut keskittyivät Tigraihin, pohjoisimpaan maakuntaan, jonne Etiopian edelliset vallanpitäjät olivat vetäytyneet. Valtakunnan yhtenäisyyden nimissä pääministeri Abiy iski sinne omin ja naapurimaan Eritrean voimin sen jälkeen kun Tigrai oli järjestänyt paikallisvaalit ilman keskushallinnon lupaa ja hallituksen mukaan vallannut armeijan tukikohtia.
Jopa 500 000 ihmistä – enimmäkseen siviilejä – kuoli pommituksiin, luoteihin, tauteihin ja nälkään sodassa, joka pääosin salattiin ulkomaailmalta.
Etiopian hallitus kahlitsi median ja kiisti väitteet sotarikoksista ”valeuutisina”. EU:n edustajana Addis Abebassa vuonna 2021 vierailleen ulkoministeri Pekka Haaviston mukaan hallitus halusi hävittää Tigrain ”sadaksi vuodeksi”. Ihmisoikeusjärjestöt raportoivat joukkoraiskauksista, teloituksista, tuhopoltoista ja infrastruktuurin tuhoamisesta.
Pääministeri Abiyn mainetta taistelut taisivat kolhia peruuttamattomasti. Juuri ennen sotaa, vuonna 2019, Abiylle oli myönnetty Nobelin rauhanpalkinto hänen solmittuaan rauhan Eritrean kanssa, ja kuulijoitaan hän hurmasi julistamalla ”rakkauden” ja ”anteeksiannon” sanomaa.
Sitten hän veti ylleen univormun ja puhui vastustajistaan – entisistä hallitustovereistaan, nykyisistä rauhankumppaneistaan– ”syöpäkasvaimina” ja ”rikkaruohoina”.
Ali Asyalo, 14, sai hoitoa menetettyään jalkansa kranaattiräjähdyksessä Etiopian armeijan ja Tigrayn joukkojen välisissä taisteluissa Afarin alueella Etiopiassa helmikuussa 2022.
Yhtenäisyyden puiston idylliä eivät sodan jälkiselvittelyt hetkauta. Suuren palatsin nurmikentältä avautuva näköala hakee vertaistaan Addis Abebassa. Suihkulähteet pulppuavat ympärillä, keskusta kirkkoineen ja tornitaloineen erottuu alaviistosta, horisonttia hallitsee aamu-usvan verhoama vuorijono.
Ehkä myyttinen Eedenin puutarha todella sijaitsi näillä main, kuten Etiopiassa yleisesti uskotaan.
”Harai, jekanjelna”, lausahdan palatsikiertueen päätteeksi portilla tigrinjaksi. ”Hienoa, kiitokset teille.”
Siihen rajoittuukin tigrinjan kielen taitoni – kielen, jonka puhujia vangittiin sodan aikana Etiopian pääkaupungissa tuhansittain.
Tigrinja on Tigrain pääkieli. Tigraihin viittaava nimi tai tai jopa musiikkimakukin saattoivat sodan aikana johtaa pakkotoimiin.
Alakaupunkiin etenen taksilla. Tervehdysten jälkeen käy ilmi, että kolmikymppisen kuljettajan sukujuuret ovat Tigraissa ja että hänetkin viskattiin välillä tyrmään. Syynä oli etnisen taustan paljastanut henkilötodistus.
”Vankila oli täällä Addis Abebassa”, Muhammed tyytyy toteamaan. ”Kahden kuukauden jälkeen tuli rauha ja pääsin takaisin töihin. Mutta kaikkia tigrailaisia ei ole vieläkään vapautettu.”
Yhden kipu on toisen ilo. Etnisesti kirjavan maan historia vilisee ristiriitaisia tulkintoja hallitsijoiden tekemistä raakuuksista.
Edellisen viikonlopun hääjuhlassa keski-ikäinen, paikallista hunajaviiniä maistellut mies halusi vahvistaa kaukaisen vieraan kiintymystä maahansa.
”Kaikki etiopialaiset rakastavat Mengistua”, Samson vakuutti. ”Kaikki!”
Etiopiassa koettiin kuitenkin Mengistu Hailemariamin vuosina synkkiä hetkiä, kuten ”punaisen terrorin” leimahdus 1970-luvulla. Mengistu olisi teloitettu kansanmurhaan syyllisenä, ellei hän olisi livahtanut vuonna 1991 Zimbabween, missä hän yhä asuu.
”Mengistu ajatteli koko Etiopiaa”, Samson jatkoi hahmotellen käsillään valtakunnan rajoja. ”Hän halusi pitää Etiopian koossa, yhtenäisenä, hän ei antanut sen hajota.”
Yhtenäisyyden kaipuu tunnetaan myös muista imperiumeista, kuten Neuvostoliitosta. Kommunistinen Kreml olikin Mengistun hallinnon (1974–1991) keskeisin tukija. Neuvostoliitosta virtasi Etiopiaan rahaa, aseita ja aatteellista oppia.
Nyt Mengistun kuvia näkee jälleen julkisissa rakennuksissa. Hänen reliefinsä löytyy Yhtenäisyyden puiston muuristakin viimeisen keisarin Haile Selassien vierestä – keisarin, joka surmattiin hänen käskystään. Näin vahvistetaan ajatusta Etiopian ja ”etiopialaisuuden” jatkuvuudesta kriisien ja kumousten yli.
Etiopian hallitsijoita Yhtenäisyyden puiston muurissa: Keisari Haile Selassie, presidentti Mengistu Haile Mariam ja presidentti sekä pääministeri Meles Zenawi.
Addis Abeban uhkeimman luksushotellin jälkeen taksi kääntyy vasemmalle. Silloin sopii vilkaista oikealle, läheisen kerrostalon seinään, joka kertoo omaa tarinaansa Etiopian lähihistorian äkkikäänteistä.
Mengistun kaudella siinä häämöttivät Marxin, Engelsin ja Leninin viisimetriset hahmot. Heidät korvasi 2000-luvulla juoksijasuuruus Haile Gebreselassie tossumainoksineen. Nyt tilaa hallitsee Etiopian trikolorin reunustama otos sotajoukosta. Rivit ovat suorat, pistimet paljaat, ja teksti lupaa ”uljaan armeijamme” rakentavan kansalle eheää tulevaisuutta.
Yksi seinä, kolme välähdystä Etiopian vuoristoradasta. Terroriin ja nälänhätään johtanut afrososialismi, sitä seurannut poliittinen ja taloudellinen avautuminen, viimein uusi kaaos sotineen ja pienempine kapinoineen.
Kohta edessä avautuu alakaupungin avarin tila, Ristin aukio. Mengistun vuosina se nimettiin Vallankumouksen aukioksi, jolla pidettiin kirkollisten juhlien ohella massiivisia sotilasparaateja.
Viimeisimmän sodan aikana hallitus masinoi aukiolle ”uuskolonialismia” vastustaneita kansankokouksia. Niistä muistuttavat kookkaat, tulipunaiset No More -kirjaimet. Etiopia ”ei enää” alistu lännen vasalliksi, tuolloin julistettiin, mutta taistelujen tauottua länteen on jälleen lähennytty. Sodan tuhojen korjaaminen maksaa virallisen arvion mukaan 20 miljardia euroa.
Ristin aukion reunalla voi perehtyä edellisiin, Mengistun kaudella koettuihin tuhoihin. ”Punaisen terrorin marttyyrien museo” avattiin kymmenkunta vuotta sitten silloisen valtapuolueen Tigrain vapautusarmeijan aloitteesta.
Miten siis kansanmurhaksi luokiteltua sortoa muistetaan ja mitä se kertoo mahdollisuudesta luoda repaleiseen maahan pysyvää yhtenäisyyttä?
Ovea ei tarvitse avata. Pääovi on tempaistu saranoiltaan ja julkisivun ikkunat rikottu. Pääsymaksua tarjottaessa naisvirkailija viittoilee peremmälle.
”Kierros on ilmainen.”
Entä opas, tästäkö sellaisen saa?
”Oppaita meillä ei enää ole.”
Vaikka museo on Tigrain poliittisen eliitin projekti, se ei sivuuta Mengistun muitakaan uhreja. Valokuvat todistavat maanlaajuisista protesteista, kidutusvälineet niiden tukahduttamisesta. Hämärään nurkkaukseen on aseteltu hyllyriveittäin joukkohaudoista kaivettuja luita.
Hämäryys tosin selittyy toimivien hehkulamppujen niukkuudella, ja näyttelytauluja on näköjään tärvelty tahallaan.
Terrorimuseon nurkkaukseen on aseteltu hyllyriveittäin joukkohaudoista kaivettuja luita.
Terrorimuseon alennustila mietityttää. Yleisesti ajatellaan, että menneisyydestä pitää kertoa ja oppia, jotta hirmuteot eivät toistuisi. Surevia äitejä pihamaalla esittävä patsas kehottaa nimenomaan ikuistamaan koko Etiopiaa koskettaneet kauhut.
”Museo oli täysin samanlainen avajaisviikolla”, vakuuttaa Gebreyohannes Berhane, puheliain vieras kolmen harmaantuneen herran seurueesta. Hän sanoo olleensa läsnä jo avajaisissa, ja nyt sitten toista kertaa samoissa tiloissa.
Entä ikkunat ja etuovi, niitä tuskin iskettiin heti hajalle? ”Tuo on totta”, Gebreyohannes jatkaa hetken mietittyään. ”Hallituksella ei taida olla varoja museon kunnossapitoon. Budjetti puuttuu.”
Kierros on ohi puolessa tunnissa. Museon edustalla kulkee jatkuva ihmisvirta, muita kävijöitä ei vain kuulu, toisin kuin viereiseen kahvilaan, jonne lounasaikaan jonotetaan.
Lopulta lähestyn uudelleen vastaanoton uneliasta naista. Museohan on melko uusi ja silti se vaikuttaa ränsistyneeltä.
”Tarkoitat ikkunoita? Ne kivitettiin viime vuonna”, virkailija selventää. ”Muslimit osoittivat kadulla mieltään ja turmelivat omaisuutta – autoja, kauppoja, pankkeja.”
Tihutyöt eivät siten selity poliittisilla kaunoilla. Kansanryhmien välisten jännitteiden lisäksi maan yhtenäisyyttä varjostaa uskonnollinen, yhtä räjähdysherkkä vastakkainasettelu.
Takavuosien terrorin muisto on joka tapauksessa haalistunut. Siksi ei yllätä, että hallitus haluaisi unohtaa Tigrain tuoreen ja monien tahojen kansanmurhaksi kutsuman hävityksen. Valtaapitäville riittää kiikkerä rauha, vaikka vain tilinteko ja vääryyksien hyvittäminen voisivat katkaista katkeruuden kierteen.
Pääministeri Abiyn asialistalla on jopa YK:n asettaman ihmisoikeusasiantuntijoiden komission lakkauttaminen. Tigrain joukkojen kontolla katsotaan olevan sotarikoksia, komissio on jo todennut, kun taas Etiopian ja Eritrean armeijoiden uskotaan syyllistyneen ”rikoksiin ihmisyyttä vastaan”.
Eritrean diktatuurilta on turha odottaa minkäänlaista avoimuutta, ja Etiopian hallitus mielii sekin väistää rauhansopimukseen kirjatun tilivelvollisuuden.
”Etiopian historia etenee sykleissä”, huokaisee ystäväni, yliopisto-opiskelija Hermon Tsegai museokäynnistä kuultuaan. ”Uusi hallinto muistaa vain edeltävän hallinnon synnit, seuraava hallinto unohtaa ne, sitten avataan museo, joka pian suljetaan, ja niin edelleen.”
Rauhaa ja harmoniaa on toistaiseksi tarjolla keisarinpalatsin puutarhassa. Parhaassa tapauksessa Yhtenäisyyden puisto istutuksineen ja iskulauseineen voi edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta tässä rönsyilevässä, saumoistaan aina natisseessa valtakunnassa.
Mutta haavojen arpeutuminen vie aikansa.
Edit. 23. helmikuuta 2023 klo 10.51. Tarkennettu lausetta,joka kertoo sodan syttymisestä lisäämällä, että Etiopian hallitus iski Tigraihin sen jälkeen kun Tigrai oli ”hallituksen mukaan” vallannut armeijan tukikohtia.
